Olen ihmetellyt, tai en oikeastaan ihmetellyt, vaan pitänyt jo vuosien kerryttyä vakiona, että en koskaan sairastu. En edes muista milloin olisin viimeksi ollut sairas.

Nyt olen ollut viime tiistaista lähtien ja tämä on paskamaista, todella paskamaista, viime yönkin nukuin parin tunnin pätkissä ja näin mitä ihmeellisimpiä unia, sitten nousin ylös muka toteuttamaan niitä ja hoksasin että hupsista, taisinpa olla unessa.

Nuorena minulla oli suuret nielurisat (lääkäreiden mielestä ei niin kovin suuret) ja niiden johdosta kerran vuodessa angiina. Se oli mukavaa kun sai olla koulusta pois ja näki mukavia unia. Jos ei uni miellyttänyt niin oikeaa kättä huiskuttamalla pystyi sen lakaisemaan pois ja uusi tuli tilalle. Sitten yhtenä talvena aikuisiällä angiina tuli 2 kertaa peräkkäin ja viehättävä ja älykäs naislääkäri antoi minulle lähetteen nielurisaleikkaukseen. Hän teki minut iloiseksi ja onnelliseksi tällä teolla. En usko että hän olisi kyennyt tekemään minua yhtä iloiseksi ja onnelliseksi millään muulla teolla, korkeintaan saamaan hämilleen.

No, ne nielurisat leikattiin ja seuraavana päivänä mieslääkäri, joka ne oli leikannut, sanoi että kyllähän ne aikamoiset möhkäleet olivatkin, olivat siellä vähän piilossa. Minä hymyilin ja nyökyttelin, vaikka ajattelin että ”jumalauta, tuotako piti odotella reilut 30 vuotta ja kärsiä angiinoista?”.

No, kukaan ei ole täydellinen. Paitsi jokainen.

Tämä sairaus on erilainen kuin angiina, joka oli itse asiassa aika siedettävä, paitsi että kurkkuun koski ja taudin tiesi tulevan uudestaan jos ei pääse leikkaukseen. Tämä on erilainen, epämiellyttävä.

Sunnuntaina meillä oli OTN:llä teatteriesitys, jossa olen näyttelijänä. Oli tiukka paikka miettiä mitä tekee kun on sairas ja toisaalta esitys on loppuunmyyty. Saliin mahtuu 136 katsojaa. Otin riskin ja menin lavalle lääkkeiden voimalla. Kuulin kommentteja ettei kukaan olisi huomannut kenenkään olleen sairaana. Kun katsojille, joiden kanssa oli juteltu, oli sanottu sttä se olin minä (=Hugo) niin olivat sanoneet että oli sillä kyllä matala ääni 🙂

Viime viikolla unessa vuosia sitten edesmennyt poikani istui pyörätuolissa ja hennolla äänellä kutsui minua. Kumarruin hänen puoleensa että mitä asiaa ja Jori sanoi jotain että opettaja oli tehnyt/sanonut jotain ja näytti oikean jalan polveaan. Siinä oli polvilumpion alapuolella läpimentävä reikä. Jumaliste, isällinen raivo ja suru sekoittivat tunteeni ja järkeeni ja kun kohotin katseeni, ”opettaja” seisoi siinä vieressä koppalakki päässään keskustelemassa jonkin samanlaisen tyypin kanssa. Tunsin suurta halveksuntaa. Minähän siihen tietenkin väliin selvittelemään tilannetta hyvinkin vaativaan sävyyn. Opettaja yritti jotain mussuttaa ja sitten jo heräsinkin. Voi Luoja miten se tuntui pahalta.

En ole koskaan ottanut niitä virusrokotteita. Ensi vuonna otan.