Kävin syömässä työpaikkaravintelissa. Pöytääni tuli 3 opiskelijaa, 1 isoääninen ja 2 hiljaisempaa. Isoäänisen olin tosin rekisteröinyt jo ruokajonossa – äänen perusteella.

Saahan sitä pöytään tulla ja keskustellakin, ei siinä mitään. Kiinnitin huomioni keskustelujen aiheeseen, joka keskittyi pääasiallisesti paikallisten ihmisten haukkumiseen. Aluksi isoäänistä (paljon asiakaspalvelutyötä tehneenä) ärsytti toisten ihmisten tunkeminen, tuuppiminen, ähkiminen, tuhahteleminen ja yleensäkin kaikenlainen ”minäminä”-ajattelu, kuten hän asiaa nimitti.

Tästä samasta aiheesta tuli kauan aikaa lätinää. Isoääninen julisti ja toiset olivat samaa mieltä. Minäminä –ihmisiä on kuulemma täällä Oulussa paljon, mutta maailman suurissa metropoleissa, kuten esimerkiksi Lontoossa ja Sao Paolossa, ei laisinkaan. Siellä ihmiset ovat kuulemma rauhallisia ja toiset huomioon ottavia.

Onneksi lautaseni alkoi jo tyhjentyä kun keskustelu siirtyi liikennekäyttäytymiseen. Oulussahan se oli heidän mielestään itsekästä ja täysin perseestä, kun taas suurissa metropoleissa rauhallista ja toiset huomioivaa. Totuuden nimessähän minun on kyllä mainittava, että olen itsekin toisinaan vertaillut Los Angelesin ja Suomen kaupunkien liikennekäyttäytymistä Los Angelesin eduksi. Täytynee lopettaa vertailu.

Joka tapauksessa heidän tekstinsä alkoi olla jo sen sorttista että olisi voinut kuvitella Oulussa barbaareja asuvan. Onneksi sain ruokani syötyä ja poistuttua paikalta, alkoi jo ahdistaa.

Minusta tässä on mielenkiintoista se, että luin juuri eilen illalla taas Deepak Chopran kirjaa Polku rakkauteen, jota en tosin jaksa iltaisin lukea kuin max pari kolme sivua ennen kuin alkaa väsyttää – ei kirjan vuoksi vaan väsymyksen, koska herään aamulla aikaisin: haluan ennättää meditoida, syöttää ja käyttää Joikun, syödä aamiaista, juoda kahvit ja lukea Kalevan ennen töihin menoa.

No, luin siis että toisista ihmisistä puhuttaessa ihminen usein juuri moittii niitä piirteitä ja käyttäytymismalleja, joita hänellä itsellään on. Tästä voisi päätellä että isoääninen ruokapöytäkeskustelija on ehkäpä minäminä -ihminen tyypillisimmillään. Tai sitten ei, mistäpäs minä tiedän, tuli vain mieleen. Jospa sellainen olenkin minä itse ja tyttöraukka mitä herttaisin Dalai Lama –tyyppi? Voi tätä maailmaa. Anteeksi että arvostelin 🙂