Elokuu jo puolessa välissä. Tuntuu kesät erilaiselta kuin nuorena, tai itse asiassa kaikki tuntuu erilaiselta kuin nuorena. Nyt on kaikki hitaampaa, ei ole niin tolkuton kiire. Mitä tässä turhaan kiirehtimään, hautaan ehtii vähemmälläkin hoppuilulla.

Tässä kuussa on vielä muutamana päivänä tauluja kirjallisuuden talon seinillä (17.8 klo 16-19, 24.8 klo 16-19 ja 31.8 klo 16-18.30), osoite on Hallituskatu 9 muistaakseni. Ja onhan se auki keskiviikkona 16.8 myös klo 19-21.30 kun siellä on ohjelmaa, tähtenä kai Kari Väänänen, joka kertoo omasta kirjastaan. Saa nähdä tuleeko.
Ens kuussa pitäs sitte pystyttää näyttely Kiiminkiin, Oskari Jauhiainen galleriaan.

En tiedä miten siellä ruukaa käydä kävijötä, mutta josoa sentään joku.

On se jotenkin omituista hommaa tuo näyttelyiden pitäminen, viedä töitä jonnekin ja sitten kuukauden päästä hakea pois. Mutta mutta muutenhan ne lojus vaan tuolla kotinurkissa. Tuo yllä oleva mainos on järjestäjille digikäyttöön ja sitte on tämmönen toinen, joka on johonkin muuhun käyttöön.

Politiikka on muuttunut. Tai ei se ole muuttunut, mutta kielenkäyttö on muuttunut. Se on muuttunut enemmän törkeään suuntaan.

Kun olin aikanaan Meksikossa, minuun saatettiin välillä suhtautua varauksellisen epämiellyttävästi luullen minua amerikkalaiseksi. Suhtautuminen muuttui ystävällisemmäksi, kun kerroin olevani suomalainen. Olin iloinen ja ylpeä suomalaisuudestani.

Kun olin aikanaan Tsekkoslovakiassa, minuun saatettiin välillä suhtautua varauksellisen epämiellyttävästi luullen minua saksalaiseksi. Suhtautuminen muuttui ystävällisemmäksi, kun kerroin olevani suomalainen. Olin iloinen ja ylpeä suomalaisuudestani.

Nyt tilanne on muuttunut siihen suuntaan, että häpeän suomalaista politiikkaa. En pidä kansalliskiihkon noususta, en pidä muukalaisvastaisuudesta, joka johtuu pelosta ja ennakkoluuloista. En pidä nykyisen hallituksesta, mielestäni se on epäonnistunut kokoonpano. Toivon, että asiat muuttuvat inhimillisempään suuntaan. Kansalliskiihko vaikuttaa olevan nousussa muissakin maissa.

Kaikki ääriliikkeet ovat huolestuttavia, äärioikeisto, äärivasemmisto, ääriuskonto (=kiihkouskovaisuus), mikä tahansa liike tai ismi, johon usko menee äärimmäisyyteen, jolloin katsotaan maailmaa pikkuriikkisestä postiluukusta, näkemättä laajempaa kokonaisuutta.

Kesä tuli, juhannus jo meni. Juhannusta tulee vietettyä eri tavoin kuin nuorena, ihan normaanina päivänä muiden päivien seassa. Nuorena siihen kuului alkoholi ja aina se osoittautui pettymykseksi. Ennakko-odotukset ja toiveet olivat korkealla, niin korkealla ettei sieltä ollut muuta tietä kuin alas. Nyt kun ei odota mitään, niin ei petykään. En silti ole pessimisti sanonnan ”Pessimisti ei pety” sanonnan mukaan.Nuorena tuntui tässä vaiheessa kesää syksy lähestyvän jo uhkaavaa vauhtia, elokuussa alkoi jo masentaa, niin lystiä oli kouluun palaaminen. Nyt vain nauttii lämpimistä ilmoista, paistaa se aurinko syksylläkin. Ja talvella. Ja keväällä.

Tällä viikolla 3 päivää Parkinson -kurssilla. Tunsin olevani aika terve heppu kun paikalla oli paljon sairaampia. Tuntui että olenkohan minä sairas ollenkaan. Täytyy olla kiitollinen.Kurssin jälkeen heti Galleria 5 ( mitenkähän kirjoitetaan Galleria viiteen?). Siellä piti vieraille selittää omasta taiteilijuudesta ja omista töistä. Tuntui vähän hölmöltä selitellä, kun tuli kysymyksiäkin, joihin tuntui olevan vaikea vastata. Ei niitä töitä voi silleen selittää, ne vaan tulee jos ovat tullakseen.Väsynyt olo, heräsin 03:20, nousin vissiin vähän ennen neljää. Ei unta riitä koko yöksi. Pitäs kai ostaa liukulakana kun se voi olla aikaisen heräämisen syy, että on vaikeaa vaihtaa asentoa yöllä. Minä kyllä herään samassa asennossa missä oon nukahtanut, eli selällään. Liukulakana eli satiinilakana vois helpottaa kuulemma asennon vaihtamista yöllä. Opin kurssilla ja nyt on uusi lakana tilauksessa. Toivottavasti ei ole niin liukas, että tiputaan sängystä.Äskönen oli vissiin kirjoitettu perjantaina, nyt on sunnuntai eli nyt. Nousin ylös kolmelta, eli aika aikaisin. Pumppukaivo sökö, yritin korjata huonolla menestyksellä. Pitää ostaa uus uppopumppu. Viirupöllö pesii mun tekemässä pöntössä. Yritin viedä riistakameraa viereiseen puuhun että ois saanu Buenos dias. Menin viemään tikapuita metsurikypärä päässä ku viirupöllö on agressiivisin pöllö. Ei onnistunut tikkaitten vieminen. Vaikka pesivä ei lähde pöntöstään ennen ku poikaset kuoriutuu niin tämä lensi toiseen puuhun ja alko huhuilla varoituksia. Jätin kameran kauemmas, nyt pöllö on taas pesässä. Tänään ei oikein mikään onnistu, ei huvita enää mitään yrittääkään. Sohvalla lötköttely onneksi onnistuu hyvin.

Tilasin autoomme peruutuskameran. Helppo asentaa, pitkät johdot. Kiinalainen. En uskaltanut itse edes yrittää asentaa. Kiinankieliset ohjeet, monimutkaisen näköinen laite. Vein tuttuun korjaamoon. Siellä nyhjäsivät useita tunteja ja kävi ilmi, että johdot olivat liian lyhyet 5 metriä pitkäään autoomme, niitä piti jatkaa. Johtoja jatkettiin, eivät toimineet. Kiinalaiset johdot olivat ohuimmat johdot, mitä korjaamon miehet olivat ikinä nähneet. Liitokset tinattiin, kamera ei pelannut ensinkään. Varattiin viikon päähän uusi aika ja korjaamolta hommasivat uudet piuhat. Kamera ei inahtanutkaan koko viikon aikana.

Tänään kävin siellä, piuhojen + uuden ohjaamoon tulevan kameran asentamiseen meni vajaa tunti. Koko lasku kanta-asiakasalennuksella 491,20 €.

Oma moka. Jos olisin mennyt korjaamolle ja pytänyt asentamaan peruutuskameran, olisivat he tilanneet kotimaisen vehkeen, jossa kunnon piuhat ja koko homma olisi ollut noin 200 €. Opin läksyn: en enää tilaile kaikkea mahdollista, tai sanotaan että yritän olla innostumatta tilaamaan mitään, ennen kuin otan selvää muista mahdollisuuksista. Tämä oli hyvä oppitunti, kitos siitä. En ole katkera, yritän ottaa opikseni. Hyvä Jorma. Jos joku tämän lukee niin please, en kaipaa kommentteja kuten ”miksi sinä…”, ”Oisit tehny niin, että…” tai ”minä kyllä olisin…”.

Me ihmiset toimimme usein tietyllä tavalla. Miksi? Siksi, koska niin yleensä toimitaan tai niin meille on opetettu ja olemme oppineet, olemme omaksuneet tietynlaisen toimintatavan, olemme tavallaan ohjelmoineet itsemme tai meidät on ohjelmoitu toimimaan tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Nämä tietyt opitut toimintatavat opetamme sitten omille lapsillemme, kouluissa oppilaille jne. Sama ketju jatkuu. Oppilaitoksissa opettajat opettavat niitä asioita mitä opetussuunnitelmassa määrätään. Opettajien on syytä opettaa ne asiat mitä ylemmässä virkaportaassa on päätetty, muutoin saattaa olla lopputili tiedossa.

Entä jos joku käyttäytyy eri tavoin kuin yleensä tavataan käyttäytyä, ei noudata yleisesti hyväksyttyä toiminta- ja ajattelutapaa? Olettamukseni, ei siis tietämykseni, mukaan diktatuurisissa järjestelmissä toisinajattelija saattaa joutua hankaluuksiin, demokraattisissa järjestelmissä ei ehkä niin runsaassa määrin, mutta jonkinlaisiin hankaluuksiin kuitenkin, tietynlainen leima saattaa hyvinkin pläjähtää otsaan, omituinen, hullu, vähäjärkinen, elämän taiteilija tai miksei normaali taiteilijakin, heitähän saatetaan toisinaan pitää hieman omituisina olioina.

No, jos me toimimme yleensä määrätyllä tavalla tietyissä tilanteissa, koska olemme niin oppineet ja olemme omaksuneet meille opetetun tavan, niin olemmeko tavallaan robotteja? No, onhan meillä vapaa tahto toimia niin kuin haluamme. Vai onko? Saattaahan olla, että joskus tekisi mieli sanoa tai tehdä jotain täysin normaalista poikkeavaa, jotakin vallan mullistavaa, mutta uskallammeko tehdä niin, vai alistummeko nöyrästi tuttuun ja turvalliseen sanontaan tai toimintatapaan? Lapset kyllä toimivat usein hyvin vapaasti oman tahdon mukaan, kulkevat pihalla alastomina, saattavat syödä pihan kasveja tai pikku eläimiä (esim. hyönteisiä), lauleskelevat, huutavat, puhelevat itsekseen, riitelevät, itkevät, nauravat, elävät täysin omissa maailmoissaan. Koulussa he alkavat sitten pikku hiljaa muuttua ”kunnon kansalaisiksi”, jotka käyttäytyvät kuten on opetettu, kuten opettaja sanoo. Nitistetäänkö heidän luovuutensa opetussuunnitelman puitteissa? En tiedä, toivottavasti ei.

Toisinajattelijoita tarvitaan, vaikka tuntuu hullulta ajatella, että on hyvä olla olemassa diktaattoreitakin, vaikka voidaan olettaa, että hekin toimivat sen järjestelmän mukaisesti, jonka toimintamallin ovat sisäistäneet. Ovatko hekin siis robotteja? Sitä en varsinkaan tiedä. Jos ajatellaan, että kaikki ihmiset, aikuiset ja vanhukset mukaanlukien, olisivat lasten lailla vapaita yhteiskunnan säännöistä ja normeista, niin ei sekään vaihtoehto ilmeisesti oikein toimisi.

Kylläpäs tästä nyt hankala yhtälö muodostui. Mikä olisi ideaali ratkaisu? Ehkä se, että jokainen meistä on oma ainutlaatuinen yksilönsä omine puhe- ja käyttäytymistapoineen. Niinhän me olemmekin, jokainen meistä on oma omituinen yksilönsä ja se on hyvä juttu. Diktaattoritkin ovat omia omituisia yksilöitään. Kaipa heitäkin tarvitaan, maailmassa on hyvää ja pahaa, mustaa ja valkoista. Äskeinen värivertaus ei tarkoita, että hyvä on valkoista ja paha taas mustaa. Miksi siis laitoin tuon värivertauksen? Siksi, koska musta ja valkoinen ovat riittävän poikkeavia toisistaan.

Niin, hyvä ja paha, ruma ja kaunis, ne ovat meidän ihmisten keksimiä määrittelyjä. Meidän yhteiskuntajärjestelmässämme jotakin asiaa saatetaan pitää hyvänä asiana ja jotakin taas pahana, ehkä niinkin pahana, että siitä seuraa rangaistus. Jotakin taas pidetään kauniina ja jotakin rumana, mutta ehkä jossain toisessa järjestelmässä meidän määrittelemämme ruma onkin kaunis? Sitäkään en tiedä. Enhän minä tiedä paljon mitään. Miksi minä tänne sitten kirjoittelen? En tiedä sitäkään.

Jos ajatellaan, että kaikki maailman kärsimykset ovat onnettomien ihmisten aikaansaannoksia, niin tuntuisi ensiarvoisen tärkeältä auttaa heitä löytämään oma onnensa, rauhallinen, tasapainoinen ja myötätuntoinen mieli.

Ajateltaessa esimerkiksi kouluympäristöissä olevia kiusaajia, niin uskon vahvasti, että heillä täytyy olla sisäinen paha olo, jota täytyy yrittää purkaa pois, liian usein viattomiin sivullisiin.

Sama asia on paisunut suurempiin mittasuhteisiin myös Hitlerin, Stalinin ja muiden massamurhaajien tapauksissa, sen kummemmin heitä nimeämättä.

Riitaisa ja repaleinen koti voi aiheuttaa lapselle/nuorelle pahaa oloa, mutta myös ulkoisesti rauhallinen ja ns. onnellinen koti, jossa kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Kaikki eivät viihdy kaikissa paikoissa.Itselläni oli ns. hyvä koti, mutta jostakin syystä tunsin olevani ikään kuin väärässä paikassa. Omat arvoni ja tavoitteeni olivat kovin erilaisia parastaan yrittävien vanhempieni arvojen ja tavoitteiden kanssa. En kuitenkaan purkanut pahaa oloani kiusaamiseen, mutta kävin kuitenkin läpi omat raikulivuoteni, joiden aikana koin ja näin monenlaista. Onnekseni selvisin hengissä ja koen nyt olevani onnellinen.

Kuinka voisimme auttaa onnettomia, onko se lainkaan mahdollista, toisen ihmisen muuttaminen? Tuputtamalla ”parempaa” oppia tai vaihtoehtoa saa jääräpään vain entistä äkäisemmäksi jääräksi. Väkisin se ei onnistu.

Itse ainakin koin ja koen hyvää oloa sellaisissa ympäristöissä, joissa vallitsee harmoninen, myötätuntoinen ja rauhallinen ilmapiiri. Yksittäisen ihmisenkin läsnäolo voi rauhoittaa, sellaisen ihmisen, joka on tasapainossa maailmankaikkeuden kanssa. Huonosti käyttäytyvä ja ilkeämielinen persoona voi saada aikaan päinvastaisen vaikutuksen, vaikka toisaalta omalla suhtautumisella on siihen ratkaiseva vaikutus. Kaikkeen voi yrittää suhtautua myötätunnolla, koska kaikkeen on syynsä, ilkeyteenkin. Voi olla, että ”ilkeä” henkilö käyttäytyy ainoalla osaamallaan tavalla. ”Pahaan” ei ole pakko mennä mukaan, vastata samalla tavalla, kostaa.

Koska sotaisilla valtioilla on vakoojia vihollisen puolella, ehkä olisi syytä ujuttaa vakoojien sijasta tasapainoisia ja harmoniaa olemuksellaan levittäviä ”guruja”, hyvän tahdon lähettiläitä, onnettomien diktaattorien lähipiiriin. Ehkä mieluummin hyvän tahdon lähettiläitä kuin läjäpäin ohjuksia tappamaan viattomia siviilejä ja tuhoamaan heidän elinympäristöä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa ja luo katkeruutta. Tappajille on vaikeaa antaa anteeksi. Pelko, viha ja katkeruus jäävät helposti ikuisiksi ja saattavat kasvaa vuosien varrella.

Ehkä kirjoituksesta jo huokuu lävitse huoleni Ukrainan tilanteesta ja alitajuinen huoleni sodan laajenemisesta muihinkin maihin.

On mielenkiintoista, että toisaalta en voi ymmärtää ihmisen tarvetta turvautua väkivaltaan, niin toisaalta taas juuri äskettäin heräsin ruokalevolta kun tarjosin vasenta suoraa unen riitakumppanilleni. Luulen, että me kaikki turvaudumme väkivaltaan riittävässä määrin ärsyttäessä. Olen iloinen myös siitä, että olen elämäni aikana 2 kertaa selvinnyt uhkaavasta tilanteesta puhumalla, ensimmäisellä kerralla kovin suuttuneena uhkaavaan sävyyn puhuen, toisella kertaa rauhallisesti puhuen. Jälkimmäisestä kerrasta jäi parempi olo.

Oma mieli olisi hyvä saada niin tasapainoon, ettei väkivaltaan tarvitsisi turvautua, koska raivostuneena emme ajattele järkevästi, tasapainoisesti tai myötätuntoisesti, vaan pikemminkin nälkäisen alligaattorin tavoin.

Onko olemassa hyvää ja pahaa? Jos ihminen valehtelee, mutta valehtelusta ei koidu kenellekään tai millekään mitään negatiivista vaikutusta ja se johtaa parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen, niin onko ihminen toiminut väärin, onko hän ollut paha?

Onko taivasta ja helvettiä olemassa muualla kuin omassa mielessämme? Minun mielestäni ei. Koen, että omilla ajatuksillamme, luuloillamme ja peloillamme voimme luoda itsellemme sisäisen helvetin ja vastaavasti ajatuksillamme, myötätunnolla ja rakkaudella oman sisäisen paratiisimme, taivaan, tasapainoisen elämän.

Ostin tällä viikolla uuden puukon, oikein ”Jomppe” -kaiverruksella varustetun, on terävä kuin mikä.
Tultiin n torstaina mökille, ostin matkalla itselleni vielä henkselitkin, nyt on saappaat, henkselit, vyö ja puukko, kyllä kelpasi.
Tänään rupesin kaminan edessä vuolemaan haloista sytykkeitä, jotta sammunut tuli syttyisi taas helposti. Vuolin ja vuolin, lähti hyviä siivuja. Rouvani meni ulos hakemaan lisää puita. Minä vuoleskelin. Jalassa minulla oli villasukat ja muovitohvelit housujen lisäksi.
Yhtäkkiä puukko tipahti kädestäni terä edellä alas. Se osui oikean jalan isovarpaaseen, vaikka ei se mitenkään kovin iso ole. Kipeää teki.
Nostin puukon ja jatkoin vuoleskelua.
Yhtäkkiä mieleen tuli, että kai sinne haava tuli kun niin kipeääkin teki. Riisuin tossun ja villasukan ja sieltähän tuli verta kuin hanasta.
Minä että helkutti, mitäs minä nyt? No, yletyin ottamaan kosteuspyyhkeitä ja yritin niillä pyyhkiä veren pois. Paskat se auttanut kun sitä vaan tuli lisää. Keittiöpaperit oli 5 metrin päässä pöydällä. Minä otin ison kirjekuoren jalan alle ja ajattelin käyttää sitä kenkänä ja hakea keittiöpaperia. Ei onnistunut, verta tuli liikaa, kohta oli verinen kirjekuori.
Huusin vaimoani apuun. Ei kuullut. Huusin monta kertaa. Ei kuullut. Vislasin monta kertaa. Ei kuullut.
Lopulta hän saapui ja sairaanhoitajan ammattitaidolla putsasi jalkani, laittoi siihen kiristyssiteen, ohjasi minut sohvalle, komensi pitämään jalan ylöspäin ja siivosi lattian.
Onneksi en ollut yksin mökillä. Olin tavattoman kiitollinen.