Eilen asensin yläkerrassa sikaitsevan työhuoneeni ja makkarimme ikkunoihin ötökkäverkot. Työhuoneessa oli ikkunan edessä matala hyllykö, eli kirjahylly, josta olin sahannut puolet pois. Sen päällä oli tv ja tietokoneen näppäimistö. Nostin tavarat syrjään, siirsin hyllykköä, avasin ikkunan ja kiinnitin ötökkäverhon. Kaikki meni hyvin paitsi, että tavarat jäivät eri paikoille sen jälkeen.
No, illalla istahdin pöydän ääreen läppäriä räpläilemään ja ihmettelin, miksi kuva räpsyy. Tänä aamuna se pysyi mustana, eikä kone käynnistynyt ollenkaan. Minä kännykällä nettiin etsimään ohjeita ja miettimään mistä saisi halvalla uuden koneen, tämä käynnistymätön läppärikin oli aikoinaan käytettynä ostettu ja tuossa vuosikausia tököttänyt.
No, kävin alakerrassa nojatuolissa tutkimassa kännykkää ja kohta tulin takaisin aikomuksena löytää joku perusvika. Aloitin virtajohdosta. Se oli kiinni läppärissä. Seurasin johtoa eteenpäin, kunnes löysin sen pään, töpselin, kauemmas ikkunasta siirtämäni matalan hyllykön päältä. Muistin että olin itse sen irrottanut seinästä, jotta ikkuna aukeaisi vaivatta. Olin näköjään unohtanut laittaa sen takaisin. Laitoin sen takaisin ja kone alkoi toimia. Säästin ison läjän rahaa. Kaikkea jännittävää sitä ihmiselämässä sattuukin.
Lainasin Lamppu Laamasen kirjan Ammattina luoja: taiteilijat kertovat. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti ennätän lukea sen ennen ensi torstaita, jolloin pitäisi mennä keskustelemaan siitä julkisesti. Nykyään on tuo lukeminen hieman hankalaa, kun meinaan nukahtaa ja usein nukahdankin kirja kädessä, meinaan nukahtaa ja usein nukahdankin telkkaria katsoessa. Tämä Parkinson on tuonut sellaisen uuden jutun elämääni, mutta ei se mitään, pääasia että olen hengissä ja voin asua seinien sisällä kaikessa rauhassa, sekä tehdä omaa taidettani, maalauksia, sävellyksiä ja veistoksia. Vaikka niiden tekeminen on joskus tuskallista, varsinkin työn alkuvaiheessa, kun sitä toljottaa ennen kuin alkaa tekemään. Paras vaihe alkaa, kun työ alkaa sujua itsestään ja usein käy niin, että lopputulos on täysin erilainen kuin alkusuunnitelma. On vähän niin kuin muurahainen tekisi muurahaiskekoa ja huomaisikin, että siitähän tuli upeaakin upeampi surrealistinen, neljä metriä korkea veistos, jonka tekijää ihmiskunta yrittäisi arvailla vielä vuosisatojen jälkeen. Muurahainen olisi ollut tietoisen mielensä tuolla puolen, syvemmässä tietoisuuden tilassa. En tarkoita, että itse tekisin kyseisen muurahaisen taideteoksen veroisia, mutta sallittakoon kyseinen vertaus.