Ihmeellistä miten taulut ja veistokset syntyvät. Yksi omasta mielestä parhaimmista veistoksistanikin syntyi aikoinaan niin, että aloin sahata n. 1,5 metrin pituisesta männyn pätkästä mielessäni olevaa veistosaihetta, mutta saha tekikin siitä aivan erilaisen – aihe muuttui matkalla aivan väkisin, vaikkakin lopputulos alkoi paljastua jo prosessin alkupuoliskolla. Se männynpätkä vain halusi tulla sellaiseksi kuin se tuli ja olin lopputulokseen kovasti tyytyväinen.

Eilen tuhersin uusiksi kaksi taulua jotka tein jo viime vuonna, eli 2012. Silloin tein ne pikaisesti käyttämällä paljon maalia, puuliimaa ja vähän paperiakin. Olin ripustanut ne nykyisin tyhjillään olevan poikani Santerin huoneen seinälle, silloin kun Santtu vielä kotona asui. Aina niitä siinä ohikulkeissani oven raosta vilkaisin ja tyytymättömyyteni lopputulokseen kasvoi jokaisen vilkaisukerran jälkeen.

No, eilen sain idean. Otin toisen maalauksista seinältä, toin sen keittiön pöydälle, leikkelin lyhyitä tulitikkujen pätkiä ja liimailin ne taulun pintaan. Vein taulun suihkuhuoneeseen ja sytytin liimatut tulitikut tuleen. Liikaa palamaan innostuneet (ne, jotka sytyttivät kangasta) sammutin puhaltamalla ja vähän vedelläkin, muut sammuivat onneksi itsestään, ettei tarvinnut sentään palokuntaa kutsua. Olisi ollut kallis tikki jos koko talo olisi palanut. Siksi olinkin suihkuhuoneessa, jossa on vettä lähettyvillä. Lopuksi taas lorotin liimaa päälle. Lopputulos viehätti minua niin, että tein toisellekin maalaukselle samoin. Nyt ne molemmat tyydyttävät minua, toivottavasti vielä vuoden päästäkin. Nyt ainakin tuntuu siltä, että voisin viedä ne Katoppa -asukastuvan näyttelyyni, joka alkaa 3.5.2013 muistaakseni. Olen siellä kesän taiteilijana elokuun loppuun saakka.

Jo vain on luovuus ihmeellistä, mukavaa kun on vielä kyydissä pysynyt, eikä tipahtanut kelkasta.