Taide on ihmeellinen asia. En ota kantaa siihen, mikä on taidetta ja mikä ei, koska voisihan ajatella että kaikki on taidetta. Taide on katsojan silmässä. Jokainen näkee raollaan olevan aitan oven eri tavalla; joku näkee auki unohtuneen oven, joku taas suurenmoisen kauniin valojen, varjojen ja värien yhdistelmän, joka juuri sillä ajan hetkellä paljastuu kokijalleen kaunistakin kauniimpana taideteoksena. Yritäpä siinä sitten selittää suurenmoinen kokemuksesi auki unohtuneen oven nähneelle, niin pääset vähällä jos saat vain kummastuneita katseita, suorasanaisimmat saattavat jopa töksäyttää jotain kylmän viileää mielenpahoitusta.

Tarvitseeko taiteen olla kaunista? Tarvitseeko kaikkien ihmisten olla kauniita? Eläinten kauniita? Kukkien kauniita? Rakennusten kauniita? Lapsien kauniita? Lasten kakkojen kauniita? Nytkö tökkäsi? Epäasiallinen kysymys?

Rumakin on kaunista, väitän. Riippuu aika paljolti siitä, millaiseen näkö-/kuulo-/maku-/tunto-/hajukokemukseen olet totuttanut ja ohjelmoinut itsesi. Minäkin syön nykyään salaattia vaikka nuorempana en olisi syönyt edes kirveellä uhaten. Siinä tieteellinen todiste.

Niels Hafstein (”Islantilaisen kansantaiteen historia”, Arktinen Ite –lehti):
”Kuten kokeileva nykytaide, myös kansantaide on suora elämän ilmaus. Sen ydin on muotoiltu selvästi. Se on henkilökohtainen näkemys, joka syttyy syvällä sisimmässä, missä valo palaa hiljaisella liekillä. Toisinaan valo kirkastuu niin, että inspiraatio ottaa vallan ja käynnistää monimutkaisen prosessin, joka pyrkii löytämään leimahtaneelle kirkkaudelle muodon ja suunnan. Kun teos on valmis, se esitetään ympäröivälle maailmalle, mihin liittyy usein epävarmuutta ja pelkoa oman sisimmän paljastamisesta. Prosessin lopuksi voi julistaa ylpeästi: Tämän minä osaan! Taiteen myötä vanhakin ihminen löytää sisältään pienen lapsen; luomisen lahjan, onnen ja ilon – elämän loppuun asti.”

Taide on hieno asia. Minun mielestä.