Kävin syömässä työpaikkaravintelissa. Pöytääni tuli 3 opiskelijaa, 1 isoääninen ja 2 hiljaisempaa. Isoäänisen olin tosin rekisteröinyt jo ruokajonossa – äänen perusteella.

Saahan sitä pöytään tulla ja keskustellakin, ei siinä mitään. Kiinnitin huomioni keskustelujen aiheeseen, joka keskittyi pääasiallisesti paikallisten ihmisten haukkumiseen. Aluksi isoäänistä (paljon asiakaspalvelutyötä tehneenä) ärsytti toisten ihmisten tunkeminen, tuuppiminen, ähkiminen, tuhahteleminen ja yleensäkin kaikenlainen ”minäminä”-ajattelu, kuten hän asiaa nimitti.

Tästä samasta aiheesta tuli kauan aikaa lätinää. Isoääninen julisti ja toiset olivat samaa mieltä. Minäminä –ihmisiä on kuulemma täällä Oulussa paljon, mutta maailman suurissa metropoleissa, kuten esimerkiksi Lontoossa ja Sao Paolossa, ei laisinkaan. Siellä ihmiset ovat kuulemma rauhallisia ja toiset huomioon ottavia.

Onneksi lautaseni alkoi jo tyhjentyä kun keskustelu siirtyi liikennekäyttäytymiseen. Oulussahan se oli heidän mielestään itsekästä ja täysin perseestä, kun taas suurissa metropoleissa rauhallista ja toiset huomioivaa. Totuuden nimessähän minun on kyllä mainittava, että olen itsekin toisinaan vertaillut Los Angelesin ja Suomen kaupunkien liikennekäyttäytymistä Los Angelesin eduksi. Täytynee lopettaa vertailu.

Joka tapauksessa heidän tekstinsä alkoi olla jo sen sorttista että olisi voinut kuvitella Oulussa barbaareja asuvan. Onneksi sain ruokani syötyä ja poistuttua paikalta, alkoi jo ahdistaa.

Minusta tässä on mielenkiintoista se, että luin juuri eilen illalla taas Deepak Chopran kirjaa Polku rakkauteen, jota en tosin jaksa iltaisin lukea kuin max pari kolme sivua ennen kuin alkaa väsyttää – ei kirjan vuoksi vaan väsymyksen, koska herään aamulla aikaisin: haluan ennättää meditoida, syöttää ja käyttää Joikun, syödä aamiaista, juoda kahvit ja lukea Kalevan ennen töihin menoa.

No, luin siis että toisista ihmisistä puhuttaessa ihminen usein juuri moittii niitä piirteitä ja käyttäytymismalleja, joita hänellä itsellään on. Tästä voisi päätellä että isoääninen ruokapöytäkeskustelija on ehkäpä minäminä -ihminen tyypillisimmillään. Tai sitten ei, mistäpäs minä tiedän, tuli vain mieleen. Jospa sellainen olenkin minä itse ja tyttöraukka mitä herttaisin Dalai Lama –tyyppi? Voi tätä maailmaa. Anteeksi että arvostelin 🙂

Luin eilen Deepak Chopran kirjasta Polku rakkauteen, että tuoreen tutkimustuloksen perusteella meidän aivomme ovat syntyessämme paljon täydellisemmät kuin aikuisina. Hän kirjoittaa, että aivojen jokaisesta hermosolusta lähtevät rihmamaiset säikeet, dendriitit, ovat syntyessämme paljon monihaaraisemmat kuin koskaan myöhemmin elämämme aikana. Chopran mukaan hermosäikeet huolehtivat huolehtivat aivosolujen välisestä viestinnästä, ja luultavasti niiden valtavan määrän ansiosta vauvalla on tunne, että häntä ympäröi monien erilaisten näkyjen, äänien, makujen, tuntemusten ja hajujen meri.

Minusta tämä on huikeaa. Haluaisin itse saada samanlaisen aivot, jotta voisin nauttia ympäristön ja koko maailmankaikkeiden sinfoniasta täysin aistein.

Chopran mukaan lapsi alkaa kuitenkin valikoida, erotella miljardeja aistiärsykkeitä. Todellisuuden skaala kapenee. Me siis leikkaamme todellisuuden siisteiksi aistihavaintosiivuiksi voidaksemme käsitellä sitä rationaalisesti.

Valitettavasti? Onneksi?

Minusta tuntuu, että viimeistään koulussa aistihavaintojen valikoiminen alkaa toden teolla ja nykypyrkimyksen mukaan vielä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, jotta kaikki saataisiin mahdollisimman pian koulusta läpi ja työelämään, tehokkaiksi veronmaksajiksi joille ei eläkevuosiakaan meinata enää sallia.

Millainen maailma olisikaan jos ihmisaivot pysyisivät yhtä täydellisinä läpi elämän? Tarvittaisiinko kokoomusta, sdp:tä, perussuomalaisia ja mitä niitä nyt onkaan? Tarvittaisiinko armeijoita, presidenttejä, rehtoreita, kouluja?

Mökillä. Avannon teko on hikistä hommaa ja saa huomaamaan että tuo yleiskunto taitaa olla vähän heikolla kantilla ja ei varmaan haittaisi ollenkaan jos sitä vähän yrittäisi kohentaa.

Isä on Kempeleessä aika pahassa kunnossa. Syöpä on ankara seuralainen kun sitä ei voi enää enempää leikata. Se vain nakertaa ihmistä sisältäpäin päivä päivältä heikompaan kuntoon. Hyvän tuulinen tuntuu isä silti olevan. Olemme kyläilleet ahkerasti ja olen kuskaillut isää lääkäriin ja äitiä kauppaan ja milloin minnekin. Sitä on itse joskus samassa tilanteessa.

Ylihuomenna alkaa Helsingissä tällainen:
ja Kaleva julkaisi tänään tällaisen:
Puuveistokset kiertävät Pudasjärveltä Ouluun

Arki on taas koittanut. Olen tänä aamuna jo käynyt lääkärissä ja purkamassa OP -ikkunanäyttelyni. Lääkärissä oli ihan normaali käynti, mukava nuori tyttö, nätti, kiva kai sen kanssa oli porista. Eilen kävin purkamassa ARTtila -näyttelyni.  Nyt töitäni ei ole missään näytillä. Ensi kuussa niitä pitää vielä 2 tai 3 Helsinkiin ARTIKA -galleriaan, siellä on joku yhteisnäyttely. En tiedä vielä miten työt sinne toimitan ja miten ne sieltä pois saan. Luultavasti viemme ne rouvan kanssa ja toivon/pyydän että gallerian väki lähettäisi ne minulle takaisin.

Lunta on piha tulvillaan. Jos vielä tulee niin on hankaluuksia kolata sitä minnekään, ei meinaa löytyä tilaa. Huolettaa myös autokatoksen katto kun siellä on niin paksusti lunta. Voisi oikeastaan kiivetä sinne ja tiputella alas. Toiselta puolen on helppo tiputtaa kun ne tippuu omaan pihaan osittain vanhan kinoksen päälle. Toiselta puolen taas on vaikeaa, kun ne tippuvat naapurin pihalle. Katos on rakennettu minun mielestä turhan lähelle naapurin aitaa, eikä ole huomioitu lumijuttua. Itsepähän olin mukana antamassa ohjeita, enkä osannut/viitsinyt ottaa tuollaista lumijuttua huomioon. Ei siitä auta enää valittaa.

Työt alkavat tänään ruokatunnin jälkeen, back to business.

Joulu tuli. Kaleva julkaisi ennen joulua tällaisen:

Hyvin kirjoitettu juttu, kyllä Esko hallitsee hommat. Molemmat kuvatkin ovat onnistuneita, Hanna-Leenakin niin iloisena hymyilee 🙂 .

Uusi vuosi on tullut ja Pariisista tuli heti aikamoisia uutisia.

Uskonsotia on käyty iät ja ajat, eikä ihminen näytä kehittyneen siinä suhteessa laisinkaan, aina tuntuu joku olevan oikeammassa kuin toinen ja jonkun uskonto oikeampi kuin toisen. Ei se millään meinaa onnistua että pakotettaisiin kaikki samanuskoisiksi, me ihmiset olemme yksilöitä ja meillä jokaisella on omat ajatuksemme ja vakaumuksemme, mutta sen puolestaan ei pitäisi oikeuttaa meitä ryhtymään väkivallan tekoihin toisinajattelevia kohtaan, yksilönvapautta tulisi kunnioittaa.

Mielensäpahoittaja oli kuulemma viime vuonna Suomen elokuvateattereiden katsotuin elokuva. Mielensä pahoittivat kai myös Pariisin iskun tekijätkin. Toivottavasti eivät tästä kirjoituksesta.

ARTtilan näyttely on nyt pystytetty:

http://www.kaleva.fi/menot/tapahtuma/jorma-styng-taidelainaamon-arttilassa/984376/?sdate=2014.12.18

Tunnen oloni tyytyväiseksi ja tasapainoiseksi. Näyttely on mielestäni oikein mainio. Kun katselin siellä olevia töitäni, huomasin usean olevan kantaa ottava (ei taida olla yhdyssana).

Joulua nyt odotellaan. Äsken joku dna:n kaveri soitteli ja tarjosi/möi sellaisia asioita joista en oikein tajunnutkaan mitä ne ovat. Lopputuloksena päätimme yhdessä ettei hän lähetä minulle mitään, vaikka minulla joku kortti on vanhentumassa. Hän sanoi, että se on se kortti joka on digiboxissa. Sanoin etä minun digiboxini on kaatopaikalla. Hän sanoi että se on sitten jossain siinä TV:n ulkoreunassa. Sanoin että minun TV:n ulkoreunoissa on vielä suojamuovit. Siinä vaiheessa päätettiin että on parempi ettei hän lähetä minulle mitään.

Kutsuin vanhempani meille joulun viettoon ja lupasin itse järjestää kaiken, ruoat ja kaikki. Mitkä kaikki? No, ainakin lämmitän saunan. Huomenna ajattelin ruveta siivoamaan ja maanantaina kokkaamaan. Viikonloppuna pitää päättää mitä kokkaa ja etsiä reseptit netistä.

ARTtila suljettu joulun vuoksi aikavälillä 22.12.2014 – 13.1.2015.

Kello on 09.06, Pohjoista Voimaa -peräkärry tököttää pihalla, työmiehiä ei vielä näy – tulevat sitten kun katto on vähän sulanut. Tulevat asentamaan aurinkopaneeleita katolle. Sellaisista olen aina haaveillut ja yrittänyt säästää pikkuriikkisen joka kuukausi. Nyt sitten otin ja tilasin 10 paneelia katolle. Niitä sitten makselen 3 vuotta. Siellä ne ukkelit olivat katolla eilisen päivän ilman nosturiautoa ja turvaköysiä, hyvä etteivät tippuneet, ja toivottavasti eivät tipu jos nosturia ei tule tänäänkään.

Eihän se aurinko tolkuttomasti sitä sähköä anna, jotain kuitenkin ja kesällä tietysti enemmän, mutta olen ajatellut koko asian ekologisesta näkökulmasta, mieluummin aurinkoenergiaa kuin ydinvoimaa. Valoa valoa, nytkin kirjoitan tätä kirkasvalonapit korvilla, aamiaista söin kirkasvalolampun loisteessa. Ne auttavat minua. Muistan kun kauan kauan sitten oltiin vuosi Los Angelesissa ja kun sieltä tultiin, oli lokakuu muistaakseni, satoi vettä ja oli pimeää kuin perseessä. Tuntui että itku tulee. Masennuin ja sitä huonoa oloa kesti tammi/helmikuulle, siihen asti kunnes aurinko alkoi loistaa lumihangista silmiin. Muutos oli huikea, ilo ja energia palasi minuun. Silloin ostin kirkasvalolamppuni, ja se sama lamppu pelittää vieläkin mainiosti.

Minulla oli tarkoitus maalata tauluja tällä viikolla mutta en ole saanut aikaiseksi, ei oikein tunnu luontevalta antautua sille työlle kun on tässä tuo paneelien asennustyö käynnissä, tuntuu että en halua tulla keskeytetyksi maalaamisesta. Kun öljyllä maalaa niin käsien ja muiden paikkojen pesu ei ole kovin yksinkertaista jos yhtäkkiä tarvitaan johonkin. Ei minua eilen kyllä tarvittu mihinkään, aivan hyvin olisi voinut maalatakin…, ehkäpä tuo olikin veruke, turhanpäiväistä jossittelua vaan. Niinpä niin. Hyvää päivän jatkoa. Kello on 09.38, asentajia ei näy eikä kuulu vieläkään.

Lokakuu. Tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Kesä oli miellyttävä, erittäin miellyttävä, ja töihin palaaminen on sujunut ilman ongelmia. Syksy on tuonut taas halun kirjoittamiseen. Luin läpi reilu vuosi sitten kirjoittamani näytelmän ja huomasin sen – tai ainakin suuren osan siitä – aivan paskaksi, jos rehellisiä ollaan ja kirjoitin uusiksi. Nythän se on tietysti omasta mielestä taas aivan supertosihyvä, oikein viimosen päälle. Kirjoitin myös kirjan tuossa välissä. Sen kanssa on vähän niin ja näin: se on periaatteessa ihan hyvä, mutta kun siinä on vain 150 sivua ja minusta tuntuu että kirjoissa pitäis olla paljon enemmän. Siinä ois kyllä mahdollista jatkaa sitä juttua, mutta silloin sihen tulis vähän niin kuin toinen tarina ensimmäisen päätyttyä mutta mutta. Pitää nyt kattoa eikä hätäillä, ei niitä Nobelin kirjallisuuspalkintoja heti saada.

Joiku-koiramme täyttää tänään 7 vuotta, niin se aika rientää. Ite ei vanheta mutta lemmikit ja kaverit kyllä. Ihme juttu.

Tänä aamuna opetus alkoi normaalia aikaisemmin, jo 8.30. Hirvitti. Heräsin jo 6.20, peseydyin, meditoin, syötin ja käytin koiraa, hain Kalevan, söin, otin aamun lääkkeet, join kahvit ja luin lehden, nousin ylös, katsoin dosettia ja ajattelin että lääkehän se pitää ottaa ja otin iltalääkkeenkin. Laitoin dosetin lääkekaappiin ja tajusin että perkula, nythän minä tempaisin koko päivän annoksen kerralla. Vähän huoletti, että miten tässä nyt käy, rupeaakohan huippaamaan tai jotain, mutta tässä sitä vielä ollaan, yksi oppitunti on jo pidetty ja meikä eikun porskuttaa. Ei se taida moinen annos riittää kaatamaan tällaista läskiä. No, onpahan iltalääke jo otettu, ei tartte enää illalla muistella että onko se otettu vai ei. Asia loppuun käsitelty.

Oulujoen rannassa Muhokselle päin oli komea hirsitalo myynnissä viikonloppuna, hinta oli jotain 300000 – 350000 tuhatta. Ajattelin, että jos voitan älyttömästi lotossa, niin ostan sen ja taiteilen siellä ja pidän vaikka Vedic Art–kursseja ja laitan paljon rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta en voittanut mitään. Se ei siis ollut minulle tarkoitettu. Ehkä laitankin suurimman osan voitosta, jos sellaisen joskus saan, hyväntekeväisyyteen niin ei tule turhia asioita osteltua. Niin on paree, niin kuin jossain päin Suomea saatetaan sanoa.

Pihallamme alkaa olla aika paljon veistoksia. Käväisi mielessä, että pitäisiköhän pitää joskus kesänäyttely omalla pihalla. Tai toisaalta se toissakesäinen puuveistosnäyttely luulajanpuistossa toimi hemmetin hyvin paria ilkivallan tekoa lukuun ottamatta. Käkelän Juhan pienehköä puuveistosta oli kannettu n. 10m metriä tien suuntaan, josta päättelen että se oli yritetty varastaa. Varkaalla olivat vain voimat loppuneet kesken. Aholan Kallen veistoksia oli myös muistaakseni 2kpl kaadettu ympäri, olivat tosi raskaita nostaa takaisin pystyyn. Soittelin ennen näyttelyä vartiointiliikkeille paljonko sellaisen näyttelyn vartiointi maksaisi, mutta en saanut suopeaa vastaanottoa niiltä, eivät olleet kiinnostuneita. Kai ne tuollaiset näyttelyt pitäisi itse vartioida videokameran kanssa yötä päivää, jos haluaisi että joku vartioi, mutta ei paljon huvita sellaiseen ryhtyä. Kai se on vain luotettava kansalaisiin, jos haluaa kaiken pysyvän kunnossa.