Kohta se alkaa, viikko ensi-iltaan:

http://www.youtube.com/watch?v=lmJslXLn9Bk

Eletään vuotta 1971 suomalaisessa työläisperheessä. Nelihenkisen perheen työtön isä Raimo on vannoutunut elokuvien ihailija ja hänen suuri mahdollisuutensa avautuu, kun amerikkalainen kuvausryhmä saapuu Suomeen kuvaamaan Kummisetä-elokuvaa. Varsinaisen pääosan tarinassa ottaa kuitenkin Raimon Ilona-vaimo. Sinnikäs äiti on pyörittänyt ja elättänyt perhettä ja päättää puuttua elokuvan lumoihin kietoutuneen Raimon tekemisiin. Rakastava ja raivokas nainen pyyhkii tieltään Marlon Brandon, Francis Ford Coppolan, Mikko Niskasen ja kaikki naapuruston hampparit saadakseen perheensä elämän jonkinlaisiin uomiin. ”Poskipäitä polttaa ja silmissä elää tuli. Mieli on lasimurskaa ja sepeliä”, toteaa äärimmäisiin konsteihin turvautuva äiti. Keskellä vastoinkäymisiä Ilonan paras ystävä Mirja muistuttaa kuitenkin: ”Rakastava mieli on kuin päiväpeitto, joka armollisesti peittää harmilliset yksityiskohdat.”

Sydänkohtauksia on hauska, mutta viestissään vakava tragikomedia unelmista ja todellisuudesta, särkyvästä mielestä ja kestävästä rakkaudesta.

Kari Hotakaisen kirjoittaman ja Sirkku Peltolan dramatisoiman Sydänkohtauksia-näytelmän ohjaa Marko Pohjanrinne ja esityksen ensi-ilta on Kempeleessä.

Esitykset:

pe 15.2. NS 19.00, ENSI-ILTA, Kirkkokatu 19, Kempele
su 17.2. NS 15.00
ke 20.2. NS 19.00
to 21.2. NS 19.00
la 23.2. NS 19.00
su 24.2. NS 15.00
ti 26.2. Valve 19.00, Hallituskatu 7, Oulu
ke 27.2. Valve 19.00

Liput 10 / 8 euroa.

Näytelmän esitysoikeuksia valvoo Suomen näytelmäkirjailijaliitto.

Lippuvaraukset numerosta 040 4733420 tai sähköpostitse nuuteatteri@gmail.com

Sain tällaisen sähköpostin:

sävel- ja kuvataiteilija Jorma Styng
Kokopäivätoiminen monitaiteellinen (sävel-, kuva- ja sanataide) työskentely

Valitettavasti Teille ei ole myönnetty apurahaa Suomen Kulttuurirahastoon
lokakuussa 2012 jättämänne hakemuksen perusteella. Kulttuurirahasto ei
käytäntönsä mukaisesti perustele päätöksiään.

Hakijoita oli tänä vuonna noin 8.300, joista alle 1.000 sai myönteisen
päätöksen. Seuraava keskusrahaston hakuaika on syksyllä 2013.

Kunnioittaen

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO

Minä olen saanut tällaisia viestejä ennenkin, kirjeitse ja sähköpostitse. Niissä on saattanut olla erilaisia sanakäänteitä, mutta sisältö on ollut aina sama. En edes muista milloin olisin viimeksi apurahaa mistään saanut.

No, mitäpä minä sillä, minähän käyn töissä ja saan palkkaa. Sillä minä maksan pankkilainat, sähköt, vedet, ruoat, netti- ja kännykkäliittymät, verot ja kaiken mahdollisen. Niinhän se pitää mennäkin.

Onkohan työssä käyminen syynä apurahattomuuteeni, vai olenko jo liian vanha? Olenko taiteilijana liian saamaton? Liian monialainen (=joka paikassa sählääjä)?

Taidan olla jo kyllästynyt kieteisiin päätöksiin, kun en nyt kaupungilta mitään anonutkaan. Paskaako sitä anomaan, jos ei mitään saa. En kirjoittanut, että ”…jos ei mitään kumminkaan saa”, koska se olisi kuulostanut pessimistiseltä ja sitä minä en ole, päinvastoin. Kaikki menee varmasti niin kuin on tarkoituskin.

Menneisyys on mielen värittämää muistelua ja tulevaisuus kuvitelmaa. On vain nyt ja sekin jo meni ja tuli uusi nyt. Tällä elämän hetkellä kun tätä kirjoitan, on oloni hyvä: vatsa on kylläinen paistetusta lohesta ja vihanneksista, enkä tunne itseäni stressaantuneeksi. Kaikki on siis hyvin, elämä on kaunis.

Löysin tällaisen reseptin ja kun kaikki ainekset löytyivät kaapista, niin kokeilin, ohjeen mukaisesti rautapadassa.

Pikaperunat oliivien kera

Kahdelle:

350g perunoita
2 rkl oliiviöljyä
¾ kiehuvankuumaa vettä
½ tl suolaa
2 rkl ketsuppia (tai tomaattimurskaa)
3 rkl kermaa
1 dl silputtuja oliiveja

Kuori ja paloittele perunat. Ruskista ne oliiviöljyssä, kaada vesi ja suola joukkoon. Anna kiehua 10 minuuttia. Lisää joukkoon ketsuppi (tai tomaattimurska) ja kerma ja anna kypsyä vielä 5 minuuttia. Ripottele päälle oliivit ja anna liiallisen nesteen haihtua pois.

Lopputuloa oli hyvä. Se maistui tosi maukkaalle, siitä huolimatta, että perunat vähän meinasivat palaa padan pohjaan kiinni. Ei haitannut kulinaristista nautintoani.

Se oli sellainen uutinen. Muutoin en ole saanut paljoakaan aikaiseksi, paitsi yrittänyt autella poikaani muutossa. Tänään on ollut luomisosastolla aika aikaansaamaton päivä, vaikka aamulla ajattelin tekeväni vaikka mitä ja ajattelin tuossa vielä illallakin. Täytyy huomenna kaivaa taas käsikirjoitus esille ja alkaa päntätä vuorosanoja, ensi-ilta lähestyy.

sydankohtauksia_juliste

Minusta juliste on tosi onnistunut. Kempeleen nuorisoseura on kylläkin tuotu siinä aina voimakkaasti esille. Ehkä näin on tarkoituskin, kun saamme heiltä tilat ja muuta apua edulliseen hintaan.

Jos jotakuta kiinnostaa tiedustella enemmälti, tai peräti varata pilettejä etukäteen, niin ei muuta kuin soittamaan:

Tiedustelut ja varaukset p. 040-4733420.

Tuli mieleen, että jos minulla ei olisi noita luovuutta vaativia puolia elämässäni, niin en varmastikaan kokisi elämää kovin arvokkaaksi tai peräti elämisen arvoiseksi. Uskoisin masentuvani pahan kerran ja luultavasti hakisin masennukseen lääkettä epäterveellisistä toiminnoista ja aineista. Pelottava ajatus.

On äärimmäisen tärkeää, että elämässä on sisältöä. Pari nuoruuden kaveriani eivät kai löytäneet elämälleen tarkoitusta ja joivat molemmat itsensä hengiltä. Ulkopuolisena on vaikea mennä sanomaan että miksi he joivat mutta epäilen, että pelko oli suuri tekijä, elämisen tai yrittämisen pelko.

Pelko ajaa meidät muutenkin pelottaviin tekoihin; yksilöt väkivallan tekoihin, kansakunnat asevarusteluihin ja tätä kautta suoranaisiin sotiin. Älytöntä.

Havittelemme maallista mammonaa, luulemme onnen löytyvän rahan ja tavaran määrästä. Valitettavasti se ei mene niin: rikkaat joutuvat kokemaan valitettavan paljon kateutta ja pahansuopuutta, keinottelua liike-elämän markkinoilla, uskoisin.

Kaikki tavoittelemme onnellisuuden tilaa, nyky-yhteiskunta on kova ja on asettanut tavoitteeksi kilpailukyvyn säilymisen ja kilpailussa mukana pysymisen. Minun on sitä vaikea ymmärtää. Uskoisin, että henkinen rikkaus, rauha ja onnellisuus eivät ole millään lailla riippuvaisia materiasta. Luulen tietäväni, että se löytyy jokaisen sisältä. Tunnen olevani siitä varma.

Takana taas yksi tapahtumarikas viikko. Täytyy olla kiitollinen, ettei pääse tylsistymään.

Näytelmä alkaa tuntua jokaisella harjoituskerralla yhä varmemmalta, eikä enää tarvitse olla niin kovin huolissaan vuorosanojen muistamisesta vaan voi keskittyä itse näyttelemiseen. Teatteriharrastus on sen verran vetäissyt mukaansa, että otin syksyllä ja kirjoitin oman näytelmänikin. Nimenä sillä on ”Sanataidetta, lapsentekoa ja kondomeja” . Sen valmistuttua olin niin innoissani, että lähettelin sitä eri puolille maata siinä toivossa että se olisi saman tien otettu ohjelmistoon kaikissa teattereissa ympäri Suomen. Niin ei kuitenkaan käynyt, kumma juttu 😉

Aikaa kului ja kun tarkastelin näytelmääni uudestaan, totesin että sitä pitää editoida aika reilulla kädellä. Onneksi sain ystävältäni asiantuntevaa kritiikkipalautetta ja editoin sitä sitten vieläkin lisää. Nyt vasta se alkaa olla kuosissaan, mutta raakileet ovat menneet postin mukana jo aikaa sitten. Hävettää.

No, joka tapauksessa Nuu-teatterin harjoituskerrat vähenevät kerta kerran jälkeen ja ensi-ilta lähestyy.

Tällä viikolla tyttäreni poikaystävän omistama pikkuinen siperianhuskypentu jäi auton alle. Takajalan reisiluu pahasti poikki. Vaihtoehtoina oli lopetus tai leikkaus. Nuoripari valitsi leikkauspöydän. Tältä näyttää pikku koira leikkauksen jälkeen:

Lääkärit ovat taitavia veikkoja, alansa mestareita.

Tänään oli hyvä päivä. Opetusta ei ollut yhtään, mutta sillä ei ollut merkitystä päivän hyvyyden suhteen, hyvyys koostui ihan muista tekijöistä, pienistä yksittäisistä tapahtumista ja hetkistä.

Aamupäivällä päätimme lähteä koiraladulle, rakas puolisoni, rakas koirani ja minä. Vaivalloisesti lompsin ulos, vääntelin koottavia tikapuita tarvitsemaani muotoon, avasin autokatoksen kattoluukun ja kaivoin suksemme esiin. Rouvani sukset eivät koskaan kaipaa voitelua, omani kaipaavat. Lämmitin silitysraudan, silitin pitovoideteipin paikoilleen, sivelin luistovoidetta, etsimme monot, vaihdoimme vaatteet ja eikun autoon. Ajoimme Auran majalle missä koiralatu on, otimme sukset esiin ja lähdimme ladulle. Koira oli riemuissaan, me emme niinkään:

Latua ei ollut vielä olemassa, oli vain isojen renkaiden jälkiä ja paljon kiviä. Hiihdimme/kävelimme vähän ja eikun takaisin autoon. Säälitti Joiku-koiramme puolesta, se niin kovasti tykkää juosta koiraladulla.

Roinat autoon ja kotiin. Purimme auton ja menimme sisään. Mietimme mihin mennä syömään ja niinhän siinä kävi, että minä aloin muka itse tekemään kasvispaistosta kaikesta mitä löytyy. Siitä ei tullut niin hyvää kuin siitä on ennen tullut, mutta kaikki silti meni.
Tein sitä jostain syystä tosi paljon ja juuri kun ruoka oli valmista, tuli tyttäremme poikaystävänsä ja tämän siperianhuskypennun kanssa kylään. Heilläkin oli nälkä, ruoka maistui ja koirilla oli hauskaa.

Tyttäreni halusi katsoa hänestä ja veljestään lapsena kuvattuja vhs-videoita. Niitä katsellessa koin hienoja ja tärkeitä oivalluksia lasten merkityksestä, siitä kuinka aitoja lapset ovat ja kuinka paljon meillä toisinaan ehkä hieman teennäisillä aikuisilla olisi opittavaa heiltä.

Sain myös tilattua edullisesti Kempeleestä ison läjän 19x100mm raakalautaa uutta aitaa varten, jonka toivon mukaan saan pystytettyä ensi kesänä. Aitaelementit teetätän Toppilassa, nuorten puutyöpaja Wärkissä.

Illalla teatteriharjoituksissa en muistanut vuorosanojani läheskään niin hyvin kuin minun olisi pitänyt, muistin ne huonosti, mutta kiitos hienon ohjaajamme kaikki sujui hienosti ja harjoitukset olivat oikein kehittävät, eivätkä menneet pelkäksi nauruksi. ”Sydänkohtauksia”-näytelmän ensi-ilta lähestyy, paljon on vielä opittavaa.

Minun maailmani syksyllä 2012 ennen lumen tuloa:

Taide on ihmeellinen asia. Se on jotain sellaista, mitä on vaikea sanoin selittää, kaavioin esittää, tilastoin todistaa. Se on jotain, mikä kumpuaa tekijänsä sisimmästä, tietoisen mielen takaa. Se on jotain, mitä on tehtävä säilyäkseen tasapainossa, henkisesti vatupassissa. Se on jotain, mikä piilee unen ja toden välimaastossa, viisauden ja hulluuden rajamailla, epänormaalin ja normaalin risteytyksessä. Sitä on vain pakko tehdä, vaikka se ei tekijäänsä välttämättä ulkoisesti palkitse millään lailla.

Toiveikkaana pystytät näyttelyn, menet kotiin, kuukauden päästä haet teoksesi pois. Uutterana heräät harjoittelemaan aamuisin kuukausien ajan, pidät konsertin, kumarrat aplodeille, menet kotiin. Viikko-, kuukausi-, tai äärimmäisessä tapauksessa jopa vuosikaupalla tuherrat sävellyksesi kimpussa, tallennat tiedostosi kovalevylle tai muistitikulle, lähetät teosilmoituksen Teostolle ja siinä se on, harvoin sitä kukaan esittää. Kirjoitat runoja, novelleja, näytelmiä, tai vaikka paksun kirjan ja innokkaana lähettelet teoksiasi eri puolille saamatta mitään vastausta. Ajan kuluttua huomaat heikkouksia tekstissäsi, korjaat ne ja harmittelet, että lähettelit keskeneräistä tekstiä luettavaksi.

Milloin taide palkitsee tekijäänsä? Ehkä silloin parhaiten kun saa palautetta suoraan kokijalta, kuulee tai näkee tekeleensä vaikuttavan kokijaansa, antavan kokijalleen elämyksen.  Elämyksen, niinpä niin, wikipedian mukaan taide onkin juuri ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline. Kyseinen w-pedia jatkaa, että se, onko jokin teos taidetta, riippuu paljolti tarkastelijan omaksumasta taidekäsityksestä. Taidetta voi olla myös sellainen, joka aiheuttaa kokijassaan muitakin kuin esteettisyyden tunteita.  Sovitaan niin, mikäpäs siinä, mutta silti sitä on vain pakko tehdä jostain syystä. Se miksi joillekin taide on yksi paskan hailee ja toisille elämän sisältö ja elinehto, on suuri mysteeri, ainakin minulle.

Muistan kun nuorena koulupoikana olin äimän käkenä kun tajusin, ettei toisille kitaran tai jonkun muun instrumentin soitto merkitse yhtään mitään. En kerta kaikkiaan voinut käsittää sitä. Koin silloin itseni ulkopuoliseksi, erotuin massasta. Ajan myötä olen alkanut omassa puutteellisessa ajatustoiminnassani kallistua siihen suuntaan, että taide kaikissa muodoissaan on äärettömän tärkeä asia tässä maailmassamme, jotain sellaista mikä pysyy hengissä kaikkien kriisien ja häslinkien läpi. Taide vain yksinkertaisesti elää, sitkeästi kaikkien katastrofienkin keskellä. Hyvää ja taiteellista joulua + uutta vuotta 2013 kaikille.

Viikko Berliinissä kolmen naisen kanssa on takanapäin. Selvisin hienosti. Totta puhuen matka oli oikein onnistunut ja sain paljon kokemuksia. Kunsthaus Tacheles oli yksi niistä. Vaikka Tachelesista oli avoinna vain sisäpiha, jossa kuvataiteilijat työskentelivät, oli kokemus voimakas. Nähtävillä oli paljon komeita taottuja ja hitsattuja rautaveistoksia. Upeita. On fantastista, että keskellä suurkaupunkia voi olla taiteelle pyhitetty systeemi, vaikkakaan se ei ehkä ulkoiselta olemukseltaan ole kaikkien siisteysihmisten mieleen, tai mistäs sen tietää vaikka kaikki Berliinin päättäjät olisivat siitä riemuissaan.

Berliinin muuri veti hiljaiseksi.

Komeita maalauksia, jotka on tilattu taiteilijoilta jälkeenpäin, mutta eniten mietitytti ajatus siitä, kuinka ihminen voi toimia niin, että rakentaa älyttömän muurin keskelle kaupunkia, jonka toisella puolella eletään toisen systeemin mukaan ja toisella puolella toisen? Kuinka ihminen voi olla niin typerä?

Holocaustin muistomerkki veti myös hiljaiseksi ja laittoi nieleskelemään.

On kunnioitettavaa, että historiaa ei yritetä pyyhkiä pois.

Nämä kolme asiaa olivat minulle voimakkaimmat kokemukset tältä reissulta, vaikka kävimme myös Dali-museossa ja Berliinin filharmonian kamarimusiikkisalissa kuuntelemassa Freiburgin loistavaa barokkiorkesteria.

Ai niin, olihan Käthe Kollwitz -museo Kolwitzin väkevine grafiikan töiteen, piirustuksineen, maalauksineen ja veistoksineen komeaa katseltavaa, todella vahvoja ja kantaa ottavia töitä. Sinne voisi mennä toistekin.

Mukava oli käydä, mutta mukava oli tulla kotiinkin. Lähtiessä oli jääkaappi täynnä ruokaa ja autossa bensaa tankki puolillaan. Palatessa molemmat olivat tyhjiä, kumma juttu.

SKjL-2012-Kutsu-www

SKjL-2012-vuosinäyttelyn-taiteilijat1

Lehdistötiedote-SKjL-2012

Hyvinkäällä on tällaista happeningiä, jos joku sattu pyörimään sielläpäin 🙂

Minulta on siellä mukana ”Mummo 1” -niminen sekatekniikkamaalaus:

Kiva kun on itsenäisyyspäivä: on rauhallista, on vapaapäivä, ei valiteta mistään eikä olla vaatimassa Karjalaa takaisin, ollaan vain kiitollisia itsenäisyydestä ja sen meille hankkineille veteraaneille.

Mukava kun ollaan kiitollisia joskus jostain, eikä valiteta. Ei kuule pahaa sanaa bensan hinnasta, liiasta rasvan syönnistä, kaljan juonnista, surkeista televisio-ohjelmista, liioista mainoksista, kaikki on niin hyvin kun ollaan itsenäisiä ja on Linnan juhlat.

Meillä on hieno maa. Maaperä on suhteellisen vakaata, ei ole ollut pelkoa maanjäristyksistä, eikä tulivuoren purkauksista. Meillä on suhteellisen korkea elintaso, vaikkakin kuilu rikkaiden ja köyhien välillä tuppaa kasvamaan ja heikompiosaisten keinot selvitä elämässä näyttävät hankaloituvan. Tällaiseen uskoon/luuloon olen tullut median välittämän tiedon perusteella. No, meillä on, tai on ainakin ollut, puhdas ja raiskaamaton luonto, ainakin ennen kaivosteollisuutta. Olemme olleet tuhansien järvien maa, joka nyt on muuttumassa tuhansien jätealtaiden maaksi ja helvetin ison ja vaarallisen ydinvoimalan maaksi – ydinvoimalan, joka voi tappaa meidät kaikki.

Ei pitäisi olla aihetta valittaa, vai pitäisikö? Valitusta kai tämä minunkin tekstini on. Olen aina pelännyt kokoomusta. Muistan kun olimme vuoden Amerikan ihmemaassa, niin minua kovin ihmetytti ja järkytti siistit heput, jotka joutuivat kävelemään kaiket päivät kadun kulmassa puvut päällä ”Looking for job” –kylttiä kantaen. Minua huolestuttaa, että Suomi on menossa samaan malliin: ei työttömyyskorvauksia, ei muuta kuin kyltti kouraan ja kadulle. Eläkeikääkin ollaan jo nostamassa pilviin. Minusta sitä voisi vaikka alentaa, vapaaehtoisesti saisi itse kukin paiskia hommia vaikka hautaan saakka, mikäpäs minä olen sitä estelemään.

Hyvää itsenäisyyspäivää.