Heräsin viime yönä n. 5:n aikoihin ovikellon soittoon. Ajattelin, että jollain on hätä ja ponnistin pystyyn. Vedin housut jalkaan ja ei muuta kuin alakertaan ulko-ovelle. Eihän siellä ketään ollut. Rouva näytti olevan kellarissa pesulla ja koira katseli minua kummissaan vaivautumatta edes ylös nousemaan. No, virhe mikä virhe, ei muuta kuin yläkertaan ja sänkyyn takaisin unia näkemään.

Heräsin sitten ennen yhdeksää hieman sekaisin. Pohdin, että olenko missään koulussa, että täytyisikö minun olla jollain tunnilla vai missä, töissäkö? Jos töissä, niin missä?

Meni jonkun aikaa, ennen kuin tulin sen verran tolkkuihin että tajusin, että ei tässä mitään hätää, ei muuta kuin ylös ja koiralle ruokaa ja pikku kävelylle. Loppupäivä onkin sitten sujunut tolkummin, mitäpä siitä sen enempää.

Olen viime päivinä lueskellut läpi aiemmin kirjoittamaani kirjasta (olikohan se syksyllä kun kirjoitin vai talvella?), jolle ei ole löytynyt innokasta kustantajaa. Ainakaan vielä. Tuntuu vaikealta käsittää tuollaisia asioita kun itse kirjoittamat jutut tuntuvat yleensä tosi hyviltä 🙂 . Tuntuisi loogiselta ajatukselta että ne olisivat hyviä tekstejä muidenkin mielestä, itse asiassa koko kansan mielestä, ja kaikki haluaisivat ne kustantaa ja syytää minulle rahaa niin tolkuttomasti että pitäisi ostaa isompi postilaatikko 🙂

Joopa joo. Iltapäivällä kävin teatterilla auttamassa lavasteiden purkamisessa ja nyt katsoin Tapaus Henry -elokuvan. Oli siinä Harrison Fordilla monenlaista mutkaa matkassa ja sitten lopussa kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi. Ihmisille pitää olla yleensä happy end, vaikka eihän Uhrilampaissakaan tainnut olla. Siinähän se Hannibal Lecter pääsi vapaaksi lopussa. Muistaakseni.

Taidanpa mennä nyt köllötelemään sänkyyn, jospa se uni vaikka tulisi. Huomenna pitäisi mennä Ylivieskaan arvostelemaan musiikkiopiston tutkintoja ja ylihuomenna amkille samaan hommaan. Sellaista vaihtelua arkeen. Hyvää yötä.