Tuumailuja

En ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään.

Mitähän minä nyt kirjoittaisin?

Kas, siinäpä pulma.

Nautin olostani eläkeläisenä. Parkinson-potilaana en niinkään. Ainakin tässä vaiheessa tauti on minussa lähes kokonaan huomaamaton, eikä pelota ulkopuolisia. Toisaalta, miksi pitäisikään pelottaa?

Vaikeita kysymyksiä tullut jo pari kappaletta.

Nyt kun Marja-Leenan ja minun yhteisnäyttely Limingassa, Vilho Lampi museossa, siirtyi ensi kesään, saatiin melkein saman tien viesti että olisimme tervetulleita elokuuksi Pudasjärvelle siihen yhteen galleriaan (olikohan se Pohjanhovi nimeltään?) ja sain oman näyttelyn Oulun taidelainaamon ARTo-galleriaan tammikuulle 2021. Näyttelyitä siis piisaa ainakin pari kappaletta.

Kitaraan en ole koskenut sitten töiden loppumisen, joka tapahtui toukokuussa 2019. En tiedä mitä sen suhteen pitäisi tehdä. Ei tunnu oikein kiinnostavankaan, mutta toisaalta kuuntelen usein tippa linssissä vahvasti eläytyen upeita musiikkiesityksiä.

Mitähän nyt? Kipaisenpa ottamassa vähän lääkettä, pillereitä kun joutuu syömään aika lailla päivittäin.

Tulihan tuolla värkkäiltyä kaikkea muutakin kuin pillerit nielaistua. Joopa joo.

Oltiin mökillä tässä viikonloppuna ja kun yhtenä aamuna yritin vääntyillä lattialla jumppapatjan päällä niin huomasin tuollaisen nousevan auringon loihtiman sydäntä esittävän varjokuvion puolisoni penkin kyljessä. Minusta se oli melkoinen ihme. Ei varmaankaan niitä maailman suurimpia ihmeitä, mutta minulle kuitenkin jonkinlainen. Tuli hyvä mieli 😊

Olen tässä yritellyt tallentaa sitä kuvaa tähän mutten olen vielä onnistunut kun näitä kotisivuasetuksia on päivitetty.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *