Minun maailmani syksyllä 2012 ennen lumen tuloa:

Taide on ihmeellinen asia. Se on jotain sellaista, mitä on vaikea sanoin selittää, kaavioin esittää, tilastoin todistaa. Se on jotain, mikä kumpuaa tekijänsä sisimmästä, tietoisen mielen takaa. Se on jotain, mitä on tehtävä säilyäkseen tasapainossa, henkisesti vatupassissa. Se on jotain, mikä piilee unen ja toden välimaastossa, viisauden ja hulluuden rajamailla, epänormaalin ja normaalin risteytyksessä. Sitä on vain pakko tehdä, vaikka se ei tekijäänsä välttämättä ulkoisesti palkitse millään lailla.

Toiveikkaana pystytät näyttelyn, menet kotiin, kuukauden päästä haet teoksesi pois. Uutterana heräät harjoittelemaan aamuisin kuukausien ajan, pidät konsertin, kumarrat aplodeille, menet kotiin. Viikko-, kuukausi-, tai äärimmäisessä tapauksessa jopa vuosikaupalla tuherrat sävellyksesi kimpussa, tallennat tiedostosi kovalevylle tai muistitikulle, lähetät teosilmoituksen Teostolle ja siinä se on, harvoin sitä kukaan esittää. Kirjoitat runoja, novelleja, näytelmiä, tai vaikka paksun kirjan ja innokkaana lähettelet teoksiasi eri puolille saamatta mitään vastausta. Ajan kuluttua huomaat heikkouksia tekstissäsi, korjaat ne ja harmittelet, että lähettelit keskeneräistä tekstiä luettavaksi.

Milloin taide palkitsee tekijäänsä? Ehkä silloin parhaiten kun saa palautetta suoraan kokijalta, kuulee tai näkee tekeleensä vaikuttavan kokijaansa, antavan kokijalleen elämyksen.  Elämyksen, niinpä niin, wikipedian mukaan taide onkin juuri ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline. Kyseinen w-pedia jatkaa, että se, onko jokin teos taidetta, riippuu paljolti tarkastelijan omaksumasta taidekäsityksestä. Taidetta voi olla myös sellainen, joka aiheuttaa kokijassaan muitakin kuin esteettisyyden tunteita.  Sovitaan niin, mikäpäs siinä, mutta silti sitä on vain pakko tehdä jostain syystä. Se miksi joillekin taide on yksi paskan hailee ja toisille elämän sisältö ja elinehto, on suuri mysteeri, ainakin minulle.

Muistan kun nuorena koulupoikana olin äimän käkenä kun tajusin, ettei toisille kitaran tai jonkun muun instrumentin soitto merkitse yhtään mitään. En kerta kaikkiaan voinut käsittää sitä. Koin silloin itseni ulkopuoliseksi, erotuin massasta. Ajan myötä olen alkanut omassa puutteellisessa ajatustoiminnassani kallistua siihen suuntaan, että taide kaikissa muodoissaan on äärettömän tärkeä asia tässä maailmassamme, jotain sellaista mikä pysyy hengissä kaikkien kriisien ja häslinkien läpi. Taide vain yksinkertaisesti elää, sitkeästi kaikkien katastrofienkin keskellä. Hyvää ja taiteellista joulua + uutta vuotta 2013 kaikille.

Viikko Berliinissä kolmen naisen kanssa on takanapäin. Selvisin hienosti. Totta puhuen matka oli oikein onnistunut ja sain paljon kokemuksia. Kunsthaus Tacheles oli yksi niistä. Vaikka Tachelesista oli avoinna vain sisäpiha, jossa kuvataiteilijat työskentelivät, oli kokemus voimakas. Nähtävillä oli paljon komeita taottuja ja hitsattuja rautaveistoksia. Upeita. On fantastista, että keskellä suurkaupunkia voi olla taiteelle pyhitetty systeemi, vaikkakaan se ei ehkä ulkoiselta olemukseltaan ole kaikkien siisteysihmisten mieleen, tai mistäs sen tietää vaikka kaikki Berliinin päättäjät olisivat siitä riemuissaan.

Berliinin muuri veti hiljaiseksi.

Komeita maalauksia, jotka on tilattu taiteilijoilta jälkeenpäin, mutta eniten mietitytti ajatus siitä, kuinka ihminen voi toimia niin, että rakentaa älyttömän muurin keskelle kaupunkia, jonka toisella puolella eletään toisen systeemin mukaan ja toisella puolella toisen? Kuinka ihminen voi olla niin typerä?

Holocaustin muistomerkki veti myös hiljaiseksi ja laittoi nieleskelemään.

On kunnioitettavaa, että historiaa ei yritetä pyyhkiä pois.

Nämä kolme asiaa olivat minulle voimakkaimmat kokemukset tältä reissulta, vaikka kävimme myös Dali-museossa ja Berliinin filharmonian kamarimusiikkisalissa kuuntelemassa Freiburgin loistavaa barokkiorkesteria.

Ai niin, olihan Käthe Kollwitz -museo Kolwitzin väkevine grafiikan töiteen, piirustuksineen, maalauksineen ja veistoksineen komeaa katseltavaa, todella vahvoja ja kantaa ottavia töitä. Sinne voisi mennä toistekin.

Mukava oli käydä, mutta mukava oli tulla kotiinkin. Lähtiessä oli jääkaappi täynnä ruokaa ja autossa bensaa tankki puolillaan. Palatessa molemmat olivat tyhjiä, kumma juttu.

SKjL-2012-Kutsu-www

SKjL-2012-vuosinäyttelyn-taiteilijat1

Lehdistötiedote-SKjL-2012

Hyvinkäällä on tällaista happeningiä, jos joku sattu pyörimään sielläpäin 🙂

Minulta on siellä mukana ”Mummo 1” -niminen sekatekniikkamaalaus:

Kiva kun on itsenäisyyspäivä: on rauhallista, on vapaapäivä, ei valiteta mistään eikä olla vaatimassa Karjalaa takaisin, ollaan vain kiitollisia itsenäisyydestä ja sen meille hankkineille veteraaneille.

Mukava kun ollaan kiitollisia joskus jostain, eikä valiteta. Ei kuule pahaa sanaa bensan hinnasta, liiasta rasvan syönnistä, kaljan juonnista, surkeista televisio-ohjelmista, liioista mainoksista, kaikki on niin hyvin kun ollaan itsenäisiä ja on Linnan juhlat.

Meillä on hieno maa. Maaperä on suhteellisen vakaata, ei ole ollut pelkoa maanjäristyksistä, eikä tulivuoren purkauksista. Meillä on suhteellisen korkea elintaso, vaikkakin kuilu rikkaiden ja köyhien välillä tuppaa kasvamaan ja heikompiosaisten keinot selvitä elämässä näyttävät hankaloituvan. Tällaiseen uskoon/luuloon olen tullut median välittämän tiedon perusteella. No, meillä on, tai on ainakin ollut, puhdas ja raiskaamaton luonto, ainakin ennen kaivosteollisuutta. Olemme olleet tuhansien järvien maa, joka nyt on muuttumassa tuhansien jätealtaiden maaksi ja helvetin ison ja vaarallisen ydinvoimalan maaksi – ydinvoimalan, joka voi tappaa meidät kaikki.

Ei pitäisi olla aihetta valittaa, vai pitäisikö? Valitusta kai tämä minunkin tekstini on. Olen aina pelännyt kokoomusta. Muistan kun olimme vuoden Amerikan ihmemaassa, niin minua kovin ihmetytti ja järkytti siistit heput, jotka joutuivat kävelemään kaiket päivät kadun kulmassa puvut päällä ”Looking for job” –kylttiä kantaen. Minua huolestuttaa, että Suomi on menossa samaan malliin: ei työttömyyskorvauksia, ei muuta kuin kyltti kouraan ja kadulle. Eläkeikääkin ollaan jo nostamassa pilviin. Minusta sitä voisi vaikka alentaa, vapaaehtoisesti saisi itse kukin paiskia hommia vaikka hautaan saakka, mikäpäs minä olen sitä estelemään.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Hieno viikonloppu. ART Oulu on oman alansa kulttuuriteko, joka herätti paljon ajatuksia. Myönteisiä ajatuksia herättivät komeat työt, taideraati, taidepolku ja taiteilijatapaamiset, vaikkakin niihin kaikkiin olisi toivonut enemmän yleisöä.

Kuvataide saattaa olla ”suuren yleisön” mielestä sellainen marginaali-ilmiö, että ei vedä yleisöä samassa määrin kuin esim. Idols -kilpailut. Tosin taideraadilla olisi siihen mahdollisuudet, olihan levyraatikin kovin suosittu ja TV:n runoraadilla on myös vankka kannattajajoukkonsa. Mahdollisuudet suureen yleisömäärään eivät toteutuneet, voiton avaimet olivat käsillä mutta sitten peli alkoi, niin kuin vanha vitsi lohkoo.

Muistan kerran erään ei-taiteilijan, jolla seinät ammottivat tyhjyyttään, sanovan, että hän haluaisi jonkun taulun seinälleen, mutta ei tiedä miten ja mistä saisi oikeanlaisen. Ehkä ART -tapahtumat voisivat tarjota myös taidehankintaneuvontaa, en tiedä. Taidelainaamohan on tosin perustettu juuri sitä varten että voisi ottaa pientä korvausta vastaan vaikka kuukaudeksi lainaan teoksen ja makustella miltä se näyttäisi omalla seinällä, se on loistavaa.

Tuntui vähän hassulta olla taiteilijatapaamisessa ainoana yleisönä Vuokko Isaksson, jolla oli minua ennen oma tapaamisensa. Lämmin kiitos Vuokolle, että jaksoi olla kiinnostunut työskentelystäni kuvataiteilijana.

Voisiko tehokkaammalla markkinoilla tavoittaa suuremmat yleisömäärät, saada paikalle sellaistakin yleisöä, joka ei muutoin taidenäyttelyissä käy? En tiedä kun en ollut järjestelemässä tätä tapahtumaa. Olen iloinen ja kiitollinen, että se järjestettiin ja toivon, että se järjestetään tulevaisuudessakin. Toivon, että suuri yleisökin löytäisi sen ja malttaisi hetkeksi pysähtyä taiteen äärelle ja unohtaa kiireensä.

Mihin meillä kaikilla on niin kiire?

Kyllä sitä helposti ihminen ottaa nokkiinsa. Tänään Kalevassa oli pikku juttu Art Oulu tapahtumasta ja siinä kohtaa missä oli lueteltu kenen taiteilijoiden taiteilijatapaamisia siellä on, ei ollut minun nimeä. Kyllä minä siitä mieleni niin pahoitin, vaikka olen siellä lauteilla tänään, voi leviä mahoton, siinä meni monta minuuttia mököttäessä.

Tekee hyvää kirjoittaa, nyt koko asia jo naurattaa. Ahdistus lähti saman tien. Olihan siinä jutussa asiavirheitäkin. Toimittajat sössineet, niitä raukkojahan on aina helppo syyttää. Voi niitä ressukoita kun saavat aina syyt niskoilleen. Ainahan on löydettävä syyllinen, se on yksi yhteiskuntamme ongelmia isommassakin mittakaavassa.

Miten niin ongelma?

No, ajatellaanpa vaikka sitä Lähi-itää, jossa tuntuu niitä sotia riittävän. Tyypit vaan syyttelevät toisiaan ja eikun pommia pommin perään ja onhan se kumma jos eivät tokene. Tuskin muistavatkaan enää miksi sotivat. Kunhan mököttävät ja pommittavat.

Ainahan sodat syttyvät siitä, että ollaan möksöllään toisten sanomisista/tekemisistä (vrt. Kalevan jutun asiavirheet) tai halutaan jotain mitä toisella on mutta itsellä ei (vrt. oman nimen puuttuminen Kalevan jutusta). Pitäisiköhän niiden tyyppien siellä Lähi-idässäkin kirjoittaa mietteitään paperille niin alkaisi taas naurattaa?

Tai hetkinen! Pertti Multanen Kehitysmaatutkimuksen laitoksesta näyttää kirjoittaneen nettiin artikkelin nimeltään ”LÄHI-IDÄN SOTIEN JA KONFLIKTIEN KIERRE HISTORIASSA JA NYKYPÄIVÄSSÄ” (http://www.kaapeli.fi/akys/historiikki.html). Multanen kirjoittaa mm. näin ”Viimeisen parin sadan vuoden ajan on monet sodat Lähi-itään tuotu ensin Euroopan suunnalta ja sitten 1900-luvun toisen puoliskon kylmään sotaan liittyvien suurvaltakonfliktien sytyttämänä. Tämän hetken näkökulmasta voisi väittää, että Lähi-idän nykyinen surkea konfliktien kierre on aika yksiselitteisesti sekä eurooppalaisen kolonialismin että suurvaltapolitiikan perintöä. Moniin sotiin ja konflikteihin ei alueen kansoilla ole ollut juuri muuta sanottavaa, kuin sivustakatsojan ja sotien aiheuttamien kärsimysten kestäjän osa; klassisen tykinruoan tarjoajan osa.”

Niin, joku tiedemies sanoi jossain jotenkin siihen suuntaan että on niitä jotka esittävät faktoja ja on niitä jotka laukovat vaan mielipiteitään. Taidanpa ainakin tässä Lähi-itä-asiassa kuulua jälkimmäiseen ryhmään.

Oscar Wilde on tupsauttanut ilmoille tuollaisen ajatuksen. Kieltämättä viehko ajatus, ei voi kieltää. Hra Wilde mahtoi tarkoittaa työllä sellaista työehtosopimuksen mukaista palkkatyötä,  jossa työtekijä on sitoutunut tekemään työantajalle tämän määrittelemää tehtävää, työtä, sovitulla tai määritellyllä (työ)paikalla tai -aluella, sovittuna (työ)aikana, työnantajan työnjohdon ja valvonnan alaisena, sovittua korvausta (palkka) vastaan (hienojen sanojen lähde: Wikipedia). Toisaalta Oscar-setäkin varmasti hommaili kaikenlaista, mitä tilastonikkarit voisivat työksi nimittää, vaikka ei ehkä niinkään toisten komennon alla. Mutta mistäpäs minä voisin sen tietää, kun en ole Wilden elämää sen kummemin tutkinut, korkeintaan nimen silloin tällöin kuullut (tulikohan sekään oikein kirjoitettua).

Mielenkiintoinen tuo työn määritelmä. Jos minä kotonani tekisin omaksi ilokseni sanotaan nyt vaikka vaikka sävellyksen ja sanoituksen jonka huvikseni soittaisin ja laulaa luikauttaisin nauhalle ja laittaisin youtubeen, niin silloinhan en olisi sitoutunut tekemään työantajalle tämän määrittelemää tehtävää, työtä, sovitulla tai määritellyllä (työ)paikalla tai -aluella, sovittuna (työ)aikana, työnantajan työnjohdon ja valvonnan alaisena, sovittua korvausta (palkka) vastaan. Jos sattuisi sitten niin, että joku Hollywood-guru sattuisi kuulemaan iltojeni iloksi tekemäni rallatuksen ja laittaisi sen luvallani jonkun ikuisesti elämään jäävän menestyselokuvan musiikiksi, ja minusta tulisi rikas loppuelämäkseni, niin en silloinkaan olisi sitoutunut tekemään työantajalle tämän määrittelemää tehtävää, työtä, sovitulla tai määritellyllä (työ)paikalla tai -aluella, sovittuna (työ)aikana, työnantajan työnjohdon ja valvonnan alaisena, sovittua korvausta (palkka) vastaan.

Mitä se sellainen elämä oikein olisi? On se hyvä, etten olen minkäänlaista hittiä youtubeen laulaa luikauttanut, näin on parempi. Huh huh, alkoi jo huolestuttaa, että mihin tämä elämä oikein on menossa.

Asiasta toiseen: Tänään alkaisi ART Oulu 2012 tapahtuma Valveella, avajaiset klo 18.00 ja huomenna ja sunnuntaina sitten kaikkea hässäkkää, taideraateja ja taiteilijatapaamisia ja sellaisia.

Nyt on lopeteltava, kohta jatkuu työt. Lupaavasti alkanut filosofistyyppinen (?) kirjoitukseni päättyi lyhyeen kun velvollisuudet kutsuivat. Mitäs se Oscar taas sanoikaan?

Olen tehnyt merkittävän havainnon, noin niin kuin omasta näkökulmasta katsottuna. Onkohan noinniinkuin yhdyssana vai kirjoitetaankohan se että noin niinkuin? Niin sen täytyy olla, siinä on oikea tunnelma. Aloitan uudestaan:

Olen tehnyt merkittävän havainnon, noin niinkuin omasta näkökulmasta katsottuna. Seisoin (=seison) ja kävelin (=kävelen) ennen (=vielä nykyäänkin) leuhkasti ja raskaasti jalkaterät ulospäin sojottaen. Viime aikoina olen kokeillut vaimoni ehdotuksesta kävellä jalkaterät menosuuntaan:

Tulokset olivat merkittävät: Ryhtini parani välittömästi ja tunsin jännityksen laukeamista käsivarsissani, olkapäissäni ja leukalihaksissani. Jumantsuggeli, tämä on merkittävä havainto. Taidanpa samantien väitellä tohtoriksi aiheesta ”Leuhkan ja suoraviivaisen eteenpäinkävelyn väliset erot ja yhteläisyydet suhteessa selkärankaan, olkapäihin, leukalihaksiin ja siihen, huomaavatko muut mitään eroa”. Vastaväittäjäksi vaikkapa Valentin Kononen niin eiköhän se siitä uusi ura urkene.

Alkoipa tämä päivä mukavasti: Poutainen päivä, ilmastonmuutos ei näytä vielä aiheuttaneen katastrofeja, koira hyvällä tuulella niinkuin aina ja sokerina pohjalla merkittävä lääketieteellinen havainto heti aamutuimaan.

Kävin eilen teatterissa, Oulun kaupungin. Katsoin Riikka Pulkkisen Raja -näytelmän. Se toimi komeasti, oli oikein vaikuttava. Hienosti toteutettu lavastus ja kohtaukset vaihtuivat tosi rivakasti, komeaa seurattavaa. Tykkäsin enemmän kuin Katja Ketun Kätilöstä, vaikka tykkäsin siitäkin. Otapa tuostakin nyt selvää.

Rajan esitykset piti kuulemma loppua jouluna, mutta kun tupa on ollut aina täynnä, jatkuu se nyt toukokuulle asti. Ihmissuhteista ja niiden ihmeellisistä koukeroista sekin kertoo, samoin kuin Kätilö. Ihmisellä on kai niin kova ikävä toisen luo, että ihmissuhde-esitykset kiinnostavat kansaa, olivatpa ne sitten lauluja, teatteria, elokuvia, kirjallisuutta, tanssiesityksiä, kuvataidetta tai naapuruston ihmissuhdekiemuroita.  Eihän siinä mitään, niihin kai pystyy samaistumaan ja elämään mukana.

Enpä nyt jaksa enempää. Hyvä yötä 🙂