Hieno viikonloppu. ART Oulu on oman alansa kulttuuriteko, joka herätti paljon ajatuksia. Myönteisiä ajatuksia herättivät komeat työt, taideraati, taidepolku ja taiteilijatapaamiset, vaikkakin niihin kaikkiin olisi toivonut enemmän yleisöä.

Kuvataide saattaa olla ”suuren yleisön” mielestä sellainen marginaali-ilmiö, että ei vedä yleisöä samassa määrin kuin esim. Idols -kilpailut. Tosin taideraadilla olisi siihen mahdollisuudet, olihan levyraatikin kovin suosittu ja TV:n runoraadilla on myös vankka kannattajajoukkonsa. Mahdollisuudet suureen yleisömäärään eivät toteutuneet, voiton avaimet olivat käsillä mutta sitten peli alkoi, niin kuin vanha vitsi lohkoo.

Muistan kerran erään ei-taiteilijan, jolla seinät ammottivat tyhjyyttään, sanovan, että hän haluaisi jonkun taulun seinälleen, mutta ei tiedä miten ja mistä saisi oikeanlaisen. Ehkä ART -tapahtumat voisivat tarjota myös taidehankintaneuvontaa, en tiedä. Taidelainaamohan on tosin perustettu juuri sitä varten että voisi ottaa pientä korvausta vastaan vaikka kuukaudeksi lainaan teoksen ja makustella miltä se näyttäisi omalla seinällä, se on loistavaa.

Tuntui vähän hassulta olla taiteilijatapaamisessa ainoana yleisönä Vuokko Isaksson, jolla oli minua ennen oma tapaamisensa. Lämmin kiitos Vuokolle, että jaksoi olla kiinnostunut työskentelystäni kuvataiteilijana.

Voisiko tehokkaammalla markkinoilla tavoittaa suuremmat yleisömäärät, saada paikalle sellaistakin yleisöä, joka ei muutoin taidenäyttelyissä käy? En tiedä kun en ollut järjestelemässä tätä tapahtumaa. Olen iloinen ja kiitollinen, että se järjestettiin ja toivon, että se järjestetään tulevaisuudessakin. Toivon, että suuri yleisökin löytäisi sen ja malttaisi hetkeksi pysähtyä taiteen äärelle ja unohtaa kiireensä.

Mihin meillä kaikilla on niin kiire?

Kyllä sitä helposti ihminen ottaa nokkiinsa. Tänään Kalevassa oli pikku juttu Art Oulu tapahtumasta ja siinä kohtaa missä oli lueteltu kenen taiteilijoiden taiteilijatapaamisia siellä on, ei ollut minun nimeä. Kyllä minä siitä mieleni niin pahoitin, vaikka olen siellä lauteilla tänään, voi leviä mahoton, siinä meni monta minuuttia mököttäessä.

Tekee hyvää kirjoittaa, nyt koko asia jo naurattaa. Ahdistus lähti saman tien. Olihan siinä jutussa asiavirheitäkin. Toimittajat sössineet, niitä raukkojahan on aina helppo syyttää. Voi niitä ressukoita kun saavat aina syyt niskoilleen. Ainahan on löydettävä syyllinen, se on yksi yhteiskuntamme ongelmia isommassakin mittakaavassa.

Miten niin ongelma?

No, ajatellaanpa vaikka sitä Lähi-itää, jossa tuntuu niitä sotia riittävän. Tyypit vaan syyttelevät toisiaan ja eikun pommia pommin perään ja onhan se kumma jos eivät tokene. Tuskin muistavatkaan enää miksi sotivat. Kunhan mököttävät ja pommittavat.

Ainahan sodat syttyvät siitä, että ollaan möksöllään toisten sanomisista/tekemisistä (vrt. Kalevan jutun asiavirheet) tai halutaan jotain mitä toisella on mutta itsellä ei (vrt. oman nimen puuttuminen Kalevan jutusta). Pitäisiköhän niiden tyyppien siellä Lähi-idässäkin kirjoittaa mietteitään paperille niin alkaisi taas naurattaa?

Tai hetkinen! Pertti Multanen Kehitysmaatutkimuksen laitoksesta näyttää kirjoittaneen nettiin artikkelin nimeltään ”LÄHI-IDÄN SOTIEN JA KONFLIKTIEN KIERRE HISTORIASSA JA NYKYPÄIVÄSSÄ” (http://www.kaapeli.fi/akys/historiikki.html). Multanen kirjoittaa mm. näin ”Viimeisen parin sadan vuoden ajan on monet sodat Lähi-itään tuotu ensin Euroopan suunnalta ja sitten 1900-luvun toisen puoliskon kylmään sotaan liittyvien suurvaltakonfliktien sytyttämänä. Tämän hetken näkökulmasta voisi väittää, että Lähi-idän nykyinen surkea konfliktien kierre on aika yksiselitteisesti sekä eurooppalaisen kolonialismin että suurvaltapolitiikan perintöä. Moniin sotiin ja konflikteihin ei alueen kansoilla ole ollut juuri muuta sanottavaa, kuin sivustakatsojan ja sotien aiheuttamien kärsimysten kestäjän osa; klassisen tykinruoan tarjoajan osa.”

Niin, joku tiedemies sanoi jossain jotenkin siihen suuntaan että on niitä jotka esittävät faktoja ja on niitä jotka laukovat vaan mielipiteitään. Taidanpa ainakin tässä Lähi-itä-asiassa kuulua jälkimmäiseen ryhmään.

Oscar Wilde on tupsauttanut ilmoille tuollaisen ajatuksen. Kieltämättä viehko ajatus, ei voi kieltää. Hra Wilde mahtoi tarkoittaa työllä sellaista työehtosopimuksen mukaista palkkatyötä,  jossa työtekijä on sitoutunut tekemään työantajalle tämän määrittelemää tehtävää, työtä, sovitulla tai määritellyllä (työ)paikalla tai -aluella, sovittuna (työ)aikana, työnantajan työnjohdon ja valvonnan alaisena, sovittua korvausta (palkka) vastaan (hienojen sanojen lähde: Wikipedia). Toisaalta Oscar-setäkin varmasti hommaili kaikenlaista, mitä tilastonikkarit voisivat työksi nimittää, vaikka ei ehkä niinkään toisten komennon alla. Mutta mistäpäs minä voisin sen tietää, kun en ole Wilden elämää sen kummemin tutkinut, korkeintaan nimen silloin tällöin kuullut (tulikohan sekään oikein kirjoitettua).

Mielenkiintoinen tuo työn määritelmä. Jos minä kotonani tekisin omaksi ilokseni sanotaan nyt vaikka vaikka sävellyksen ja sanoituksen jonka huvikseni soittaisin ja laulaa luikauttaisin nauhalle ja laittaisin youtubeen, niin silloinhan en olisi sitoutunut tekemään työantajalle tämän määrittelemää tehtävää, työtä, sovitulla tai määritellyllä (työ)paikalla tai -aluella, sovittuna (työ)aikana, työnantajan työnjohdon ja valvonnan alaisena, sovittua korvausta (palkka) vastaan. Jos sattuisi sitten niin, että joku Hollywood-guru sattuisi kuulemaan iltojeni iloksi tekemäni rallatuksen ja laittaisi sen luvallani jonkun ikuisesti elämään jäävän menestyselokuvan musiikiksi, ja minusta tulisi rikas loppuelämäkseni, niin en silloinkaan olisi sitoutunut tekemään työantajalle tämän määrittelemää tehtävää, työtä, sovitulla tai määritellyllä (työ)paikalla tai -aluella, sovittuna (työ)aikana, työnantajan työnjohdon ja valvonnan alaisena, sovittua korvausta (palkka) vastaan.

Mitä se sellainen elämä oikein olisi? On se hyvä, etten olen minkäänlaista hittiä youtubeen laulaa luikauttanut, näin on parempi. Huh huh, alkoi jo huolestuttaa, että mihin tämä elämä oikein on menossa.

Asiasta toiseen: Tänään alkaisi ART Oulu 2012 tapahtuma Valveella, avajaiset klo 18.00 ja huomenna ja sunnuntaina sitten kaikkea hässäkkää, taideraateja ja taiteilijatapaamisia ja sellaisia.

Nyt on lopeteltava, kohta jatkuu työt. Lupaavasti alkanut filosofistyyppinen (?) kirjoitukseni päättyi lyhyeen kun velvollisuudet kutsuivat. Mitäs se Oscar taas sanoikaan?

Olen tehnyt merkittävän havainnon, noin niin kuin omasta näkökulmasta katsottuna. Onkohan noinniinkuin yhdyssana vai kirjoitetaankohan se että noin niinkuin? Niin sen täytyy olla, siinä on oikea tunnelma. Aloitan uudestaan:

Olen tehnyt merkittävän havainnon, noin niinkuin omasta näkökulmasta katsottuna. Seisoin (=seison) ja kävelin (=kävelen) ennen (=vielä nykyäänkin) leuhkasti ja raskaasti jalkaterät ulospäin sojottaen. Viime aikoina olen kokeillut vaimoni ehdotuksesta kävellä jalkaterät menosuuntaan:

Tulokset olivat merkittävät: Ryhtini parani välittömästi ja tunsin jännityksen laukeamista käsivarsissani, olkapäissäni ja leukalihaksissani. Jumantsuggeli, tämä on merkittävä havainto. Taidanpa samantien väitellä tohtoriksi aiheesta ”Leuhkan ja suoraviivaisen eteenpäinkävelyn väliset erot ja yhteläisyydet suhteessa selkärankaan, olkapäihin, leukalihaksiin ja siihen, huomaavatko muut mitään eroa”. Vastaväittäjäksi vaikkapa Valentin Kononen niin eiköhän se siitä uusi ura urkene.

Alkoipa tämä päivä mukavasti: Poutainen päivä, ilmastonmuutos ei näytä vielä aiheuttaneen katastrofeja, koira hyvällä tuulella niinkuin aina ja sokerina pohjalla merkittävä lääketieteellinen havainto heti aamutuimaan.

Kävin eilen teatterissa, Oulun kaupungin. Katsoin Riikka Pulkkisen Raja -näytelmän. Se toimi komeasti, oli oikein vaikuttava. Hienosti toteutettu lavastus ja kohtaukset vaihtuivat tosi rivakasti, komeaa seurattavaa. Tykkäsin enemmän kuin Katja Ketun Kätilöstä, vaikka tykkäsin siitäkin. Otapa tuostakin nyt selvää.

Rajan esitykset piti kuulemma loppua jouluna, mutta kun tupa on ollut aina täynnä, jatkuu se nyt toukokuulle asti. Ihmissuhteista ja niiden ihmeellisistä koukeroista sekin kertoo, samoin kuin Kätilö. Ihmisellä on kai niin kova ikävä toisen luo, että ihmissuhde-esitykset kiinnostavat kansaa, olivatpa ne sitten lauluja, teatteria, elokuvia, kirjallisuutta, tanssiesityksiä, kuvataidetta tai naapuruston ihmissuhdekiemuroita.  Eihän siinä mitään, niihin kai pystyy samaistumaan ja elämään mukana.

Enpä nyt jaksa enempää. Hyvä yötä 🙂

Alussa oli sana. Tai siis tämän kirjoituksen alussa oli ”Alussa”-sana isolla alkukirjaimella. Kirjoitettuna PC-tietokoneella. Ei siitä sen kummempaa.

Olen lukenut viime aikoina paljon Talvivaarasta, tai jos rehellisiä ollaan niin en ole niin hirveästi lukenut, vähemmän kuin Nuu-teatterin roolihenkilöni Raimo Kytöniemen vuorosanoja, joita yritän ulkoa oppia. Talvivaara tuli taas tänään mieleen työpaikan ruokalassa:

Katselin noita laseja ja jostain syystä Talvivaara pulpahti mieleeni. Tuskin kaivoksella mitään aihetta toisen lasillisen sameuteen on, mutta ei silti tehnyt mieli juoda sitä. Kun lehdessä luki, että Suomessa on 50 kaivosta, niin jopas se minua ällistytti. Saastuttavatkohan kaikki kaivokset yhtä lailla? Toivottavasti eivät.

Nyt minä tallennan tämän tekstin, jos löydän jostain ”julkaise”-systeemin. Saapa nähdä miten käy, tämä on niin uutta tällä WordPressillä.