Luin eilen Deepak Chopran kirjasta Polku rakkauteen, että tuoreen tutkimustuloksen perusteella meidän aivomme ovat syntyessämme paljon täydellisemmät kuin aikuisina. Hän kirjoittaa, että aivojen jokaisesta hermosolusta lähtevät rihmamaiset säikeet, dendriitit, ovat syntyessämme paljon monihaaraisemmat kuin koskaan myöhemmin elämämme aikana. Chopran mukaan hermosäikeet huolehtivat huolehtivat aivosolujen välisestä viestinnästä, ja luultavasti niiden valtavan määrän ansiosta vauvalla on tunne, että häntä ympäröi monien erilaisten näkyjen, äänien, makujen, tuntemusten ja hajujen meri.

Minusta tämä on huikeaa. Haluaisin itse saada samanlaisen aivot, jotta voisin nauttia ympäristön ja koko maailmankaikkeiden sinfoniasta täysin aistein.

Chopran mukaan lapsi alkaa kuitenkin valikoida, erotella miljardeja aistiärsykkeitä. Todellisuuden skaala kapenee. Me siis leikkaamme todellisuuden siisteiksi aistihavaintosiivuiksi voidaksemme käsitellä sitä rationaalisesti.

Valitettavasti? Onneksi?

Minusta tuntuu, että viimeistään koulussa aistihavaintojen valikoiminen alkaa toden teolla ja nykypyrkimyksen mukaan vielä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, jotta kaikki saataisiin mahdollisimman pian koulusta läpi ja työelämään, tehokkaiksi veronmaksajiksi joille ei eläkevuosiakaan meinata enää sallia.

Millainen maailma olisikaan jos ihmisaivot pysyisivät yhtä täydellisinä läpi elämän? Tarvittaisiinko kokoomusta, sdp:tä, perussuomalaisia ja mitä niitä nyt onkaan? Tarvittaisiinko armeijoita, presidenttejä, rehtoreita, kouluja?