Välillä tuntuu, että elämäni on yleensä mennyt siihen suuntaan, johon sen on ollut tarkoituskin mennä. Sellaiset ratkaisut ovat olleet virheratkaisuja, joiden kohdalla on tuntunut sisäistä vastustusta tai epäluuloa, vähän niin kuin olisi polkenut pyörällä vastatuuleen ylämäessä. Ylivoimaisissa esteissä, jolloin tietyt ratkaisut eivät ole toteutuneet, on ylämäki ollut peilikirkkaassa jäässä ja pyörässä on ollut kesärenkaat.
Ensimmäinen avioliittoni oli virheratkaisu. Toisaalta siitäkin on ollut mahdollista ottaa opiksi. Luulen oppineeni siitä jotain. Uskon ja toivon.
Nuorempana en halunnut armeijaan. Kutsunnoissa sain lykkäystä. Sitten sain aina opintojen vuoksi lisää lykkäystä. Lisää ja lisää. Lopulta minut kutsuttiin keskustelemaan jonkin upseerin kanssa. Hän oli mukava mies, sanoi lopuksi, että siksi oli kutsunut minut, koska halusi kuulla olenko vielä menossa minnekään ulkomaille. Sanoi että jos olisin vielä mennyt, niin minua ei olisi mitenkään saanut takaisin. Sitten naureskeltiin. Sitten hain sivariksi. Se myönnettiin. Kun mietin, minne joutuisin, tuli ilmoitus, että minut oli vapautettu kaikesta palveluksesta, sodan ja rauhan aikaisesta. Tämä johtui Prahassa sattuneesta onnettomuudesta, josta tuli pikku vamma ja tauti. Sehän passasi minulle. Sitten oli kaikkea. Oivalsin, että avioliitosta ei tule mitään ja erosin. Kyselin mahdollisuuksia saada poikamme huoltajuus, mutta minulle ilmoitettiin puhelimitse jostain virastosta, että jos sen saisin niin minun pitäisi kyetä todistamaan, että vaimoni on mielisairas. Tuntui vähän tylyltä meiningiltä.
No, elin yksin siihen asti, kunnes tapasin nykyisen rouvani ja se oli menoa. Kohta oli maha pystyssä ja ei muuta kuin vihille. Saimme 2 lasta, pojan ja tytön. Sitten lapseni ensimmäisestä avioliitosta löytyi pois nukkuneena asunnostaan Helsingistä. Kuolinsyyksi ilmoitettiin keuhkokuume, osittainen sellainen. Se oli kova paikka minulle ja pyörii vieläkin mielessä.
Nykyiset lapsemme ovat jo muuttaneet pois kotoa. Minä olen toista kuukautta eläkkeellä. Ensin olin pari vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä saatuani diagnoosin Parkinsonin taudista. Se päätös tuntui taivaan lahjalta, tunsin olevani vapaa työelämän kahleista ja vapaa tekemään kuva- ja säveltaidetta ilman työaikojen velvoitteita. Saan lisäksi olla kiitollinen, että tauti on minussa lähes huomaamaton. Sairaus ajoitti itsensä työurani kannalta loistavasti. Olin saanut pitkän sairasloman ja pari päivää sen jälkeen minulle ilmoitettiin, että olin saanut potkut YT-neuvottelujen tuloksena. Sehän ei minua haitannut. Kun sairasloma loppui, minulla alkoi työkyvyttömyyseläke. Tunsin suurta iloa ja onnea.
Nyt olen siis vanhuuseläkkeellä. Tuntuu omituiselta ajatella, että olen jo 64-vuotias. Nuorena kuuntelin, kun iäkkäät ihmiset juttelivat aiheenaan sairaudet. Nyt olen itse seniori. Kävin vasta OYSissa ja tapasin kaksi ystävääni, juteltiin sairauksista pääasiassa. Toki paljon muustakin. Hymyssä suin.
Nyt on kitaransoitto jäänyt vähemmälle. Pääasiassa teen kuvataidetta ja nyt on tullut tarve vähän sävellelläkin. Kellarissa pitäisi tehdä vähän remppaakin, mutta ei oikein into vedä sinnepäin. Kumma juttu.