Lapsena aina odotettiin joulua, joulupukki jännitti tolkuttomasti. Pettymykset seurasivat toisiaan, ensiksi se, että huomasi kaiken olevan vain suurta bluffia, joulupukkia ei ollut oikeasti olemassa ja saadut lahjat eivät aina olleet ihan sitä mitä oli toivonut. Niistä traumoista pääsi kuitenkin nopeasti yli naurun kanssa. Se on kylläkin vielä muistissa, ettei isä tykännyt vähillä rahoillani ostamasta lahjasta, Pauli Räsäsen LP-levystä, tupisi ääneeen ettei hän tästä tykkää, humppaa sen olisi pitänyt olla. No, isä oli isä, urheilumies henkeen ja vereen, jonka elämään ei oikeastaan muuta mahtunutkaan, paitsi kaikenlainen nikkarointi. Se on oikein hyvä ja luova harrastus, keksiä ja rakennella itse kaikenlaista ja yrittää korjailla ja parannella kaikkea, paitsi silloin kun menee lupaa kysymättä säätelemään ja ”parantelemaan” toisen omaisuutta. Silloin saattaa ilmaantua kommunikaatiossa ongelmia – äänenpainot jopa voimistua. Herkkä mies hän oli, herkkyyttä ei vain saanut näyttää ulospäin, eihän urheilumies sellaista. Kerran näin kyyneleen hänen silmässään ja itkun olevan tulossa, kun hän lötkötti sohvalla ja katsoi Mikko Niskasen Pojat -elokuvan loppukohtausta, jossa Vesa-Matti Loiri juoksee junan perässä Oulun rautatieasemalla ja huutaa äitiä, kun äiti lähtee saksalaissotilaan kanssa Saksaan. Isä pomppasi ylös sohvalta ja riensi ulos nikkaroimaan, ettei kukaan näe hänen liikutustaan. Se on kyllä Suomen elokuvahistorian vaikuttavimpia elokuvia varustettuna fantastisella loppukohtauksella, jota katsoessa itku tulee itse kullekin, myös minulle. Toinen tapaus oli, kun olimme veljeni vaimon äidin hautajaisissa laskemassa kukkaseppelettä arkulle. Isän oli tarkoitus lukea seppeleen kortti. Hän ei pystynyt, törkkäsi sen minulle ja sanoi lue sinä.

Isä oli Pohjois-Karjalan poikia, Uimaharjun kylästä kotoisin. Hänet oli kasvatettu niin, että lapsia ei kehuta, tulevat leuhkoiksi. Suotuisin kehusana hänen suustaan oli ”katohan poikaa”. Minulle oli suuri ihme, että hän kuoli jo vuosia sitten, syöpä miehen vei. Olin ollut varma, että niin hyväkuntoinen mies elää vähintään 100-vuotiaaksi. Mutta ei, nyt on levännyt haudassa jo vuosia, äiti istuskelee asuntonsa kiikkutuolissa ja katselee televisiota, 90-vuotias leski, kiikkutuoli ja televisio. Kun menee kylään, ensimmäinen kysymys on ”ootteko syöneet?”. Se nainen on keittiössä elänyt ja kokannut ikänsä.

Kun tuo mies esiintyy, hän tekee sen täydellä sydämellään.

Roskisten maalaukset ja asennukset ovat nyt päätöksessä. Luulin, että kaikki ovat onnellisia. Eivät olleet. Syyskuussa 2021 yhdistys, jolta olin saanut idean roskisten maalaamisesta, alkoi vaatia ”ideapalkkiota”. Heiltä tuli 1000 € lasku kokonaisbudjetin lukkoon lyömisen jälkeen. Olin ensin ajatellut, että jos 50–100 € riittää, niin olisin voinut maksaa sen omasta pussistani, jotta riidoilta olisi vältytty. 1000 € on sentään aika läjä rahaa, liikaa minun varoilleni, 100 euroakin tekee tiukkaa. Vertauksena kerrottakoon, että jos joku soittaa julkisesti sävellykseni ja muistaa ilmoittaa esiintymisestään Teostolle, saamani korvaus sävellykseni esittämisestä on todella mitätön. Kaupunki ilmoitti asiallisesti yhdistykselle, ettei voi maksaa. Seurasi mielenpahoituksia etelän päässä. Sain henkilökohtaisia viestejä, jotka eivät olleet erityisen kohteliaita. Kysyin yhdistykseltä, että jatketaanko näin, että he saavat ilmaista mainosta vai jätetäänkö heidän nimensä pois kaikista ilmoituksista. He vastasivat, että jatketaan.

Luulin, että kaikki oli kunnossa. Ei ollut. Joulukuun 15 pvä sain etelästä viestejä, joissa Oulun kaupunkia syytettiin ideavarkaaksi. En tajunnut mistä on kyse. Lopulta huomasin, että rahastahan taas on kyse. Etelässä kaivattiin rahaa. Kuulin kaupungin edustajalta, että etelästä oli lähetelty erittäin epäasiallisia ja uhkaavia viestejä kaupungin eri tahoille kaupunginjohtajaa myöten ja kaupungissa oli päätetty yhdistyksen nimen poistamisesta kaikissa tiedotteissa ja päätetty ettei heille makseta mitään.
Ymmärrän tämän, uhkailemalla ei pitkälle pötkitä.

Jos ideaa sanotaan omaksi, saatikka vaaditaan siitä rahaa, täytyy idean olla patentoitu, se täytyy kyetä todistamaan omaksi ideaksi. Muutoin kyseessä on samanlainen loputon kiistely kuin siitä, kuka löysi Amerikan. Sanotaan että Kristoffer Kolumbus (1451-1506), mutta hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen. Tunnetuin aiemmin rantautunut oli viikinki Leif Erikinpoika (500 vuotta ennen Kolumbusta). Muita ovat väitteiden mukaan olleet esim. Walesilainen prinssi Madoc ja länsiafrikkalaisen Malin kuningas Abu Bakri (lähde: Historia: Kolumbuksen edeltävät, TV1, 7.1.2020). 

Vastaava loputon kiistely on kyseessä roskapönttöjen kanssa. Kuulemani mukaan niitä on koristeltu ympäri maailman iät ja ajat, Oulussa myös ennen tätä projektia. Ikävän käänteen seurauksena olen eronnut kyseisestä yhdistyksestä.

Nyt työrupeamani taiteilijaseuran leivissä on päättynyt tällä erää, roskikset ovat valmiina ja niitä on alettu kiinnittämään paikoilleen ympäri Oulun suuraluetta.

KESKUSTA, Otto Karhin Puisto                  
HÖYHTYÄ, Karjasillanpuisto                     
OULUNSUU, Värtön uimaranta                   
KAUKOVAINIO, Hiirihaukantie                          
NUOTTASAARI, Liminganpuisto                       
KAAKKURI, Kaakkurintori                           
MAIKKULA, Maikkulantori                                             
TUIRA, Pikisaari                                    
PUOLIVÄLINKANGAS, Paulaharjuntie                         
KOSKELA, Toppilansalmenpuisto                                 
PATENIEMI, Koisopuisto                                               
KAIJONHARJU, Yliopistonkatu                                      
MYLLYOJA, Parkkisenkankaantie                                 
SANGINSUU, Sanginsuun koulun piha                        
KORVENSUORA, Talvikankaantie                       
YLIKIIMINKI, Ylikiimingin tori                                        
HIUKKAVAARA, Hiukkavaarankatu                             
HAUKIPUDAS, Revontie                                   
KELLO, Kylätie                                       
KIIMINKI, Isoahontie                                
JÄÄLI, Jäälintie                                                                
OULUNSALO, Kauppiaantie                           
YLI-II, Yli-Iin tori             

Nyt aamupäivällä olisi taidemuseolla sellainen Pecha Kucha -henkinen tapahtuma, jossa taiteilijat saa 5 minuuttia pölöttää omista töistään ja/tai omasta taiteilijuudestaan ja asiantuntujat kuuntelee. Minäkin oon siellä. Hieno sana tuo Pecha Kucha. Piti aluksi ihan googlettaa mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko kannattanut vähän valmistella mitä aikoo puhua mutta minä en ole valmistautunut muuten kuin lähettämällä ne kuvat omista töistä mitkä siellä heijastetaan näkösälle. Uusi kokemus.      

Klo 20:27

Olin aamupäivällä siellä taidemuseolla puhumassa taiteilijuudestani ja töistäni. Nyt on ilta. Kuten yleensä, parhaat ajatukset siitä, mitä olisi kannattanut sanoa, tulevat mieleen vasta jälkeenpäin. Nyt päästelin improvisoimalla sen kummemmin tuumimatta töistäni, joita läsnäolijoille näytettiin.

Mitä minun sitten olisi kannattanut sanoa? No, ehkä enemmänkin siitä mitä ajattelen taiteen tekemisestä. Esimerkiksi sen ajatuksen, että ajattelen eri taiteen lajeilla olevan samanlaisia ”sääntöjä” esim. muotorakenteissaan, esim. siinä kuinka teos niin sanotusti pysyy kasassa. Jos ajatellaan vaikka kirjallisuutta, elokuvataidetta, teatteria, musiikkia, kuvataidetta, niin tietynlaisia muotorakenteita ne seuraavat, vaikka rakenteita toki rikotaankin tarkoituksella.

Siitä olisin voinut myös sanoa, että ajattelen maailmankaikkeudessa vallitsevan tietynlaisen energian, josta kaikki muodostuvat, me kaikki olemme sitä samaa energiaa, minä, sinä, eläimet, kasvit, puusto, materia, maapallo, maailmankaikkeus. Jos joku sitä energiaa haluaa Jumalaksi kutsua, niin kaikin mokomin, jos joku jollain muulla nimellä, niin kaikin mokomin, mutta nimestä ei kannata riidellä tai pistää pystyyn sotia.

Saatan erehtyäkin, mutta yhdysvaltalainen psykologian tohtori Daniel Goleman, joka tuli tunnetuksi teoksestaan Tunneäly, taisi kirjoittaa/sanoa että Minulla on täällä tarkoitus. Voin saada aikaan mitä ikinä haluan ja teen sen olemalla sopusoinnussa kaikkialla maailmankaikkeudessa vallitsevan luovan voiman kanssa.

Koen että parhaimmat teokseni musiikin alalla ja kuvataiteessakin ovat syntyneet tilassa, jossa olen ollut tietoista ajattelua syvemmällä, tiedostamattoman puolella. Eräskin kitarasävellykseni syntyi niin että istuin sängyn reunalla kitara sylissä katsellen ulos lumisateeseen ihmisten kävellessä kävely-/pyörätiellä. Nauhuri nauhoitti ja minä otin sointuja, säveliä ja ääniä kitarasta ja yhtäkkiä se oli valmis. Myöhemmin nuotinsin soittoni nauhalta ja sain valmiiksi teoksen, josta olen iloinen ja ylpeä. Vastaavalla tavalla on tapahtunut joskus maalatessa tai veistäessä. Koen, että noita hetkinä olen saanut kokea eräänlaista yhteyttä luovaan energiaan, jota on kaikkialla. Me kaikki olemme luovia, opittu pelko saattaa estää luovuuden ulostulon.

Tuohon kaikkeen lienee osaltaan vaikuttanut meditaatio, jota olen harrastanut yli 30 vuotta. Se on minulle tärkeä rentoutumisen muoto, jota en osaa tässä tarkemmin selitellä.

                

Kaikki 23 roskispönttöä on maalattu ja ensi viikolla ne kiinnitetään paikoilleen. Huippua kun jokainen taiteilija (23kpl) saa palkan työstään. Tuli tosi hyvä olo kun kuulin viimeisenkin pöntön valmistuneen ja saapuneen tekijänsä avustuksella kaupungin varikolle. Tekijänsä avustuksella, ei siis itsekseen. Minun työosuuteni alkaa olla lopuillaan. Muutama kymppi kai sieltä on tällä kertaa tuloillaan, huikeaa, kaikki kelpaa.

Torstaina pitäisi mennä esittelemään töitään (10kpl) 5 minuutin aikaraamissa taidemuseolle. Siellä asiantuntijoita kuulemassa. Kuulostaa kovin tehokkaalta ja nykyaikaiselta. Toivottavasti pitävät valinnoistani. Kuvien laatua en tutkinut pahemmin, kännykän muistiosta vaan lähettelin, toivottavasti kelpaa.

Tultiin eilen metsän keskelle mökille, tänään oli tarkoitus tehdä vaikka mitä mutta kovin tuo laiskotti ja ei tullut tehtyä oikein mitään. Kävin sentään vanhan kaverini Tapion luona kylässä, olihan se mukavaa vaihtelua. Nyt on jo iltapimeä. Jospa se huomenna innostais tehdä jotain mistä voisi olla iloinen ja onnellinen.

Puolisoni kuunteli tänään e-kirjaa, jonka tekijää en kysynyt ja jos olisinkin kysynyt, en todennäköisesti muistaisi. Joka tapauksessa siinä puhuttiin Buddhalaisuudesta, oli oikein viisasta tekstiä ihmisestä. Hyvin mielenkiintoisia olivat kysymykset peloista, elämän hankalista tilanteista ja vastoinkäymisistä. Jotenkin niin se taisi olla, että kun on ylipääsemättömältä tuntuvan tilanteen edessä, on syytä tunnusta itselleen olevansa heikko ja peloissaan. Toivottavasti en nyt kirjoita lööperiä mutta taisi olla niin, että kun luulemme olevamme ylipääsemättömän esteen edessä, saatamme vain estää itseämme näkemästä ratkaisua. Samaten oman pelkonsa ja avuttomuuden tunteensa myöntäminen saattaa hyvinkin olla meille hyödyksi.

Muistan tilanteen, jolloin matkustin bussilla etelään päin opiskelemaan kitaransoittoa päämääränä soitonopettajan tutkinto. Minua jännitti niin, että toivoin bussin ajavan ojaan ja että kuolisin kolarissa. Perillä ollessani meillä oli tietenkin kaikkia oppilaskonsertteja, joissa jouduin soittamaan samoin kuin opiskelijatoverinikin. Lavalle meno jännitti aina normaalilla tavalla. Jälkeenpäin kuulin eräältä opiskelutoveriltani, että hän tavallaan ihaili minua, koska näytti etten jännittänyt yhtään esiintymisiä, lompsin vain lavalle ja soitin. Ulkonäkö voi pettää, kuten sanotaan.

Muistan myös, kun nuorena poikana kävin kavereitteni kanssa katsomassa Tappajahai -elokuvan. Oli sunnuntaipäivä ja krapula viikonlopun jäljiltä. Elokuva teki syvän vaikutuksen, niin syvän, että illalla kotona kylpyhuoneessa hampaanpesulle mennessä kurkistin kylpyammeeseen, että onko siellä haikalaa. Vahva elokuva, jatko-osat eivät ollenkaan. Haipelko kesti vuosikausia, kunnes eräänä yönä näin unta, että olin meressä aika lailla rantavedessä uimassa ja haikala lähestyi minua. Se ei kuitenkaan syönyt minua, mutta minä ikään kuin sulauduin sen kehoon ja sitten menin sen kanssa eteenpäin, viiletimme pitkin ja poikin merta, mikä tuntui erittäin hyvältä, olin täynnä iloa ja nautinnon tunnetta. Tämän unen jälkeen pelko väistyi pitkäksi aikaa. Nykyään tunnen pelkoa ja kunnioitusta niitä kohtaan, komea ja vahva eläin joka on pysynyt maailman menossa mukana vuosisatoja. Kunnioitettavaa.   

Sain tyttäreltäni eilen 14.10.2021, isänpäivänä 2021, isänpäiväkortin Solidaarisuus-sivuston (Solidaarisuus.fi) kautta, siinä luki:

Oikeutta tytöille

Halusin muistaa sinua lahjalla, joka tekee hyvää! Kaikilla tytöillä on oikeus turvalliseen lapsuuteen – kehon koskemattomuuteen, turvallisiin vanhempiin, ravintoon ja koulutukseen. Lahjan avulla Solidaarisuus tekee töitä, jotta tyttöjen oikeudet toteutuvat Itä-Afrikassa. Kiitos että olet turvallinen vanhempi minulle, tytölle. Olen kiitollinen turvallisesta ja rakastavasta ilmapiiristä missä olen saanut kasvaa. Olen saanut opetella elämää omaan tahtiin ja olen saanut aina apua, kun olen sitä tarvinnut. Olen saanut opiskella, nähdä paljon, kokea suuria seikkailuja ja hienoja kokemuksia. Pohjatyö siihen, että uskallan, on tehty kotona teidän ansiostanne. Kiitos että saan olla ja olet isäni. Hyvää isänpäivää.    

Toivoo Sointu.

Tuli hyvä mieli

Mökillä riittää hommia myrskyn jäljiltä, ilman kaikenlaisia traktoreita ja mönkijöitä kaikki käy hitaammin. Yksi homma on tuo saunan vieressä ollut peltikatollinen polttopuiden suojakatos, joka lysähti kasaan männyn kaaduttua sen päälle. No, rakensin uuden. Sitten alkoi pohdinta, kun rouva halusi sille parin metrin jatkeen. Minä tuumin, että tehdään jatke. Rouva halusi korkean jatkeen, minä olisin mielelläni tehnyt saman korkuisen kuin olemassa oleva, koska se olisi ollut helpompi rakentaa.
Päädyttiin kompromissiin ja olen rakentanut korkeaa jatketta.
Sen tekeminen on vaatinut kaikenlaisia ratkaisuja, kun ei ole ollut riittävästi rakennustarvikkeita, eikä autoa jolla niitä olisi voinut käydä ostamassa. Onneksi sen rakentaminen alkaa kuitenkin olla jo loppusuoralla, voi keskittyä muihin hommiin, toivottavasti joskus taiteiluunkin

Roskisten maalausprojekti on lähtenyt mukavasti käyntiin, yhdellä taitaa olla pönttö jo lähes tulkoon valmiina, hyvä juttu. Kun tein ehdotuksen kaupungille, en oikein jaksanut uskoa, että kaupunkilaiset innostuisivat äänestämään taiteellisten roskapönttöjen puolesta, mutta väärässä olin – onneksi. Homman koordinaattorina sain erikoiselta kuulostavan tittelin ja varsinkin alkuaikoina kovasti hommaa. Nyt on jo vähän hellittänyt, kun taiteilijat ovat noutaneet omat maalattavat pönttönsä ja toivottavasti suurin osa maalaustarvikkeensakin mitä hommattiin. Oli erikoista olla rautakaupan tyyppisessä isossa tavaratalossa 23 taiteilijan toivelistan kanssa, jossa oli merkittynä kaikkien eri väri- ja työvälinetoiveet. Taiteilijoilla on eri väreihin taiteilijoiden käyttämät sävynimikkeet, esim. ultramariinin sininen, syaaninpunainen jne., mutta maalikaupassa ei sellaisia sävynimikkeitä tunnetakaan, siellä on enemmän kansanläheiset nimikkeet, esim. italianpunainen jne. Siinäpä sitten ihmeteltiin ja vertailtiin 😊.

No, kaikki meni ihan mukavasti. Ei ole tullut valituksia ainakaan päin naamaa. Jokainenhan voi puhua takanpäin mitä lystää itsekseen 😊.

Nyt kun se homma on minun osaltani jo hellittänyt paineitaan, niin olen voinut itsekin keskittyä luomispuoleen. Sävelsin 5 kitaraetydiä ja nyt olen värkännyt yhtä maalausta kellarissa. Sen tekemisessä tapahtui jännä juttu, mikä minun kohdallani usein toistuu; näin kuvan eräästä maalauksesta taidekirjassa ja ajattelin itsekin tehdä samalla tekniikalla samantyyppisen. Siitä tuli aika lailla onneton räpellys. No, aloin räiskimään omalla tyylilläni niin rupesihan siitä tulemaan minun silmilleni hyväksyttävän näköistä jälkeä. Nyt se on siinä vaiheessa, että täytyy huomenna vähän vilkaista miltä se sitten näyttää. Eilen se näytti hyvältä, tänä aamuna ei läheskään niin hyvältä, saa nähdä miten käy huomen aamulla.