Välillä tuntuu, että elämäni on yleensä mennyt siihen suuntaan, johon sen on ollut tarkoituskin mennä. Sellaiset ratkaisut ovat olleet virheratkaisuja, joiden kohdalla on tuntunut sisäistä vastustusta tai epäluuloa, vähän niin kuin olisi polkenut pyörällä vastatuuleen ylämäessä. Ylivoimaisissa esteissä, jolloin tietyt ratkaisut eivät ole toteutuneet, on ylämäki ollut peilikirkkaassa jäässä ja pyörässä on ollut kesärenkaat.
Ensimmäinen avioliittoni oli virheratkaisu. Toisaalta siitäkin on ollut mahdollista ottaa opiksi. Luulen oppineeni siitä jotain. Uskon ja toivon.
Nuorempana en halunnut armeijaan. Kutsunnoissa sain lykkäystä. Sitten sain aina opintojen vuoksi lisää lykkäystä. Lisää ja lisää. Lopulta minut kutsuttiin keskustelemaan jonkin upseerin kanssa. Hän oli mukava mies, sanoi lopuksi, että siksi oli kutsunut minut, koska halusi kuulla olenko vielä menossa minnekään ulkomaille. Sanoi että jos olisin vielä mennyt, niin minua ei olisi mitenkään saanut takaisin. Sitten naureskeltiin. Sitten hain sivariksi. Se myönnettiin. Kun mietin, minne joutuisin, tuli ilmoitus, että minut oli vapautettu kaikesta palveluksesta, sodan ja rauhan aikaisesta. Tämä johtui Prahassa sattuneesta onnettomuudesta, josta tuli pikku vamma ja tauti. Sehän passasi minulle. Sitten oli kaikkea. Oivalsin, että avioliitosta ei tule mitään ja erosin. Kyselin mahdollisuuksia saada poikamme huoltajuus, mutta minulle ilmoitettiin puhelimitse jostain virastosta, että jos sen saisin niin minun pitäisi kyetä todistamaan, että vaimoni on mielisairas. Tuntui vähän tylyltä meiningiltä.

No, elin yksin siihen asti, kunnes tapasin nykyisen rouvani ja se oli menoa. Kohta oli maha pystyssä ja ei muuta kuin vihille. Saimme 2 lasta, pojan ja tytön. Sitten lapseni ensimmäisestä avioliitosta löytyi pois nukkuneena asunnostaan Helsingistä. Kuolinsyyksi ilmoitettiin keuhkokuume, osittainen sellainen. Se oli kova paikka minulle ja pyörii vieläkin mielessä.

Nykyiset lapsemme ovat jo muuttaneet pois kotoa. Minä olen toista kuukautta eläkkeellä. Ensin olin pari vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä saatuani diagnoosin Parkinsonin taudista. Se päätös tuntui taivaan lahjalta, tunsin olevani vapaa työelämän kahleista ja vapaa tekemään kuva- ja säveltaidetta ilman työaikojen velvoitteita. Saan lisäksi olla kiitollinen, että tauti on minussa lähes huomaamaton. Sairaus ajoitti itsensä työurani kannalta loistavasti. Olin saanut pitkän sairasloman ja pari päivää sen jälkeen minulle ilmoitettiin, että olin saanut potkut YT-neuvottelujen tuloksena. Sehän ei minua haitannut. Kun sairasloma loppui, minulla alkoi työkyvyttömyyseläke. Tunsin suurta iloa ja onnea.

Nyt olen siis vanhuuseläkkeellä. Tuntuu omituiselta ajatella, että olen jo 64-vuotias. Nuorena kuuntelin, kun iäkkäät ihmiset juttelivat aiheenaan sairaudet. Nyt olen itse seniori. Kävin vasta OYSissa ja tapasin kaksi ystävääni, juteltiin sairauksista pääasiassa. Toki paljon muustakin. Hymyssä suin.

Nyt on kitaransoitto jäänyt vähemmälle. Pääasiassa teen kuvataidetta ja nyt on tullut tarve vähän sävellelläkin. Kellarissa pitäisi tehdä vähän remppaakin, mutta ei oikein into vedä sinnepäin. Kumma juttu.     

Maailma on julma, ainakin pienelle lapselle kun sattuu tai tulee pettymys. Tyttäreni oli eilen yhtenä Oulupäivien puuhahenkilöistä ja tökötti koko pitkän ja kolean päivän Oulukylässä, jossa oli kaikenlaista ohjelmaa. Paloautokin oli, ainakin niin pitkään, kun sille tuli hälytys, jossakin oli tulipalo. Luonnollisesti hälytyksen jälkeen paikalle tuli isä pienen pojan kanssa ”no, missäs se paloauto on?”. Tyttäreni oli selittänyt osaamillaan keinoilla, että oli tullut hälytys ja sen oli pitänyt lähteä. Mies että ”no voi että, tätä kun niin on ootettu…”. Edellisessä replassa oli ollut kuulemma numero kolme, joten ilmeisesti poika oli kolmevuotias, tuskinpa he paloauton näkemistä kolmea vuotta olivat odottaneet. Kun poika oli kuullut, että paloauto oli joutunut lähtemään, oli hänen suupielensä lähteneet valumaan alaspäin.

Muistan itse, kun olin lapsi ja menimme Korkeasaareen. Ei minua kummemmin koko Korkeasaari kiinnostanut, mutta äiti oli mainostanut, että siellä on puhuva papukaija. Minä kiersin kiltisti vanhempieni mukana katsellen häkeissään olevia eläimiä, odottaen papukaijan näkemistä ja kuulemista. Paskat siellä mitään puhuvaa papukaijaa ollut, olin äärettömän pettynyt. Ilmaisin asian äidilleni. Sain kyllä sääliä ja voivotteluja, mutta papukaijaa ei siihen loihdittu. Pettymys oli suuri, enemmän sen vuoksi että äiti oli vastoin parempaa tietoa syöttänyt minulle palturia puhuvasta papukaijasta, koin hänen valehdelleen minulle.

Haapajärvellä asuessamme (2 vuotta) noin 10-vuotiaana olin kerran metsässä toisten poikien kanssa. Siellä oli puuhun rakennettu pieni lava ja toisen puun oksalla oli köysi, jolla heivattiin lavalta heivausliikkeellä alas maahan. Minäkin heivasin vuorollani. Maan tuntumassa jysähdin toiseen puuhun pahki. Sanoin ”mää lähen kottiin” ja lähdin kävelemään kotia kohti. Perästäni kuului hiljainen lause ”mennee kottiin itkemään”. Se tuntui koskevan enemmän kuin se törmäys.

Kaikesta voi ottaa opikseen, sanotaan. Toivottavasti oppisimme oppimaan kaikesta. Välillä tuntuu, että jos olisimme osanneet ottaa oppia kaikesta, niin maailma voisi olla tyystin erilainen.

Kaleva oli meille ystävällinen, tai pikemminkin Leena Kangas, joka kritiikin kirjoitti. Kiitos siitä. Laitan tähän kuvan kritiikistä, kunhan pääsen tietokoneen ääreen, kännykällä en osaa.

Tämä päivä on ollut jännittävä päivä monelle ekaluokkalaiselle, koska koulut ovat alkaneet tänään. Samaten useat ukrainalaiset lapset, jotka ovat Suomessa sotaa paossa, ovat aloittaneet koulusyksynsä.
En muista olenko kirjoittanut tämän aikaisemmin, mutta muistan (huom. ensin kielteinen muistaa -verbi ja sitten myönteinen muistaa -verbi) kun itse ekaluokkalaisena tein kerran jotain kirjoitusläksyä kotona, niin olin saanut jostain päähäni että sen pitää mahtua vihkon yhdelle sivulle, ja eihän se mahtunut. Pyyhekumi viuhui ja minä yritin uudestaan ja uudestaan. Ei mahtunut. Isä nauroi että ei sen pidä yhdelle sivulle mahtua ja minä itkin ja huusin että pitää kun opettaja sanoi. En muista miten tilanne päättyi, mutta tuon naurun, itkun ja huudon muistan.
Sama tilanne toistui yli kolmikyppisenä USA:sa kun olin yhdessä Ear training -tentissä. Piti kuunnella kuulokkeilla yksi biisi ja kirjoittaa siitä komppilappu. Jostain ihme syystä minulle iski päälle sama ekaluokkalaisen vuorenvarma usko että sen pitää mahtua yhdelle sivulle. Eihän se mahtunut. Tentti meni täysin perseelleen. Kävin sitten selittämässä tilanteen Keith Wyattille ja sain tehdä uuden tentin. Se meni paremmin

Näyttely alkaa olla pystyssä. Avajaiset huomenna klo 18-20. Minä menen tänään Iisalmeen kuuntelemaan Robben Fordia. Ollaan rouvani kanssa hotellissa yötä ja huomenna takaisin. Siinäpä ne tärkeimmät.

Mistähän se tuollainenkin sanonta on peräisin? Jotenkin tuntuu liian yksinkertaiselta tuumia, että se on työläisten toiveikas odotussanonta, koska viikonloppu on tulossa. No, mitäpä tuota pohtimaan, Fantom sarjakuvatkin on pullollaan vanhoja viidakon sanontoja.

Yes, nyt on joka tapauksessa torstai. Eilinen hurahti näyttelyn valmistelussa, tai ajatukset pyöri ainakin siinä. Päivällä olin kakaravaarassa Kaisun, Hannan ja Riikan kanssa tekemässä julisteita ja työnjakoa kuuntelemassa. Sieltä sitten levittäydyttiin kukin omille tahoillemme julisteita levittelemään ja omia töitä viimeistelemään. Sain omat työni valmiiksi ja olen niihin oikein tyytyväinen, yksi on vain sellainen joka ei ole oikein mieluinen. Sen näkee sitten maanantaina pääseekö se näytille vai tuleeko takaisin kotiin.

Maanantaina klo 12:00 alkaa ripustus. Vies työni Neliö-Galleriaan heti maanantaina ja hääräilen siellä. Tiistaina mennään Tainan kanssa Iisalmeen jazz-päiville ja yövytään siellä hotellissa. Robben Ford tulee sinne pitämään konsertin, sen haluan kuulla. Arvostan hänen soittoaan todella korkealle. Näin hänet ensimmäistä kertaa Los Angelesissa kun olin GIT:ssä. Hän kävi siellä pitämässä seminaareja ja konsetteja. Hän teki melko vaikutuksen uupeloiseen Oulun poikaan.

Sointu tuntee itsensä sairaaksi, eikä mennyt tänään töihin. Heillä olisi ollut Qstock-festivaalin järjestelyhommia. Hän kävi aamulla koronatestissä ja nyt odottelee tuloksia. En tiedä vaikuttaako se meidän elämäämme kovin, jos sieltä tulee positiivinen tulos. Ensi viikolla on esimerkiksi Iisalmen reissu ja näyttelyn avajaiset (ks. Tapahtumat). No, hetki kerrallaan, mitäpä noita märehtimään. Jos jotain peruutuksia tulee, niin nehän kuuluvat vain elämään.

EIlen illalla Sointu haki koirat tänne, Lunan (siperian husky) ja Milan (sekarot.). Mukavia tyttöjä, joille on jo ikää kertynyt, Lunallekin 10 vuotta, ihmisiässä 70, Milalle pari vuotta vähemmän.

Vitsi, kun silloin kauan kauan sitten Jorin kanssa (k. 2004) laitettiin tuonne alakerran ”takkahuoneeseen”, joka on ollut silloin 40- ja 50-luvuilla kai hiili- tai puuvarasto, lautapaneelit betoniseiniin. Eihän siinä mitään, hyvä ideahan se oli lämmön kannalta, koska laitettiin karhuvillat paneelien alle, mutta kun minä älypää olin jostain saanut päähäni että karhuvillojen päälle ennen paneeleita täytyy laittaa muovit, ja me laitettiin sinne muovit minun tomppelin määräyksestä.

Nyt se muoviasia on pyörinyt minun mielessä jo vuosikausia ja olen tullut siihen lopputulokseen, että ne on otettava sieltä pois. Tänään menin sitä tekemään. Ajattelin, että helppo nakki. Eipäs ollutkaan. Vaatii kovastikin suunnittelua, kun ei ne sieltä niin helposti lähdekään irti. Voihan rähmä. Asiaa ei myöskään auta se, että huone on toiminut työhuoneenani ja on täynnä tauluja ja maalaustarvikkeita hujan hajan pitkällä työpöydällä.

Sotaa on jatkunut jo 4 kuukautta. Sitä saattaa jatkua ehkä vuosiakin. Jos se väkivalloin pysäytetään, on sodan pysäyttänyt voittaja ja pysäytetty häviäjä – tulee kilpailutilanne voitto/häviö, jossa toiselle jää liian usein hieman paha mieli, kun ei päässyt tavoitteeseensa. Tämä vaikuttaa olevan sellainen sota, ettei sitä uskalleta väkivalloin lopettaa sen mahdollisen laajenemisen vuoksi. Koetetaan kiristää taloudellisesti asettamalla pakotteita tyylin ”kun kerta soditte niin me ei enää osteta teiltä sitä ja tätä, ettekä pääse tänne, ähäkutti”. Eräänlaista sotaa sekin on: asevoimaa vastaan taloudellista voimaa. Oli miten oli, ihmiset, tavalliset eri maiden asukkaat siitä kärsivät eniten.

Mikä sitten olisi paras vaihtoehto, onko sellaista? Voisiko ajatella on kaikki konfliktit ja sodat ovatkin hyödyksi ihmiskunnan henkiselle kehitykselle, edellyttäen tietysti, että kansakunnat ovat oppimishaluisia. Luulen, että Hitlerin aikajaksostakin opimme paljon. Toivottavasti opimme.

Kuinka voisimme ymmärtää presidentti Putinia, kuinka voisimme ajatella hänestä myötätuntoisen positiivisesti, ymmärtävästi? Kuvitellaanpa, että kaikki ajattelisivat kyseisestä herrasta myötätuntoisen ymmärtävästi ja rakastavasti samoin kuin kaikkiin maapallon elollisiin, niin olisiko sillä mitään vaikutusta hra Putiniin? Olisiko positiivisella energiakentällä vaikutusta sinne asti? Minä luulen, että saattaisi ollakin. Tietenkin tuntuu vaikealta asenteen muutokselta ryhtyä ajattelemaan positiivisesti henkilöstä, jota suuri osa planeettamme kansalaisista tällä hetkellä inhoaa ja halveksuu. En kirjoittanut suurin osa vaan suuri osa, koska en voi tietää maapallon ihmisten asenteita. Me ihmiset emme ole sardiineja purkeissa, vaikka toisaalta joukkohysteria vaikuttaa olevan pelottavan helppo saavuttaa – näin ainakin luulen, en tiedä varmasti. Vitsi, enhän minä taidaa tietää mitään, kunhan arvelen kaikenlaista.

Tuntuu kyllä älyttömältä että ihminen, olento joka pitää itseään maapallon elävistä viisaimpana ja kypsimpänä, ryhtyy noin vaan tappamaan toisia ihmisiä, samanlaisia kaksijalkaisia ja yksiaivoisia kaltaisiaan – koko rulianssi vasin jonkin keksityn tekosyyn varjolla, tai vaikuttaa siltä että sen vuoksi, jotta saavutettaisiin valtiolle sama asema kuin sillä oli ennen. Kiloja voi laihduttaa kehostaan, mutta historia ei palaa, vaikka kuinka yrittäisi vääntää aikapyörää taaksepäin.

Niinpä, tuskinpa se sota tällä kirjoituksella loppuu, mutta ehkäpä Bill Gatesin lahjoituksella hyväntekeväisyyssäätiölle on jotain vaikutusta. Toivottavasti.

Eilen asensin yläkerrassa sikaitsevan työhuoneeni ja makkarimme ikkunoihin ötökkäverkot. Työhuoneessa oli ikkunan edessä matala hyllykö, eli kirjahylly, josta olin sahannut puolet pois. Sen päällä oli tv ja tietokoneen näppäimistö. Nostin tavarat syrjään, siirsin hyllykköä, avasin ikkunan ja kiinnitin ötökkäverhon. Kaikki meni hyvin paitsi, että tavarat jäivät eri paikoille sen jälkeen.

No, illalla istahdin pöydän ääreen läppäriä räpläilemään ja ihmettelin, miksi kuva räpsyy. Tänä aamuna se pysyi mustana, eikä kone käynnistynyt ollenkaan. Minä kännykällä nettiin etsimään ohjeita ja miettimään mistä saisi halvalla uuden koneen, tämä käynnistymätön läppärikin oli aikoinaan käytettynä ostettu ja tuossa vuosikausia tököttänyt.

No, kävin alakerrassa nojatuolissa tutkimassa kännykkää ja kohta tulin takaisin aikomuksena löytää joku perusvika. Aloitin virtajohdosta. Se oli kiinni läppärissä. Seurasin johtoa eteenpäin, kunnes löysin sen pään, töpselin, kauemmas ikkunasta siirtämäni matalan hyllykön päältä. Muistin että olin itse sen irrottanut seinästä, jotta ikkuna aukeaisi vaivatta. Olin näköjään unohtanut laittaa sen takaisin. Laitoin sen takaisin ja kone alkoi toimia. Säästin ison läjän rahaa. Kaikkea jännittävää sitä ihmiselämässä sattuukin.

Lainasin Lamppu Laamasen kirjan Ammattina luoja: taiteilijat kertovat. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti ennätän lukea sen ennen ensi torstaita, jolloin pitäisi mennä keskustelemaan siitä julkisesti. Nykyään on tuo lukeminen hieman hankalaa, kun meinaan nukahtaa ja usein nukahdankin kirja kädessä, meinaan nukahtaa ja usein nukahdankin telkkaria katsoessa. Tämä Parkinson on tuonut sellaisen uuden jutun elämääni, mutta ei se mitään, pääasia että olen hengissä ja voin asua seinien sisällä kaikessa rauhassa, sekä tehdä omaa taidettani, maalauksia, sävellyksiä ja veistoksia. Vaikka niiden tekeminen on joskus tuskallista, varsinkin työn alkuvaiheessa, kun sitä toljottaa ennen kuin alkaa tekemään. Paras vaihe alkaa, kun työ alkaa sujua itsestään ja usein käy niin, että lopputulos on täysin erilainen kuin alkusuunnitelma. On vähän niin kuin muurahainen tekisi muurahaiskekoa ja huomaisikin, että siitähän tuli upeaakin upeampi surrealistinen, neljä metriä korkea veistos, jonka tekijää ihmiskunta yrittäisi arvailla vielä vuosisatojen jälkeen. Muurahainen olisi ollut tietoisen mielensä tuolla puolen, syvemmässä tietoisuuden tilassa. En tarkoita, että itse tekisin kyseisen muurahaisen taideteoksen veroisia, mutta sallittakoon kyseinen vertaus.

Noin puolessa Yhdysvaltain osavaltioista abortit kielletään tai aborttioikeutta rajoitetaan. Monet konservatiiviset osavaltiot, kuten Alabama, Mississippi ja Texas, eivät ole kirjoittaneet lainsäädäntöönsä mitään poikkeuksia edes insestistä tai raiskauksesta seuranneille raskauksille. Myös tässä asiassa päätösvalta on nyt osavaltioilla itsellään. Moni abortit salliva osavaltio varautuu nyt siihen, että abortin kieltäneistä osavaltioista alkaa saapua suuria määriä raskaana olevia henkilöitä tekemään abortin. Joistakin Etelä-Yhdysvaltojen paikoista lähimmälle aborttiklinikalle voi olla satojen kilometrien matka (https://yle.fi/uutiset/3-12510251).

Yhdysvaltalaisten naisten elämään tämä tulee vaikuttamaan hyvin monella tavoin. Mahdollisuus opiskella saattaa vaikeutua, mahdollisuus täysipäiväiseen työntekoon vaikeutuu, vaikuttaa siihen 24h/vrk. Päätös on diktatuurisen väärä naisten kannalta ajatellen, koska jokaisella tulisi olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään.

Koska kuitenkin kehotetaan tarkastelemaan asiaan usealta eri kantilta, niin yritetäänpä. Minulla ei ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta, omat haavani olen hoitanut vaiston varaisilla ja internetin neuvomilla ratkaisuilla, mikä milloinkin on tuntunut oikealta, silti hengissä vielä olen, kiitos suurelta osin kotimaisen terveydenhoitojärjestelmän. Mutta, ajatellaan siis asiaa sikiön kannalta. Itse ajattelen, että ei mahtaisi olla mukavaa, kun yhtäkkiä tempaistaisiin pois mukavista oltavista äidin kohdusta, koska

• Jo aivan aikaisessa sikiövaiheessa vauvalle on kehittynyt tuntoaisti, raskauden ensimmäisen       kolmanneksen aikana tunto-, haju- ja makuaistit kehittyvät, kuuloaisti noin 20 raskausviikolta alkaen (Yle, artikkeli, julkaistu 13.05.2015, päivitetty 28.06.2017, Heidi Brucker, Helsinki).
• Tuntoaisti on ensimmäisenä kehittyvä aisti, ja sikiö pitää siitä, että äidin vatsaa silitellään raskauden aikana. Tämä selittää, miksi lapsi reagoi jonkun koskiessa tai painaessa raskaana olevan naisen vatsaa. Kalifornian yliopistossa suoritetun tutkimuksen perusteella sama ei päde kipuun. Kivun tunteminen vaatii tiettyjen aivokeskusten kehittymisen, mikä tapahtuu vasta 29. raskausviikolla (https://aitiydenihme.fi/raskaus/syntymaton-lapsi-tuntee-kohdussa).

Eli, jos Kalifornian yliopiston tutkimukseen on luottamista, sikiö ei tunne kipua ennen 29 raskausviikkoa, jos hänet otetaan pois kohdusta ja poistetaan elävien kirjoista? Entä jos joku toinen tutkimus sanoo toista? Tuntuisi epäloogiselta, että kaikki maailman yliopistot saisivat samasta tutkimuksesta saman tuloksen. Jos minua silitellään jostakin ja se tuntuu hyvältä, niin pidän kyllä itsestään selvänä, että tunnen kipua, jos samoja kohtia tökitään piikillä.

Entä jos ajattelee asiaa kolmannelta kantilta, eli vaikka insestin tai raiskauksien uhrit? Tai ehkä harvemmin tapahtuva tilanne, että nainen raiskaa miehen ja hankkiutuu täten raskaaksi? Vastoin parempaa tietoa kirjoitin edellisestä, että harvemmin tapahtuva. En tiedä asiasta höykäsen pöläystä, enkä sitäkään, miksi tätä kirjoitan, tuskin tällä maailmaa muutetaan piirun vertaa. Toisaalta taas, mistäs sen tietää? Jos heität kiven järveen, lähtee siitä laineita, koko ajan pieneneviä, vastarannalla niitä ei enää ihmisnäöllä erota, mutta niiden vaikutus tuntuu varmasti superhypermikroskooppisen verran sielläkin.

Tuntuu jokseenkin älyttömältä, ettei ihminen, omasta mielestään suuri nero, ole keksinyt siistimpiä sodankäyntimuotoja, jos välttämättä täytyy sotia. Ajatelleenpa, että joku valtio haluaa naapurivaltion omakseen, liittää sen osaksi omaa maataan, niin kannattako sieltä tappaa tolkuttomasti ihmisiä ja tuhota asumiskelpoisia rakennuksia? Jos lopulta käy niin, että saa naapurivaltion omakseen, niin mitä sillä tekee, kaikki on ammuttu, räjäytetty ja poltettu maan tasalle? Saa ainakin paljon maata, tuhottua maata, voi sanoa, että on iso valtio. Mahtavaa. Meidän, iso, suuri, valtava, mahtava, suurempi kuin teidän. Älytöntä.