Me ihmiset toimimme usein tietyllä tavalla. Miksi? Siksi, koska niin yleensä toimitaan tai niin meille on opetettu ja olemme oppineet, olemme omaksuneet tietynlaisen toimintatavan, olemme tavallaan ohjelmoineet itsemme tai meidät on ohjelmoitu toimimaan tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Nämä tietyt opitut toimintatavat opetamme sitten omille lapsillemme, kouluissa oppilaille jne. Sama ketju jatkuu. Oppilaitoksissa opettajat opettavat niitä asioita mitä opetussuunnitelmassa määrätään. Opettajien on syytä opettaa ne asiat mitä ylemmässä virkaportaassa on päätetty, muutoin saattaa olla lopputili tiedossa.

Entä jos joku käyttäytyy eri tavoin kuin yleensä tavataan käyttäytyä, ei noudata yleisesti hyväksyttyä toiminta- ja ajattelutapaa? Olettamukseni, ei siis tietämykseni, mukaan diktatuurisissa järjestelmissä toisinajattelija saattaa joutua hankaluuksiin, demokraattisissa järjestelmissä ei ehkä niin runsaassa määrin, mutta jonkinlaisiin hankaluuksiin kuitenkin, tietynlainen leima saattaa hyvinkin pläjähtää otsaan, omituinen, hullu, vähäjärkinen, elämän taiteilija tai miksei normaali taiteilijakin, heitähän saatetaan toisinaan pitää hieman omituisina olioina.

No, jos me toimimme yleensä määrätyllä tavalla tietyissä tilanteissa, koska olemme niin oppineet ja olemme omaksuneet meille opetetun tavan, niin olemmeko tavallaan robotteja? No, onhan meillä vapaa tahto toimia niin kuin haluamme. Vai onko? Saattaahan olla, että joskus tekisi mieli sanoa tai tehdä jotain täysin normaalista poikkeavaa, jotakin vallan mullistavaa, mutta uskallammeko tehdä niin, vai alistummeko nöyrästi tuttuun ja turvalliseen sanontaan tai toimintatapaan? Lapset kyllä toimivat usein hyvin vapaasti oman tahdon mukaan, kulkevat pihalla alastomina, saattavat syödä pihan kasveja tai pikku eläimiä (esim. hyönteisiä), lauleskelevat, huutavat, puhelevat itsekseen, riitelevät, itkevät, nauravat, elävät täysin omissa maailmoissaan. Koulussa he alkavat sitten pikku hiljaa muuttua ”kunnon kansalaisiksi”, jotka käyttäytyvät kuten on opetettu, kuten opettaja sanoo. Nitistetäänkö heidän luovuutensa opetussuunnitelman puitteissa? En tiedä, toivottavasti ei.

Toisinajattelijoita tarvitaan, vaikka tuntuu hullulta ajatella, että on hyvä olla olemassa diktaattoreitakin, vaikka voidaan olettaa, että hekin toimivat sen järjestelmän mukaisesti, jonka toimintamallin ovat sisäistäneet. Ovatko hekin siis robotteja? Sitä en varsinkaan tiedä. Jos ajatellaan, että kaikki ihmiset, aikuiset ja vanhukset mukaanlukien, olisivat lasten lailla vapaita yhteiskunnan säännöistä ja normeista, niin ei sekään vaihtoehto ilmeisesti oikein toimisi.

Kylläpäs tästä nyt hankala yhtälö muodostui. Mikä olisi ideaali ratkaisu? Ehkä se, että jokainen meistä on oma ainutlaatuinen yksilönsä omine puhe- ja käyttäytymistapoineen. Niinhän me olemmekin, jokainen meistä on oma omituinen yksilönsä ja se on hyvä juttu. Diktaattoritkin ovat omia omituisia yksilöitään. Kaipa heitäkin tarvitaan, maailmassa on hyvää ja pahaa, mustaa ja valkoista. Äskeinen värivertaus ei tarkoita, että hyvä on valkoista ja paha taas mustaa. Miksi siis laitoin tuon värivertauksen? Siksi, koska musta ja valkoinen ovat riittävän poikkeavia toisistaan.

Niin, hyvä ja paha, ruma ja kaunis, ne ovat meidän ihmisten keksimiä määrittelyjä. Meidän yhteiskuntajärjestelmässämme jotakin asiaa saatetaan pitää hyvänä asiana ja jotakin taas pahana, ehkä niinkin pahana, että siitä seuraa rangaistus. Jotakin taas pidetään kauniina ja jotakin rumana, mutta ehkä jossain toisessa järjestelmässä meidän määrittelemämme ruma onkin kaunis? Sitäkään en tiedä. Enhän minä tiedä paljon mitään. Miksi minä tänne sitten kirjoittelen? En tiedä sitäkään.

Jos ajatellaan, että kaikki maailman kärsimykset ovat onnettomien ihmisten aikaansaannoksia, niin tuntuisi ensiarvoisen tärkeältä auttaa heitä löytämään oma onnensa, rauhallinen, tasapainoinen ja myötätuntoinen mieli.

Ajateltaessa esimerkiksi kouluympäristöissä olevia kiusaajia, niin uskon vahvasti, että heillä täytyy olla sisäinen paha olo, jota täytyy yrittää purkaa pois, liian usein viattomiin sivullisiin.

Sama asia on paisunut suurempiin mittasuhteisiin myös Hitlerin, Stalinin ja muiden massamurhaajien tapauksissa, sen kummemmin heitä nimeämättä.

Riitaisa ja repaleinen koti voi aiheuttaa lapselle/nuorelle pahaa oloa, mutta myös ulkoisesti rauhallinen ja ns. onnellinen koti, jossa kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Kaikki eivät viihdy kaikissa paikoissa.Itselläni oli ns. hyvä koti, mutta jostakin syystä tunsin olevani ikään kuin väärässä paikassa. Omat arvoni ja tavoitteeni olivat kovin erilaisia parastaan yrittävien vanhempieni arvojen ja tavoitteiden kanssa. En kuitenkaan purkanut pahaa oloani kiusaamiseen, mutta kävin kuitenkin läpi omat raikulivuoteni, joiden aikana koin ja näin monenlaista. Onnekseni selvisin hengissä ja koen nyt olevani onnellinen.

Kuinka voisimme auttaa onnettomia, onko se lainkaan mahdollista, toisen ihmisen muuttaminen? Tuputtamalla ”parempaa” oppia tai vaihtoehtoa saa jääräpään vain entistä äkäisemmäksi jääräksi. Väkisin se ei onnistu.

Itse ainakin koin ja koen hyvää oloa sellaisissa ympäristöissä, joissa vallitsee harmoninen, myötätuntoinen ja rauhallinen ilmapiiri. Yksittäisen ihmisenkin läsnäolo voi rauhoittaa, sellaisen ihmisen, joka on tasapainossa maailmankaikkeuden kanssa. Huonosti käyttäytyvä ja ilkeämielinen persoona voi saada aikaan päinvastaisen vaikutuksen, vaikka toisaalta omalla suhtautumisella on siihen ratkaiseva vaikutus. Kaikkeen voi yrittää suhtautua myötätunnolla, koska kaikkeen on syynsä, ilkeyteenkin. Voi olla, että ”ilkeä” henkilö käyttäytyy ainoalla osaamallaan tavalla. ”Pahaan” ei ole pakko mennä mukaan, vastata samalla tavalla, kostaa.

Koska sotaisilla valtioilla on vakoojia vihollisen puolella, ehkä olisi syytä ujuttaa vakoojien sijasta tasapainoisia ja harmoniaa olemuksellaan levittäviä ”guruja”, hyvän tahdon lähettiläitä, onnettomien diktaattorien lähipiiriin. Ehkä mieluummin hyvän tahdon lähettiläitä kuin läjäpäin ohjuksia tappamaan viattomia siviilejä ja tuhoamaan heidän elinympäristöä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa ja luo katkeruutta. Tappajille on vaikeaa antaa anteeksi. Pelko, viha ja katkeruus jäävät helposti ikuisiksi ja saattavat kasvaa vuosien varrella.

Ehkä kirjoituksesta jo huokuu lävitse huoleni Ukrainan tilanteesta ja alitajuinen huoleni sodan laajenemisesta muihinkin maihin.

On mielenkiintoista, että toisaalta en voi ymmärtää ihmisen tarvetta turvautua väkivaltaan, niin toisaalta taas juuri äskettäin heräsin ruokalevolta kun tarjosin vasenta suoraa unen riitakumppanilleni. Luulen, että me kaikki turvaudumme väkivaltaan riittävässä määrin ärsyttäessä. Olen iloinen myös siitä, että olen elämäni aikana 2 kertaa selvinnyt uhkaavasta tilanteesta puhumalla, ensimmäisellä kerralla kovin suuttuneena uhkaavaan sävyyn puhuen, toisella kertaa rauhallisesti puhuen. Jälkimmäisestä kerrasta jäi parempi olo.

Oma mieli olisi hyvä saada niin tasapainoon, ettei väkivaltaan tarvitsisi turvautua, koska raivostuneena emme ajattele järkevästi, tasapainoisesti tai myötätuntoisesti, vaan pikemminkin nälkäisen alligaattorin tavoin.

Onko olemassa hyvää ja pahaa? Jos ihminen valehtelee, mutta valehtelusta ei koidu kenellekään tai millekään mitään negatiivista vaikutusta ja se johtaa parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen, niin onko ihminen toiminut väärin, onko hän ollut paha?

Onko taivasta ja helvettiä olemassa muualla kuin omassa mielessämme? Minun mielestäni ei. Koen, että omilla ajatuksillamme, luuloillamme ja peloillamme voimme luoda itsellemme sisäisen helvetin ja vastaavasti ajatuksillamme, myötätunnolla ja rakkaudella oman sisäisen paratiisimme, taivaan, tasapainoisen elämän.

Ostin tällä viikolla uuden puukon, oikein ”Jomppe” -kaiverruksella varustetun, on terävä kuin mikä.
Tultiin n torstaina mökille, ostin matkalla itselleni vielä henkselitkin, nyt on saappaat, henkselit, vyö ja puukko, kyllä kelpasi.
Tänään rupesin kaminan edessä vuolemaan haloista sytykkeitä, jotta sammunut tuli syttyisi taas helposti. Vuolin ja vuolin, lähti hyviä siivuja. Rouvani meni ulos hakemaan lisää puita. Minä vuoleskelin. Jalassa minulla oli villasukat ja muovitohvelit housujen lisäksi.
Yhtäkkiä puukko tipahti kädestäni terä edellä alas. Se osui oikean jalan isovarpaaseen, vaikka ei se mitenkään kovin iso ole. Kipeää teki.
Nostin puukon ja jatkoin vuoleskelua.
Yhtäkkiä mieleen tuli, että kai sinne haava tuli kun niin kipeääkin teki. Riisuin tossun ja villasukan ja sieltähän tuli verta kuin hanasta.
Minä että helkutti, mitäs minä nyt? No, yletyin ottamaan kosteuspyyhkeitä ja yritin niillä pyyhkiä veren pois. Paskat se auttanut kun sitä vaan tuli lisää. Keittiöpaperit oli 5 metrin päässä pöydällä. Minä otin ison kirjekuoren jalan alle ja ajattelin käyttää sitä kenkänä ja hakea keittiöpaperia. Ei onnistunut, verta tuli liikaa, kohta oli verinen kirjekuori.
Huusin vaimoani apuun. Ei kuullut. Huusin monta kertaa. Ei kuullut. Vislasin monta kertaa. Ei kuullut.
Lopulta hän saapui ja sairaanhoitajan ammattitaidolla putsasi jalkani, laittoi siihen kiristyssiteen, ohjasi minut sohvalle, komensi pitämään jalan ylöspäin ja siivosi lattian.
Onneksi en ollut yksin mökillä. Olin tavattoman kiitollinen.

Joulu lähestyy. Yleensä toivotetaan että ”Hyvää joulua” tai ”Rauhallista joulua”. Nimeltä mainitsematon firma toivottaa sanomalehdessä ”Edullista joulua ………………sta”. Ehkä olen turhan nipottava, mutta em. toivotus ei tavoittanut onnen tunnetta ja joulurauhaa ainakaan minussa. Saattaahan se kyllä jonkun onnelliseksi tehdä, että eräs tarjolla olevista tuotteista maksaa 99€, eikä 119€ koska sen päällä on rasti, mutta ei minua. Toisaalta hintaero on huikea 20€, jolla saa jo kelpo lounaan ravintolassa.

Mitäpä tässä valittamaan, samalla tavalla minä varmaan mainostaisin, jos yrittäjä olisin. Tuotteet on saatava kaupaksi, etteivät homehdu hyllyyn tai varastoon. Hyvä että mainostavat, niin sitä pitää. Keep goin´on.  

Isänpäivä saa joskus aikuisen miehen herkistymään kovastikin. Tänä vuonna postilaatikossa tökötti käsinkirjoitettuun viestiin kääritty suklaalevy. Vapaasti suomennettuna viestissä luki ”isäni antoi minulle parhaan lahjan mitä toiselle voi antaa, hän uskoi minuun”. Se viesti tuntui ja tuntuu tärkeältä ja antoi minulle onnen ja onnistumisen tunnetta. Nykyisen avioliittoni molemmat lapset ovat tulleet toimeen kanssani ja koen että olen kyennyt antamaan heille joitain avaimia elämään. Ensimmäisen avioliittoni edesmennyt poikani muisteleminen saa minut surulliseksi, koska koen että minun olisi pitänyt kyetä auttamaan häntä enemmän. Se avioliitto oli maanpäällinen helvetti, mutta itse minä siihen itseni sotkin, sitä saa mitä tilaa . Mielenkiintoista oli, että poikani hautajaisissa koin sekä surun että onnen tunteita. Surua hänen elämänsä päättymisestä ja onnea siitä, että koin hänen olevan nyt vapaa ja onnellinen.Tunnen iloa myös siitä, että vuosien varrella olen saanut opettaa nuoria joista on myöhemmin tullut ammattilaisia, ehkä he saivat minulta jotain ja minä heiltä. Asuessani vielä vanhempieni kanssa Oulussa, kävi nykyään pedagogisia töitä ja soitinrakennushommia tekevä Markku Pehkonen tunneillani. Ollessani Kemissä tunneillani kävivät Jari Nieminen ja Petri Kumela. Jari sai myöhemmin leipänsä sähkökitarasta ja Petri klassisesta kitarasta. Kokkolassa Miika Snåre kävi tunneillani. Miika tekee pedagogisia töitä ja on kirjoittanut Trubaduurin komppikirjan. Mikkelissä oli myös taitavia oppilaita, mutta en tiedä heidän myöhemmistä vaiheistaan. Ylivieskassa opetin Vesa Lassilaa, joka toimii siellä nyt itse opettajana. Oulussa tunneillani kävi sähkökitaransa kanssa Aleksi Ranta ja akustisensa kanssa Joonas Widenius, mikä oli minulle haastavaa, koska en ole flamencokitaristi, eikä ollut pedagogisesti viisasta pakottaa häntä soittamaan perinteistä klassista ohjelmistoa. Flamenco-opetusta hän on saanut eri mestareilta ympäri maailman.Koska olen ihminen, olen tehnyt myös virheitä. Opetustyössä niitä on tullut, vääriä päätöksiä ja vääriä sanoja väärällä hetkellä väärille ihmisille. Pyydän anteeksi loukatuksi tulleilta ja väärin kohdelluilta.

Välillä tuntuu, että elämäni on yleensä mennyt siihen suuntaan, johon sen on ollut tarkoituskin mennä. Sellaiset ratkaisut ovat olleet virheratkaisuja, joiden kohdalla on tuntunut sisäistä vastustusta tai epäluuloa, vähän niin kuin olisi polkenut pyörällä vastatuuleen ylämäessä. Ylivoimaisissa esteissä, jolloin tietyt ratkaisut eivät ole toteutuneet, on ylämäki ollut peilikirkkaassa jäässä ja pyörässä on ollut kesärenkaat.
Ensimmäinen avioliittoni oli virheratkaisu. Toisaalta siitäkin on ollut mahdollista ottaa opiksi. Luulen oppineeni siitä jotain. Uskon ja toivon.
Nuorempana en halunnut armeijaan. Kutsunnoissa sain lykkäystä. Sitten sain aina opintojen vuoksi lisää lykkäystä. Lisää ja lisää. Lopulta minut kutsuttiin keskustelemaan jonkin upseerin kanssa. Hän oli mukava mies, sanoi lopuksi, että siksi oli kutsunut minut, koska halusi kuulla olenko vielä menossa minnekään ulkomaille. Sanoi että jos olisin vielä mennyt, niin minua ei olisi mitenkään saanut takaisin. Sitten naureskeltiin. Sitten hain sivariksi. Se myönnettiin. Kun mietin, minne joutuisin, tuli ilmoitus, että minut oli vapautettu kaikesta palveluksesta, sodan ja rauhan aikaisesta. Tämä johtui Prahassa sattuneesta onnettomuudesta, josta tuli pikku vamma ja tauti. Sehän passasi minulle. Sitten oli kaikkea. Oivalsin, että avioliitosta ei tule mitään ja erosin. Kyselin mahdollisuuksia saada poikamme huoltajuus, mutta minulle ilmoitettiin puhelimitse jostain virastosta, että jos sen saisin niin minun pitäisi kyetä todistamaan, että vaimoni on mielisairas. Tuntui vähän tylyltä meiningiltä.

No, elin yksin siihen asti, kunnes tapasin nykyisen rouvani ja se oli menoa. Kohta oli maha pystyssä ja ei muuta kuin vihille. Saimme 2 lasta, pojan ja tytön. Sitten lapseni ensimmäisestä avioliitosta löytyi pois nukkuneena asunnostaan Helsingistä. Kuolinsyyksi ilmoitettiin keuhkokuume, osittainen sellainen. Se oli kova paikka minulle ja pyörii vieläkin mielessä.

Nykyiset lapsemme ovat jo muuttaneet pois kotoa. Minä olen toista kuukautta eläkkeellä. Ensin olin pari vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä saatuani diagnoosin Parkinsonin taudista. Se päätös tuntui taivaan lahjalta, tunsin olevani vapaa työelämän kahleista ja vapaa tekemään kuva- ja säveltaidetta ilman työaikojen velvoitteita. Saan lisäksi olla kiitollinen, että tauti on minussa lähes huomaamaton. Sairaus ajoitti itsensä työurani kannalta loistavasti. Olin saanut pitkän sairasloman ja pari päivää sen jälkeen minulle ilmoitettiin, että olin saanut potkut YT-neuvottelujen tuloksena. Sehän ei minua haitannut. Kun sairasloma loppui, minulla alkoi työkyvyttömyyseläke. Tunsin suurta iloa ja onnea.

Nyt olen siis vanhuuseläkkeellä. Tuntuu omituiselta ajatella, että olen jo 64-vuotias. Nuorena kuuntelin, kun iäkkäät ihmiset juttelivat aiheenaan sairaudet. Nyt olen itse seniori. Kävin vasta OYSissa ja tapasin kaksi ystävääni, juteltiin sairauksista pääasiassa. Toki paljon muustakin. Hymyssä suin.

Nyt on kitaransoitto jäänyt vähemmälle. Pääasiassa teen kuvataidetta ja nyt on tullut tarve vähän sävellelläkin. Kellarissa pitäisi tehdä vähän remppaakin, mutta ei oikein into vedä sinnepäin. Kumma juttu.     

Maailma on julma, ainakin pienelle lapselle kun sattuu tai tulee pettymys. Tyttäreni oli eilen yhtenä Oulupäivien puuhahenkilöistä ja tökötti koko pitkän ja kolean päivän Oulukylässä, jossa oli kaikenlaista ohjelmaa. Paloautokin oli, ainakin niin pitkään, kun sille tuli hälytys, jossakin oli tulipalo. Luonnollisesti hälytyksen jälkeen paikalle tuli isä pienen pojan kanssa ”no, missäs se paloauto on?”. Tyttäreni oli selittänyt osaamillaan keinoilla, että oli tullut hälytys ja sen oli pitänyt lähteä. Mies että ”no voi että, tätä kun niin on ootettu…”. Edellisessä replassa oli ollut kuulemma numero kolme, joten ilmeisesti poika oli kolmevuotias, tuskinpa he paloauton näkemistä kolmea vuotta olivat odottaneet. Kun poika oli kuullut, että paloauto oli joutunut lähtemään, oli hänen suupielensä lähteneet valumaan alaspäin.

Muistan itse, kun olin lapsi ja menimme Korkeasaareen. Ei minua kummemmin koko Korkeasaari kiinnostanut, mutta äiti oli mainostanut, että siellä on puhuva papukaija. Minä kiersin kiltisti vanhempieni mukana katsellen häkeissään olevia eläimiä, odottaen papukaijan näkemistä ja kuulemista. Paskat siellä mitään puhuvaa papukaijaa ollut, olin äärettömän pettynyt. Ilmaisin asian äidilleni. Sain kyllä sääliä ja voivotteluja, mutta papukaijaa ei siihen loihdittu. Pettymys oli suuri, enemmän sen vuoksi että äiti oli vastoin parempaa tietoa syöttänyt minulle palturia puhuvasta papukaijasta, koin hänen valehdelleen minulle.

Haapajärvellä asuessamme (2 vuotta) noin 10-vuotiaana olin kerran metsässä toisten poikien kanssa. Siellä oli puuhun rakennettu pieni lava ja toisen puun oksalla oli köysi, jolla heivattiin lavalta heivausliikkeellä alas maahan. Minäkin heivasin vuorollani. Maan tuntumassa jysähdin toiseen puuhun pahki. Sanoin ”mää lähen kottiin” ja lähdin kävelemään kotia kohti. Perästäni kuului hiljainen lause ”mennee kottiin itkemään”. Se tuntui koskevan enemmän kuin se törmäys.

Kaikesta voi ottaa opikseen, sanotaan. Toivottavasti oppisimme oppimaan kaikesta. Välillä tuntuu, että jos olisimme osanneet ottaa oppia kaikesta, niin maailma voisi olla tyystin erilainen.

Kaleva oli meille ystävällinen, tai pikemminkin Leena Kangas, joka kritiikin kirjoitti. Kiitos siitä. Laitan tähän kuvan kritiikistä, kunhan pääsen tietokoneen ääreen, kännykällä en osaa.