Tämä aamu alkoi hyvin. Poikkeuksellisen aikainen töihin tulo. Sitä ennen kotona pimeässä puistossa iso musta koira hyökkäsi minun koirani kimppuun. En uskaltanut ottaa hanskoja kädestä ja vapauttaa koiraani hihnasta, jotta se olisi voinut paremmin paeta/tapella. Mustan koiran hihna oli kuulemma katkennut. Onneksi kuitenkin se totteli lopulta omistajansa komentoja ja omistaja nappasi sen pannasta haltuunsa. Epämiellyttävä tunne kun pimeydestä hyökkää musta vihainen koira, aluksi kuuluu vain ääni ja viime hetkessä näkee suuren hyökkäävän koiran. Kaikki tapahtuu todella nopeasti.  

Aamiaisen ääressä ihmettelin kun Kalevassa ei ollut uutista USA:n uudesta presidentistä, eikä sitä mainittu radiossakaan. Nyt töihin tultua ei oppilas tullutkaan ja jäi aikaa mennä YLE:n sivuille. Siellä lukee että Trump on johdossa! Ja että todennäköisesti voittaa! Apua!

En pitänyt Clintonia mitenkään hyvänä ehdokkaana, mutta Trumpia ehdottomasti sopimattomana presidentin virkaan. YLE:n sivujen mukaan voitto näyttää jo aika varmalta. Huh huh. USA:ssa Trump, Venäjällä Putin, Kiinassa Xi Jinping, Pohjoi-Koreassa  Pak Pong-ju, kyllä hommat nyt luistaa! Kiinan ja Pohjois-Korean päämiesten nimistä en ole ihan varma, mutta kyllä minä vähän googlettelin.

Nyt on kello työpöytäni tietokoneen mukaan 9:10. En tiedä onko Trump jo käytännössä USA:n presidentti. Toivon että ei olisi. Olen huolissani, oikeasti.

XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

Kello on nyt 10:05 ja Trumpin voitto on varmistunut.

Yllättäen vapaapäivä opetuksesta, sellaisia ei ole sattunut aikoihin. Tuntuu jotenkin viikonlopulta, vähän niin kuin lauantailta. Tänään olisi kyllä vaikka mitä tehtävää, mutta mitään ei ole saa oikein aloitettua, ei oikein huvittaisi. Olisi mukava vaan ottaa rennosti. Voisi vaikka kokeilla värien levittelemistä taulupohjalle, mitä jotkut maalaamiseksi kutsuvat, mutta sekin vaatii aloittamista ja kolmeksi pitää mennä Kempeleeseen kun äiti haluaa mennä jotain asuntoa katsomaan. Olisi ensimmäisenä jossakin asuntojonossa, olisi kolmio tarjolla. Äiti on 85v.
Kahdelta pitäisi jo sitten keskeyttää värikokeilut ja käyttää Joikua kävelyllä että ennättäisi kolmeksi Kempeleeseen ja se tieto tuntuu estävän aloittamasta.

Lupasin myös vähän siivoilla pöydän pintoja näin päiväsaikaan kun viikonlopuksi on tulossa vieraita, rouvan veli perheineen tulee yöpymään meille. Eilen vielä ajatus pöydän pintojen siivoamisesta tuntui oikein simppeliltä jutulta, mutta nyt kun se olisi tarkoitus aloittaa niin ei viitsisi millään.

Taidan olla tullut laiskaksi. Nuorempana olin ahkerampi, tai ehkä parempi sana on touhukkaampi. Se aloittaminen on se pahin ongelma, se vaikein asia, ei niinkään se itse tekeminen.

Niin kai se on kaikissa asioissa, se aloittaminen vaikeinta. Laihduttamisen aloittaminen, kuntoilun aloittaminen ja niin edelleen, ei niinkään syömisen aloittaminen nälkäisenä, ynnä muiden tarpeiden tyydyttämisen aloittaminen silloin kun siihen on tarve.

Olen joskus kuullut että joillakin on sellainen siivoushimo. Minulla ei ole. Piste.Taidan olla pikemminkin sellainen nautinnon haluinen ihminen.

Sellaista se on, kaikki ovat erilaisia. Onneksi.

Aamulla luin Kalevan ja siellä oli uutisosastolla tällainen kolumni. En ole moista ennen sanomalehdessä nähnyt. Tärkeä aihe, vaikka siitä usein hissun kissun ollaan tai tirskumalla vitsaillaan.

Ongelmat puolisoiden välisissä suhteissa heijastuvat kai suoraan sänkyosastolle, koska en osaa kuvitella eripuraista ja toisiaan inhoavaa, mutta silti toisiaan fyysisesti himoavaa ja kiihkeästi lempivää pariskuntaa. Tarpeeksi kauan venynyt pihtaaminen tai väkisin makaaminen saattaa kai johtaa vakaviinkin mielen järkkymisiin ja/tai jopa väkivaltaisiin tekoihin, uskoisin. Vastaavalla tavallahan suuremmatkin riidat, jopa uskonsodat puhkeavat, kun toinen kansa ei usko oikeanlaiseen Luojaan, niin pannaan se perkele uskomaan vaikka väkisin.

Mistä ratkaisu? Siinäpä kysymys. Tuskinpa ratkaisu ainakaan henkisellä tai fyysisellä väkivallalla löytyy. Ehkä ystävällinen, ymmärtäväinen ja luottamuksellinen kanssakäyminen onnistuisi luomaan sellaista empatian ilmapiiriä, jolloin riidat ja mielenpahoitukset jäisivät kokematta? Samahan toimii lasten kasvatuksessakin, pelottelulla, uhkailulla ja piiskalla ei rakkauden ilmapiiriä luoda.

Väkivaltaisesti se on kristinuskokin aikanaan levittäytynyt. Ehkäpä nyt on sen lama-aika. 

Tänään kävin verotoimistossa. Sinne aina jotenkin jännittää mennä.

Täytin perintöveron oikaisuvaatimuslomakkeen, joka oli muistaakseni lomake nro 9, laitoin mukaan kaikki tarvittavat liitedokumentit, sulloin paperit käytettyyn kirjekuoreen jonka teippasin kiinni maalarinteipillä ja hyppäsin pyörän selkään, nokka kohti verotoimistoa. Siellä otin henkilöverotusvuorolapun ja istuin odottamaan. Odotin ja odotin. Aina kun yksi ihminen pääsi virkailijakoppiin niin hän viipyi noin 15-20 minuuttia, tai ainakin se siltä tuntui.

Lopulta huomasin kynän yhdellä pöydällä. Menin sinne, kirjoitin kuoreen että Perintöveron oikaisuvaatimus ja lisäsin oman nimeni ja henkilötunnukseni. Sitten lompsin infotiskille, selitin mitä kuoressa on ja kysyin voiko sen jättää sinne. Virkailija sanoi että siellä on kaikki tarvittava ja otti kuoren vastaan. Kiitin ja lähtiessäni annoin oman vuoronumerolappuni iäkkäälle miehelle jolla oli suurempi numero. Nauratti kun olin jo ovella poistumassa, niin takaa kuului taikasana ”kiitos”. Ilmeisesti rouva oli patistanut kiittämään.

Pyöräilin kotiin. Rahat niin vähissä että en halunnut mennä syömään mihinkään. Muistin että kotona on perunoita ja jotain pitkiä nakkeja. Tein niitä ja niiden valmistuttua tuli rouva jo töistä. Jaettiin ruoat. Makkara olikin sellaista älyttömän tulista chilimakkaraa, tosi epämiellyttävää. Yritin haarukalla tonkia niitä chilejä sieltä makkaran sisältä pois mutta nälkä jäi.

Lähdettiin mummolaan ja päätettiin käydä kahvilla matkalla. Kahvilassa oli asiakkaita ja meidän lähellä istui eräs rouva jolla oli kova ääni, pieni vauva ja leikki-ikäinen poika. Kirjoitin asiat tuossa järjestyksessä, koska rouvalla oli todella kova ääni hänen komentaessaan poikaa, joka yritti kerätä huomiota äidiltään ja leikki kuten hänen ikäiset yleensä leikkivät. Pojasta ei niinkään ollut häiriötä mutta äidistä kyllä oli. Tuli niin surullinen olo pojan puolesta kun äiti häntä koko ajan komensi ja uhkaili. Tuntuu surulliselta kun itse ei voinut tehdä mitään, tai ehkä on parempi sanoa että kun itse ei tehnyt mitään. Olisihan sitä edes voinut yrittää sanoa rouvalle että ei tässä mitään hätää ole, kaikki on hyvin. Vaan kun ei saanut tehdyksi edes sen vertaa. Toisten asioihin on vaikea mennä puuttumaan.

Tarkoitus oli myös varata aika hammaslääkäriin mutta unohtui. Kaikenlaista normaalista poikkeavaa sattui tänään 🙂 .

Mulla on purentakiskot. Niitä on tarkoitus pitää öisin ja olen pitänytkin, siis suussani, en piirongin laatikossa. Niiden käyttötarkoitus on sellainen etten pure torahampaitani (niitä korkeita alaleuassa) matalaksi, kuten olen jo kerran tehnyt. Silloin mulle tehtiin jostain aineesta uudet torahampaat. Ne on vissiin tärkeät.

No, nyt mulle piti laittaa yhteen hampaaseen juuripaikka ja sehän laitettiin. Kävin lääkärin luona monta kertaa ja hyvin meni joka kerta kun puudutettiin, enkä tuntenut kipua, että ei sen puoleen. Purentakiskojakin sovitettiin ja uutta paikkaa hiottiin. Kaiken piti olla kunnossa. Vaan eipä ollutkaan. Lääkäri sanoi että jos tulee ongelmia niin varaa päivystysaika ja tule uudestaan. Eihän se kisko sopinut kunnolla suuhun ja ei muuta kuin päivystykseen. Taas hiottiin ja mentiin kotiin. Nyt olen pitänyt kiskoa 2 yötä suussani ja pysyyhän se siellä jos ja kun kun puren koko ajan hampaitani yöllä yhteen, mutta jos sanon sanankin tai haukottelen niin ne tippuu suusta. Ne on niin kuin eri pari kengät, vasen kenkä sopiva ja oikea liian pieni tai eri pari jalat, oikea jalka numeron verran suurempi. Nyt mulla on taas päivystysaika, tosin vasta 24.10, siihen asti pitäis pärjätä. Saapa nähdä mitä lekuri tuumaa kun taas tulen, varmasti ilahtuu kovasti. Viime kerrasta ei aikonut laskuttaa, saapa nähdä miten nyt käy.

Oppilaat sairaana, aikaa kirjoittaa. Piti tuokin mainita jos joku ihmettelee 😉

Jospa tekis vähän oppilaille harjoitustehtäviä, niin tuntuis hyödylliseltä.

Perjantaina oli konsertti. Yllätyin kuinka jännitin. Aloittaessani soiton huomasin vasemman käden sormieni tärisevän. Tuumin kuitenkin että se johtui jännityksestä eikä Parkinsonin taudista. Uskon vuorenvarmasti olleeni oikeassa.

Koossa oli hyvä kvartetti ja esitys oli riittävän hyvä ainakin yleisön reaktioista päätellen, saimme hyvän vastaanoton. Kalevassa ei ollut minkäänlaista kritiikkiä. Koska tänään lehdessä oli kritiikki 8.10 konsertista niin tuskinpa huomenna enää lehteen tulee 7.10 konsertin kritiikkiä, varsinkin kun eilen tai toissapäivänä oli Petrin konsertin kritiikki, jonka ohjelmasta osan hän soitti myös 7.10 konsertissa, jossa meidän kvartettimmekin oli. Olipa sekavasti selostettu 🙂
Olisihan se kiva jos aina joku rivi lehdessä olisi, varsinkin kun noita konsertteja varten niin kovasti treenataankin.

Käytiin eilen uudella mökillä, rva oli mennyt sinne jo aiemmin polkupyörällä, minun sähkösellaisella, ja jäi vielä sinne meidän tultua kotiin. Mukanani oli molemmat lapsemme, äitini ja koira. Koira jäi sinne rouvan seuraksi, viihtyy paremmin siellä kuin kaupungissa.

Keskustelin siellä tyttäreni kanssa työnteosta. Hän tuntui olevan sitä mieltä että ihmisen pitää tehdä sitä mistä on kiinnostunut ja mitä haluaa tehdä. Sitähän minäkin olen koko ikäni toitottanut, mutta kun tyttö kysyi minulta jatkaisinko opettamista jos voittaisin lotossa, niin jäinpä hiljaiseksi. Se oli vaikea kysymys. Nytkin istun luokassani ja seuraava, tämän päivän viimeinen oppilas tulee tarkalleen 81 minuutin kuluttua. Nyt on poikkeuksellinen päivä kun on tällaisia pitkiä rakoja. En tiedä opettaisinko silloin, eli jos voittaisin lotossa, vai keskittyisinkö maalaamiseen/veistämiseen/säveltämiseen/soittamiseen.  En todellakaan tiedä. Turha jossitella. Voihan olla etten tekisi mitään vaan lösöttäisin sohvalla, söisin suklaata ja keskittyisin netflixin elokuvatarjontaan tai roikkuisin räkä poskella lähiöbaarissa. Mistä sen voi tietää? Olenhan minä sitäkin ajatellut että ottaisin suuresta summasta itselleni riittävän elintason loppuelämäkseni ja lahjoittaisin loput miljoonat hyväntekeväisyyteen, se voisi olla ehkä viisain ratkaisu.

Toivottavasti tyttäreni löytää sellaisen työn, josta hän pitää ja joka on henkisesti riittävän antoisaa. Minusta on kunnioitettavaa että hän niin ajattelee. Isänä olen tietysti huolissani että kuinkahan se onnistuu.

Perjantaina olisi konsertti, klo 19:00.

http://lokakuu.fi/ohjelma/

uml-2016-frozen-moon-07102016-kasiohjelma-2-0

Pikkuisen jännittää – niin kuin aina ennen esiintymstä. Se on ihan tervettä jännitystä, laittaa yrittämään parastaan.

”Poliisi tutkii tapon yrityksenä Orimattilassa Nelostiellä sattunutta tilannetta, jossa 23-vuotias, autossa matkustajana ollut lahtelaisnainen sai vakavia vammoja. Teosta epäillään autoa kuljettanutta miestä, joka kuoli poliisin luotiin.

Paikalla olleen silminnäkijän mukaan ampumatapauksessa oli kyse siitä, että kolariautoa kuljettanut mies puukotti kyydissään ollutta naista.

Tapahtumat alkoivat, kun auto oli kolaroiduttuaan pysähtynyt keskiviheriölle. Silminnäkijä oli ensin luullut, että mieskuljettaja menee auttamaan naista, joka oli vähän retkahtanut istuimellaan. Silminnäkijän mukaan kuljettaja kuitenkin iski puukolla naista vatsaan ilmeisesti ainakin pari kertaa. Tilanne päättyi siihen, kun poliisi tuli paikalle.

Poliisi kertoi jo eilen, että paikalle tullut poliisi ampui miehen pysäyttääkseen epäillyn vakavan henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen. Poliisi tai kihlakunnansyyttäjä ei kuitenkaan ole vahvistanut tietoja tarkemmista yksityiskohdista.

Epäillystä puukotuksesta tai sen yrityksestä ovat kertoneet myös ainakin MTV ja Ilta-Sanomat.”

(Kotimaa 3.10.2016 16:46, STT, Kaleva

Tätä tapahtumaa on jo nimitetty sankariteoksi. Poliisihan ilmeisesti esti miestä tappamasta kyydissä ollutta naista, vaikea sanoa näin tietokoneen näppäimistön äärestä. Oletetaan että mies ei ole reogoinut verbaalisiin rauhoitusyrityksiin eikä käskyhuutoihin vaan jatkanut puukotusaktiviteettiaan. Silloinhan tuntuisi oikeutetulta ampua mies. Olisiko ollut mahdollista ampua sellaiseen paikkaan ihmiskehoa että puukotusvimma olisi talttunut ja mieskin olisi säilynyt hengissä? Sitä on mahdotonta sanoa näin tietokoneen näppäimistön äärestä.

Nyt poliisin tekoa on kutsuttu sankariteoksi, mies kuoli, nainen säilyi hengissä. Oletetaan että poliisi ei olisi tullut paikalle, niin nainen olisi ehkä kuollut ja mies säilynyt hengissä. Molemmissa tapauksissa vainajien lukumäärä sama, eli 1 kpl. Jos poliisi olisi tullut myöhemmin paikalle, löytänyt kuolleen naisen ja pidättänyt miehen, olisi mies joutunut telkien taakse. Olisimme ehkä silloin surkutelleet naisen kohtaloa ja pitäneet miestä hirviönä.

Entä jos nainen olisikin ollut joku kaikkien tuntema henkilö, ilkeistä ilkein rääväsuu, häijyistä häijyin oman edun tavoittelija. Olisimmeko silloin surkutelleet vai olisimmeko sanoneet ”joutikin kuolla, sai ansionsa mukaan”? Olisimmeko kenties tunteneet sympatiaa murhaajaa kohtaan, miettineet että hän ei raukka enää kestänyt enempää sen ilkeän kotkan suunsoittoa? Sitä on mahdotonta sanoa näin tietokoneen näppäimistön äärestä.

Kaikki on suhteellista. Yritän vain sanoa, että jokainen on samanarvoinen. Kun puhumme sankariteosta, asetamme ihmishenget eriarvoiseen asemaan.

En millään lailla kyseenalaista poliisin toimia, hän toimi varmasti parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan. Luultavasti tapahtumaa tullaan tutkimaan tarkasti. Hyvä niin.

Minä saan palkkaa kitaransoiton opettamisesta, olen saanut melkein koko elämäni. Olen pitänyt paljon konserttejakin. Viime vuosina on tullut noustua harvemmin lauteille, jotenkin ei ole oikein huvittanut, on tullut paljon seikkailtua tulla kuvataiteen puolella ja teatterissakin.

Nyt olisi taas ollut teatteria tarjolla, mutta en jaksanut/halunnut alkaa taas siihen rulianssiin, se on aika kokonaisvaltaista hommaa. Hakemus yhteen yhteisnäyttelyyn, mikä mua kiinnostaa, on vetämässä, mutta en sillä pahemmin päätäni vaivaa.

Mulle soitettiin ja pyydettiin soittamaan Uuden Musiikin Lokakuu -festivaalien konserttiin, jäseneksi kitarakvartettiin, joka soittaa itse väsäämäni kvarteton neljälle kitaralle. Suostuin ottamaan vielä ykkösstemman. Vasta rauhassa nuotteja selaillessani hoksasin että sehän on aika kimuranttia tekstiä mitä oon joskus kirjoittanut, vaatii treenaamista, helkutti.

Hirvitti kun oikea olkapää oli niin kipeä että sänkyyn oli vaikea mennä ja kyljen kääntäminen teki tiukkaa, puhumattakaan kitaran soittamisesta. Hirvitti myös kun en ole koko kesänä kitaraan koskenut.

Nyt ei enää hirvitä. Olen jumpannut olkapäitä ohjeiden mukaan, jotka sain fysioterapeutiltani muutama vuosi sitten kun molemmat olkapääni meni tosi pahaksi. Hän oli ihmemies joka korjasi minut pikku jumpalla kuntoon, eikä tullut edes hiki. Oli puhe että otan ohjeet aina esiin jos paikat tulee kipeiksi. Nyt ne tuli.

Kitaransoitto tuntui aluksi järkyttävältä, sormet oli kuin nippu en sano mitä, mutta notkeita eivät ainakaan. Olen nyt treenannut muutamana päivänä ja kyllä ne perhana alkavat toimia pikkuhiljaa, kyllä siitä ihan hyvä esitys pitäisi tulla. Kokeillaan kvartetilla treenata ensi kuussa. Konsertti on lokakuussa, se on UML-konsertti Frozen Moon, 7.10 klo 19 Tulindbergin sali, Oulun Musiikkikeskus. Liput 15/10 €. Tuntia ennen ovelta.

Sellanen tapaus. Muuten tuntuu oudolta kun on taas syksyinen ilma, t-paidalla ja shortseilla ei oikein viitsi mennä pihalle, vaikka kävin minä, olikohan se viikko sitten, pelkällä paidalla, ilman housuja, hakemassa autosta yhden kassin. Se oli sellanen pitkä paita että ei olis pelejä ja pumppuja näkynyt vaikka kuinka ois yrittänyt tillottaa. Korkeintaan pyllyvako vähän vilahti kun kassia autosta kurkotin. Semmosta jännitystä minun elämässä on ollut viime aikoina.

Olen muutaman kerran elämässäni soittanut 112-hätänumeroon. Eilen viimeksi.

Lähdin pyöräilemään kaljallemenomielessä. Ajoin ensin Rehulantietä Karjatuvalle päin. Siinä lösötti keskellä asfalttia 4 tosi kännistä ihmistä, 2 täydessä unessa ja 2 veti kaljaa ja kääri sätkiä.Menin Karjatupaan ja sanoin myyjälle että jonkun pitäisi kai soittaa niille apua jostain. Kaveri vaan hymyili, eikä tehnyt mitään muuta kuin möi kaljaa. Seurasin tilannetta ja kun kukaan ei soittanut minnekään, jätin tuoppini puolilleen ja lähdin pois. Hyppäsin pyöräni selkään ja soitin itse. Sain ystävällistä palvelua ja virkailija sanoi ilmoittavansa poliisille kyseltyään ensin tarkat tiedot nukkujien/ryyppääjien sukupuolista ja tarkan osoitteen.

Asia selvisi ja minä hurautin pyörällä keskustaan Roosterin Pubiin, joka vaikuttaa viihtyisältä paikalta. Nuoruuden kaverini Ilkka liittyi seuraani ja vietimme hauskan illan, ehkä vähän turhankin hauskan.

Sitä ennen päivällä käytiin Sointun kanssa seuraamassa Karin järjestämiä korkokenkäkukkamekko- ja rippipukulakerikenkäsuohiihtoja (nimi saattoi mennä väärin) Yli-Kiimingissä, hauskaa oli.

Kävin viime viikolla Limingassa Arvolan Juhon navettanäyttelyssä. Komea näyttely. Siellä pälkähti päähäni että taiteilijoiden maalaukset kuvaavat usein ihmisten kasvoja tai sitten maisemia. Itsekin jos alan maalata jotain niin helposti siihen kankaalle kasvot ilmestyvät, harvemmin takaraivo, niska tai vaikka kantapää. Kai ne kasvot ovat ilmeikkäämmät kuin esimerkiksi polvi. Sukuelimissähän on ilmeikkyyttä mutta niistä tehtyjä maalauksia ei kai suosita ostajien keskuudessa. En tiedä miten galleristitkaan ottaisivat jonkun penismaalarin tauluja seinillensä, tai vaginaveistäjän veistoksia. Vaikeita kysymyksiä jos niitä oikein analysoimaan alkaa ja itselleen ongelman ottaa.

Ei kai tässä tämän kummempia.