”Asetu tosiasian ääreen kuin pikkulapsi, ole valmis luopumaan kaikista ennakkokäsityksistä, seuraile nöyränä minne ikinä luonto vain sinua viekin tai et opi mitään.”

Thomas Huxley

Käytiin eilen Pyhäjärven keskustassa ”Lähin pizza” -nimisessä paikassa pizzalla (sananmuunnoksena lähin pizza = pihin lätsä, hah haa). Pizza oli ok, sellainen itse valituilla täytteillä täytetty, molemmille oma puolisko ja eri täytteet, maksokin vain 8,10€. Poislähtiessä huomasin siinä ulkopuolella eliön, joka ei enää ollut elossa ja joka ei oikein kuulunut siihen ymäristöön:

Olio näytti sen verran elottomalta, että en katsonut aiheelliseksi ryhtyä elvyyttämään.

Kesä alkaa olla loppumaan päin ja kohta pitäisi palata taas opetustyön pariin. Mukavaa hommaahan se toisinaan on, mutta välillä tuntuu että voisihan sitä päivisin tehdä muutakin kuin opettaa kitaransoittoa. Vaikkapa jotain mitä milloinkin tekisi mieli, esim. maalata, veistää, kirjoittaa, säveltää, soittaa, näytellä, ajaa polkupyörällä, ajaa autolla tai tehdä vaikka jotain mitä lienee tässä paheksuttavaa mainita. Helkutti.

Katson vasenta peukaloani ja ajattelen että pitkäänköhän se meinaa roikkua mukana kuviossa kun sillä on ollut lähtö lähellä jo neljästi. Eka kerran kansakoulussa sahasin siihen käsisahalla, arpi näkyy vieläkin. Muistan vieläkin kun kurkkasin haavan sisälle ja meinasin pyörtyä, ne kaikki suonet sun muut huippasi pientä poikaa. Ope huomasi huippauksen, sitoi haavan ja sanoi, että käyhän vähän pihalla kävelemässä, että tulee parempi olo. Minä kävin. Siitä jäi arpi.

Toka kerran oltiin lahdössä jonnekin ja aattelin, että ennätän rälläkällä vähän viimeistellä veistostani ennen lähtöä. Helkutti, täräytin peukaloon suoraan. Rouva laittoi keittiöpaperia peukun ympärille ja minä soitin yksityiseen sairaalaan kun aattelin että Oysiin ei pääse kuitenkaan. Helkutti, sain kuunnella 10 min. taustamusiikkia ja kun siinä ajassa verenvuoto tyrehtyi niin Taina laittoi peukkuun jäätelötikun pitämään sitä suorassa ja sitoi sen. Viikon päästä irroitin sidoksen, peukalo toimi hyvin. Siitä jäi arpi.

Kolmannella  kerralla huitasin vähän rälläkällä. Siitä jäi arpi.

Neljännellä kerralla pesin pronssiveistosta ja jotenkin toheloin, että vähän nahkaa lähti. Sitten kun se rupesin oleen vähän niinkuin paranemispisteessä, niin annoin Topin ja Sointun Luna-koiralle juustopalan ja unohdin sanoa taikasanan ”sievästi” ja siperian husky-rotuinen Luna nappasin koko peukalon ja puraisi paranemassa olevan haavan reunasta – voi vitjan kevät, että teki kipeää! Sehän aukesi ja minä lääkäriin, viikon antibioottikuuri. Siitä jäi arpi.

Mitenkähän kävisi jos peukalo oikeasti menisi irtipoikki? Saisinkohan proteesin vai joutuisinkohan uudelleenkoulutukseen vai työkyvyttömyyseläkkeelle?

Kesä on ollut upea. Kesäkuun kylmät vähän hätkäyttivät, mutta tämänhetkiset lähes 30 asteen tuntuu luksukselta. Paitsi toisinaan 🙂

Tuntuu siltä, että tällainen elo kun saisi jatkua ilman velvoitteita niin mikäpäs siinä olisi elellessä, tekisi taidetta inspiraation mukaan ja rahaa ilmestyisi tilille ihan itsestään. On se vaan kumma juttu kun ei asiat voi olla niin.

Kohta olisi vuosinäyttelyn aika:

Kävin äskettäin viemässä maalaukseni Valveelle ja huomenna on sitten vuorossa ripustus kun kaikki työt ovat paikalla, talkootyötä. Huomenna on Santerin synttäritkin, 22 vuotta – niin se aika rientää. Itsehän sitä on aina saman ikäinen. Ensi vuonna Santeri on kai jo minua vanhempi tällä menolla. Huimaa.

Kuuntelen tässä samalla Erinin CD:tä Hunningolla. Mukavia kappaleita. Laatutavaraa minun mielestä.

En ole vielä ajatellut töiden alkamista, yritän elää päivän kerrallaan siihen asti kunnes ne vapaat päivät loppuvat kesken. Mukava työhän minulla on, ei siinä mitään.

Nyt siellä Japanissa meinataan avata 2 kiinni ollutta ydinvoimalaa, ovat kuulemma riittävän turvallisia. Kohta taas kosahtaa. Ukrainassa tusauttivat malesialaisen lentokoneen alas, 298 kuollutta, viattomia siviilejä, osa matkalaisista aidslääkäreitä ja -tutkijoita menossa jonnekin konferenssiin. Tiedä vaikka jollakin olisi ollut takataskussaan ratkaisu maailman aidsongelmaan, nälänhätään, uskonkiihkoiluun, rotusortoon ja taiteilijoiden toimeentuloon. Siellä vaan maan pinnassa joku joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna painoi nappia ja tappava ohjus lähti kohti malesialaista konetta. Siinä vaiheessa oli myöhäistä tulla toisiin aatoksiin.

”Ukrainassa tuntuu olevan Vladimir Putinille jotain hyvin erityistä ja henkilökohtaista, mistä hän ei voi päästää irti. Hän tekee kaikkensa pitkittääkseen konfliktia talveen asti, jolloin meiltä loppuu kaasu.”, arvioi Pariisissa asuva ukrainalainen pianisti Nataša Kudritskaja Kalevassa 19.07.204. Kyllä on julma meininki tehdä kaasubisnestä, jos asia on näin.

Viime kesänä harmitti kun en saanut aikaiseksi mennä Liminkaan pronssivalukursseille. Nyt menin, nyt ei harmita.

Halusin Joiku-koirani turkin lyhyemmäksi. Kyselin trimmaajilta aikoja mutta niitä oli tarjolla vain tämän kuun lopulle. Halusin turkin lyhyemmäksi heti. Tuskaannuin, menin kauppaan ja ostin trimmerin. Ohjeista päättelin, että sillä tulee 1,5cm pitkä turkki ja se tuntui hyvältä. Sillä tulikin 1,5mm. No, minä leikkasin 1,5mm lyhyen turkin Joikulle. Päätä en ajellut. Siitä tuli oikein suloinen koira, ihan pentukoiran näköinen.

Tänään sain viestin eräältä koira-ammattilaiselta. Sinä luki mm. näin:

”Turkin kokonaan lyhyeksi leik­kaamisessa koneella on tietty riskinsä että turkki kasvaakin vahvempana takaisin tai ei välttämättä kasvata enää karvaa takaisin joko lähes ollenkaan tai vain osittain, esim. pohjavilla ei palaudu. Tämän vuoksi turkin ajelua suositellaan harkitsemaan, varsinkin näyttelykoirille. Turkin voi myös keventää, jolloin turkkia lyhennetään ja ohennetaan saksin, mutta ei ajella koko turkkia. Koirarodut, joilla on paksut kaksinkertaiset turkit saattavat olla hyvin herkkiä ajelun jälkeen ötökän pistoille ja auringolle, jolloin voivat saada iho-ongelmia, kutinaa tai jopa iho palaa auringossa tms. Yleensä lappalaisilla olo helpottaa jo perusteellisella pesulla ja föönauksella ja turkin keventämisellä.”

Hitto kun tuli hankala olo. Mitä jos Joiku nyt saa iho-ongelmia, kutinaa tai iho palaa auringossa? Mitä jos turkki ei kasva enää takaisin ollenkaan tai kasvaa vain osittain, tai pohjavilla ei palaudu?

Apua, ja mitä torvelo menin parturoimaan sen puliksi! Nyt kyllä huolettaa miten se turkki kasvaa takaisin. Se on minun syyni, jos ei kasva. Voi minua.

Heinäkuun toinen päivä, vettä tulee ja ilma on viilentynyt. Kun lähtee koiran kanssa kävelylle, se pysähtelee ja haluaa syödä kosteaa ruohoa, itsellä ei tee niinkään mieli. Tänään oli tarkoitus sahata yksi veistos, mutta eipä ole jostain syystä innostanut. Tuntuu ettei oikein mikään innosta, en tiedä johtuuko sateesta vai kesäloman niukentumisesta. Kesä on kyllä muuten vuoden ylivoimaisesti parasta aikaa, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Sitten tulevat joululoma, syysloma ja hiihtoloma. Kumma juttu, että ne parhaat ajat sattuvat just lomien aikaan. Olipas hassu sattuma.

Ensi viikolla alkaisi pronssivalukurssi Limingassa, ilmoittauduin sellaiselle, toivottavasti tulee mukava kurssi. Eilen käytiin Iissä katsomassa Kulttuurikauppilan näyttelyä ja mikäs siinä, mukavahan se oli, ei siinä mitään. Rouva meni polkupyörällä kaverinsa kanssa ja minä autolla. Oli mulla peräkoukku mukana, että auton kyytissä tulivat takaisin, hupinsa kullakin. Tuo pajuista tehty hevonen jaksaa minua siellä Iissä vuodesta toiseen ihastuttaa:

Tykkäsin myös Jaakko Pernun riippumatosta:

Ilma oli mitä mainioin, tänään 2.7 täysin päinvastainen, karkeasti sanottuna täysin perseestä, vaikka kaikkeen olisi hyvä oppia suhtautumaan positiivisesti, tällaiseen ilmaankin 🙂

Tuostakin tapahtumasta on kulunut jo kymmenen vuotta:

Aika kuluu nopeasti. Muistot elävät. Huomasin tänä aamuna katsovani läpi Kalevan kuolinilmoitukset, että onko ketään vanhoja kavereita kupsahdellut. Ei näkynyt. Mitäkähän kaikille mahtaa kuulua ja mitähän ne mahtaavat hommailla? Musiikkikaverit ovat kai suurin osa jollain lailla musiikkihommissa ja kuvataidetyypit kuvataidehommissa, tai mistäs sen tietää, olihan viulisti Mats Nokialla hommissa kun vuosia sitten hänet tapasin. Se oli silloin, nyt en tiedä.

Aika kuluu ja tavoitteet vaihtuvat. Ennen tavoittelin kitarataiteilijan uraa ja treenasin ahkerasti, nyt en niinkään enää treenaile, kuvataide on imaissut mukaansa aika voimakkaasti ja musiikki jäänyt taka-alalle, ikäänkuin karhu talviunille, vaikka nyt kesä onkin.

Olisipa mukavaa jos Valtiolta tai jostain joku päävirkamies Alpo Apuraha soittaisi ja sanoisi että ”Nyt sinun Jorma ei tarvitse enää huolehtia elannostasi, me myönnämme sinulle elinikäisen taiteilija-apurahan, voit taiteilla ihan mitä lystää elämäsi loppuun saakka. Onneksi olkoon, hei hei.”

Milloinkahan Alpo soittaa? Ei minua häiritsisi yhtään vaikka heti pirauttaisi 😉

Kävin perjantaina Karin kanssa kuunntelemassa/katsomassa ZZ Topin keikkaa Raatin kentällä. Kesäkuun 13. päivä ja perjantai, kyllä oli kyllä ilma, mullakin oli pitkät kalsarit, farkut, pitkähihainen aluspaita, huppari, nahkatakki, lämpimät kengät, pipo, torimyyjän hanskat ja silti paleli.

Ekana soitti Ben Granfelt bändeineen, erittäin taitavaa soittoa mutta jätti vähän kylmäksi (vaikka saattoihan se johtua ilmastakin), biisit ei olleet kovin mieleen jääviä. Sitte soitti Melrose, toimi hyvin mutta toimii varmasti paremmin klubikeikoilla kuin stadioneilla. Sitte tuli Ben Miller Band ja jo lähti toimimaan, kyllä oli tiukkaa meininkiä. Olin aivan otettu.

http://youtu.be/dF4rGYPgr6c

Lopuksi ZZ Top kapusi lavalle ja kyllähän se hyvä oli, ei siinä mitään, mutta Ben Miller säväytti kyllä enemmän. ZZ Top on kai jo niin valmis paketti, valmis tuote, ettei se saa paljoa poiketa siitä mitä ihmiset niiltä odottaa, eli tutut biisit, tutut vähäeleiset koreografiat ja niin edelleen. Paras biisi oli heiltä se hidas blues, minkä basisti lauloi. Ja komeasti lauloikin, vahvasti. Kitaristi Billy Gibbonsin laulu oli joko miksattu liian hiljaiseksi tai sitten hän lauloi liian pienellä volyymillä, siitä ei oikein tahtonut kuulua mitään.

Ihmettelin kännisten määrää stadionilla. Mitä järkeä on ostaa kallis lippu ja mennä vetämään pää täyteen, ennen kuin pääesiintyjä pääsee edes lavalle? Oli säälittävää katsoa yhtäkin kuset housuissaan heiluvaa kaveria. Yksinäisiä sieluja vaelteli paljon ympäripäissään pitkin Raatin kenttää. Voi raukkoja. Ei sillä, ettenkö minä koskaan oli päissään ollut ja vaikka kumppania, mutta se on jo toinen juttu.