Perjantaina oli konsertti. Yllätyin kuinka jännitin. Aloittaessani soiton huomasin vasemman käden sormieni tärisevän. Tuumin kuitenkin että se johtui jännityksestä eikä Parkinsonin taudista. Uskon vuorenvarmasti olleeni oikeassa.

Koossa oli hyvä kvartetti ja esitys oli riittävän hyvä ainakin yleisön reaktioista päätellen, saimme hyvän vastaanoton. Kalevassa ei ollut minkäänlaista kritiikkiä. Koska tänään lehdessä oli kritiikki 8.10 konsertista niin tuskinpa huomenna enää lehteen tulee 7.10 konsertin kritiikkiä, varsinkin kun eilen tai toissapäivänä oli Petrin konsertin kritiikki, jonka ohjelmasta osan hän soitti myös 7.10 konsertissa, jossa meidän kvartettimmekin oli. Olipa sekavasti selostettu 🙂
Olisihan se kiva jos aina joku rivi lehdessä olisi, varsinkin kun noita konsertteja varten niin kovasti treenataankin.

Käytiin eilen uudella mökillä, rva oli mennyt sinne jo aiemmin polkupyörällä, minun sähkösellaisella, ja jäi vielä sinne meidän tultua kotiin. Mukanani oli molemmat lapsemme, äitini ja koira. Koira jäi sinne rouvan seuraksi, viihtyy paremmin siellä kuin kaupungissa.

Keskustelin siellä tyttäreni kanssa työnteosta. Hän tuntui olevan sitä mieltä että ihmisen pitää tehdä sitä mistä on kiinnostunut ja mitä haluaa tehdä. Sitähän minäkin olen koko ikäni toitottanut, mutta kun tyttö kysyi minulta jatkaisinko opettamista jos voittaisin lotossa, niin jäinpä hiljaiseksi. Se oli vaikea kysymys. Nytkin istun luokassani ja seuraava, tämän päivän viimeinen oppilas tulee tarkalleen 81 minuutin kuluttua. Nyt on poikkeuksellinen päivä kun on tällaisia pitkiä rakoja. En tiedä opettaisinko silloin, eli jos voittaisin lotossa, vai keskittyisinkö maalaamiseen/veistämiseen/säveltämiseen/soittamiseen.  En todellakaan tiedä. Turha jossitella. Voihan olla etten tekisi mitään vaan lösöttäisin sohvalla, söisin suklaata ja keskittyisin netflixin elokuvatarjontaan tai roikkuisin räkä poskella lähiöbaarissa. Mistä sen voi tietää? Olenhan minä sitäkin ajatellut että ottaisin suuresta summasta itselleni riittävän elintason loppuelämäkseni ja lahjoittaisin loput miljoonat hyväntekeväisyyteen, se voisi olla ehkä viisain ratkaisu.

Toivottavasti tyttäreni löytää sellaisen työn, josta hän pitää ja joka on henkisesti riittävän antoisaa. Minusta on kunnioitettavaa että hän niin ajattelee. Isänä olen tietysti huolissani että kuinkahan se onnistuu.