Kävin eilen rouvani kanssa Limingantullin Prismassa. Kaupassa kassojen lähellä eräs liikuntakyvytön sähköisellä rullatuolilla istuva mies katseli minua kun kävelin käytävällä. Katseeni kääntyessä häneen, käänsi hän katseensa pois. Mieleeni tuli paljon ajatuksia. Ajattelin itseäni hänen tilalleen, liikuntakyvyttömänä rullatuolipotilaana. Saattaisin ehkä tuntea kateutta liikuntakykyisiä, ns. ”normaaleja”, tai siis päällisin puolin ”normaaleja” kohtaan. Kuvittelin miettiväni, kuinka onnellinen olisin, jos kykenisin liikkumaan kahdella jalalla normaalisti, kykenisin juoksemaan, kumartumaan, kyykistymään, nousemaan suorille jaloille, uimaan, ajamaan polkupyörällä, ajamaan ns. ”normaalilla” autolla, kykenisin tekemään kaikkia mahdollisia ns, ”normaaleja” toimintoja ilman erikoisvälineitä. Ajattelin myös, kuinka me, ns. päällisin puolin ”normaalit”, pidämme asioita itsestään selvyytenä, emmekä huomaa olla kiitollisia kaikista kyvyistämme elää ”normaalia” elämää. Tässäkin istun kirjoittamassa tätä tekstiä sormillani ilman ongelmia, se on huikea taito, josta saa olla kiitollinen. Eilen seurasin terveitä lapsenlapsiani, jotka oppivat joka hetki uusia asioita, uusia taitoja, oppivat kävelemään, oppivat puhumaan, oppivat syömään itse ja ennen pitkää oppivat rajattoman määrän uusia kykyjä ja taitoja. Huikeaa.

Osaammeko olla kiitollisia kaikista taitoistamme ja kyvyistämme, vai pidämmekö niitä itsestään selvyyksinä? Emme ajattele niitä kun ajelemme polkupyörällä, emme ajattele niitä kun ajamme autoa keskustellen samanaikaiseti matkustajan kanssa, emme ajattele niitä kun kävelemme ja räpläämme samanaikaisesti kännyköitämme. Meillä on huikeita taitoja, joita pidämme itsestään selvyyksinä, meillä on korkeataisoinen terveydenhoito, korkeatasoinen koulutusjärjestelmä, korkeatasoinen maanpuolustusjärjestelmä, meille on tarjolla laadukasta ja terveellistä ravintoa, olkaamme kiitollisia kaikesta mitä meillä on, olemme erityisasemassa, maailmassa on paljon ihmisiä, joilla ei ole edes puhdasta juomavettä.