Tunnen oloni tyytyväiseksi ja tasapainoiseksi. Näyttely on mielestäni oikein mainio. Kun katselin siellä olevia töitäni, huomasin usean olevan kantaa ottava (ei taida olla yhdyssana).
Joulua nyt odotellaan. Äsken joku dna:n kaveri soitteli ja tarjosi/möi sellaisia asioita joista en oikein tajunnutkaan mitä ne ovat. Lopputuloksena päätimme yhdessä ettei hän lähetä minulle mitään, vaikka minulla joku kortti on vanhentumassa. Hän sanoi, että se on se kortti joka on digiboxissa. Sanoin etä minun digiboxini on kaatopaikalla. Hän sanoi että se on sitten jossain siinä TV:n ulkoreunassa. Sanoin että minun TV:n ulkoreunoissa on vielä suojamuovit. Siinä vaiheessa päätettiin että on parempi ettei hän lähetä minulle mitään.
Kutsuin vanhempani meille joulun viettoon ja lupasin itse järjestää kaiken, ruoat ja kaikki. Mitkä kaikki? No, ainakin lämmitän saunan. Huomenna ajattelin ruveta siivoamaan ja maanantaina kokkaamaan. Viikonloppuna pitää päättää mitä kokkaa ja etsiä reseptit netistä.
Kello on 09.06, Pohjoista Voimaa -peräkärry tököttää pihalla, työmiehiä ei vielä näy – tulevat sitten kun katto on vähän sulanut. Tulevat asentamaan aurinkopaneeleita katolle. Sellaisista olen aina haaveillut ja yrittänyt säästää pikkuriikkisen joka kuukausi. Nyt sitten otin ja tilasin 10 paneelia katolle. Niitä sitten makselen 3 vuotta. Siellä ne ukkelit olivat katolla eilisen päivän ilman nosturiautoa ja turvaköysiä, hyvä etteivät tippuneet, ja toivottavasti eivät tipu jos nosturia ei tule tänäänkään.
Eihän se aurinko tolkuttomasti sitä sähköä anna, jotain kuitenkin ja kesällä tietysti enemmän, mutta olen ajatellut koko asian ekologisesta näkökulmasta, mieluummin aurinkoenergiaa kuin ydinvoimaa. Valoa valoa, nytkin kirjoitan tätä kirkasvalonapit korvilla, aamiaista söin kirkasvalolampun loisteessa. Ne auttavat minua. Muistan kun kauan kauan sitten oltiin vuosi Los Angelesissa ja kun sieltä tultiin, oli lokakuu muistaakseni, satoi vettä ja oli pimeää kuin perseessä. Tuntui että itku tulee. Masennuin ja sitä huonoa oloa kesti tammi/helmikuulle, siihen asti kunnes aurinko alkoi loistaa lumihangista silmiin. Muutos oli huikea, ilo ja energia palasi minuun. Silloin ostin kirkasvalolamppuni, ja se sama lamppu pelittää vieläkin mainiosti.
Minulla oli tarkoitus maalata tauluja tällä viikolla mutta en ole saanut aikaiseksi, ei oikein tunnu luontevalta antautua sille työlle kun on tässä tuo paneelien asennustyö käynnissä, tuntuu että en halua tulla keskeytetyksi maalaamisesta. Kun öljyllä maalaa niin käsien ja muiden paikkojen pesu ei ole kovin yksinkertaista jos yhtäkkiä tarvitaan johonkin. Ei minua eilen kyllä tarvittu mihinkään, aivan hyvin olisi voinut maalatakin…, ehkäpä tuo olikin veruke, turhanpäiväistä jossittelua vaan. Niinpä niin. Hyvää päivän jatkoa. Kello on 09.38, asentajia ei näy eikä kuulu vieläkään.
Lokakuu. Tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Kesä oli miellyttävä, erittäin miellyttävä, ja töihin palaaminen on sujunut ilman ongelmia. Syksy on tuonut taas halun kirjoittamiseen. Luin läpi reilu vuosi sitten kirjoittamani näytelmän ja huomasin sen – tai ainakin suuren osan siitä – aivan paskaksi, jos rehellisiä ollaan ja kirjoitin uusiksi. Nythän se on tietysti omasta mielestä taas aivan supertosihyvä, oikein viimosen päälle. Kirjoitin myös kirjan tuossa välissä. Sen kanssa on vähän niin ja näin: se on periaatteessa ihan hyvä, mutta kun siinä on vain 150 sivua ja minusta tuntuu että kirjoissa pitäis olla paljon enemmän. Siinä ois kyllä mahdollista jatkaa sitä juttua, mutta silloin sihen tulis vähän niin kuin toinen tarina ensimmäisen päätyttyä mutta mutta. Pitää nyt kattoa eikä hätäillä, ei niitä Nobelin kirjallisuuspalkintoja heti saada.
Joiku-koiramme täyttää tänään 7 vuotta, niin se aika rientää. Ite ei vanheta mutta lemmikit ja kaverit kyllä. Ihme juttu.
Tänä aamuna opetus alkoi normaalia aikaisemmin, jo 8.30. Hirvitti. Heräsin jo 6.20, peseydyin, meditoin, syötin ja käytin koiraa, hain Kalevan, söin, otin aamun lääkkeet, join kahvit ja luin lehden, nousin ylös, katsoin dosettia ja ajattelin että lääkehän se pitää ottaa ja otin iltalääkkeenkin. Laitoin dosetin lääkekaappiin ja tajusin että perkula, nythän minä tempaisin koko päivän annoksen kerralla. Vähän huoletti, että miten tässä nyt käy, rupeaakohan huippaamaan tai jotain, mutta tässä sitä vielä ollaan, yksi oppitunti on jo pidetty ja meikä eikun porskuttaa. Ei se taida moinen annos riittää kaatamaan tällaista läskiä. No, onpahan iltalääke jo otettu, ei tartte enää illalla muistella että onko se otettu vai ei. Asia loppuun käsitelty.
Oulujoen rannassa Muhokselle päin oli komea hirsitalo myynnissä viikonloppuna, hinta oli jotain 300000 – 350000 tuhatta. Ajattelin, että jos voitan älyttömästi lotossa, niin ostan sen ja taiteilen siellä ja pidän vaikka Vedic Art–kursseja ja laitan paljon rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta en voittanut mitään. Se ei siis ollut minulle tarkoitettu. Ehkä laitankin suurimman osan voitosta, jos sellaisen joskus saan, hyväntekeväisyyteen niin ei tule turhia asioita osteltua. Niin on paree, niin kuin jossain päin Suomea saatetaan sanoa.
Pihallamme alkaa olla aika paljon veistoksia. Käväisi mielessä, että pitäisiköhän pitää joskus kesänäyttely omalla pihalla. Tai toisaalta se toissakesäinen puuveistosnäyttely luulajanpuistossa toimi hemmetin hyvin paria ilkivallan tekoa lukuun ottamatta. Käkelän Juhan pienehköä puuveistosta oli kannettu n. 10m metriä tien suuntaan, josta päättelen että se oli yritetty varastaa. Varkaalla olivat vain voimat loppuneet kesken. Aholan Kallen veistoksia oli myös muistaakseni 2kpl kaadettu ympäri, olivat tosi raskaita nostaa takaisin pystyyn. Soittelin ennen näyttelyä vartiointiliikkeille paljonko sellaisen näyttelyn vartiointi maksaisi, mutta en saanut suopeaa vastaanottoa niiltä, eivät olleet kiinnostuneita. Kai ne tuollaiset näyttelyt pitäisi itse vartioida videokameran kanssa yötä päivää, jos haluaisi että joku vartioi, mutta ei paljon huvita sellaiseen ryhtyä. Kai se on vain luotettava kansalaisiin, jos haluaa kaiken pysyvän kunnossa.
Oli jotenkin järkyttävää jälleen kerran tajuta, kuinka maailma pyörii bisneksen ehdoilla. Tällä menolla ilmaston muutos on väistämätön ja jäljelle jää Talvivaaran kaltaisia hylättyjä saastutuspesiä, jotka tosin pyörivät niin pitkään kuin niistä voidaan rahaa ja avustuksia nyhtää irti.
Toivon todella, että näin ei tule käymään. Sen vuoksi elokuvan sankareiden veroisia toimijoita kaivataan, ravistelemaan ihmisten tietoisuutta.
Jokainen maahan nakattu tupakan natsa ja pöydän alustaan lintattu tai katuun sylkäisty purukumi vaativat todella pitkän ajan maatuakseen. Yksi koiran paska maatuu pian ja niinkin inhottavalta kuin se kuulostaa ja saattaa näyttää jos näkemään sattuu, niin hevosen paska maatuu myös ja on esim. koiralle maittavaa ja vitamiinipitoista ravintoa. Kaljatölkki maatuu hitaasti, muovi vielä hitaammin.
”Asetu tosiasian ääreen kuin pikkulapsi, ole valmis luopumaan kaikista ennakkokäsityksistä, seuraile nöyränä minne ikinä luonto vain sinua viekin tai et opi mitään.”
Käytiin eilen Pyhäjärven keskustassa ”Lähin pizza” -nimisessä paikassa pizzalla (sananmuunnoksena lähin pizza = pihin lätsä, hah haa). Pizza oli ok, sellainen itse valituilla täytteillä täytetty, molemmille oma puolisko ja eri täytteet, maksokin vain 8,10€. Poislähtiessä huomasin siinä ulkopuolella eliön, joka ei enää ollut elossa ja joka ei oikein kuulunut siihen ymäristöön:
Outo otus Pyhäjärven keskustassa.
Olio näytti sen verran elottomalta, että en katsonut aiheelliseksi ryhtyä elvyyttämään.
Kesä alkaa olla loppumaan päin ja kohta pitäisi palata taas opetustyön pariin. Mukavaa hommaahan se toisinaan on, mutta välillä tuntuu että voisihan sitä päivisin tehdä muutakin kuin opettaa kitaransoittoa. Vaikkapa jotain mitä milloinkin tekisi mieli, esim. maalata, veistää, kirjoittaa, säveltää, soittaa, näytellä, ajaa polkupyörällä, ajaa autolla tai tehdä vaikka jotain mitä lienee tässä paheksuttavaa mainita. Helkutti.
Katson vasenta peukaloani ja ajattelen että pitkäänköhän se meinaa roikkua mukana kuviossa kun sillä on ollut lähtö lähellä jo neljästi. Eka kerran kansakoulussa sahasin siihen käsisahalla, arpi näkyy vieläkin. Muistan vieläkin kun kurkkasin haavan sisälle ja meinasin pyörtyä, ne kaikki suonet sun muut huippasi pientä poikaa. Ope huomasi huippauksen, sitoi haavan ja sanoi, että käyhän vähän pihalla kävelemässä, että tulee parempi olo. Minä kävin. Siitä jäi arpi.
Toka kerran oltiin lahdössä jonnekin ja aattelin, että ennätän rälläkällä vähän viimeistellä veistostani ennen lähtöä. Helkutti, täräytin peukaloon suoraan. Rouva laittoi keittiöpaperia peukun ympärille ja minä soitin yksityiseen sairaalaan kun aattelin että Oysiin ei pääse kuitenkaan. Helkutti, sain kuunnella 10 min. taustamusiikkia ja kun siinä ajassa verenvuoto tyrehtyi niin Taina laittoi peukkuun jäätelötikun pitämään sitä suorassa ja sitoi sen. Viikon päästä irroitin sidoksen, peukalo toimi hyvin. Siitä jäi arpi.
Kolmannella kerralla huitasin vähän rälläkällä. Siitä jäi arpi.
Neljännellä kerralla pesin pronssiveistosta ja jotenkin toheloin, että vähän nahkaa lähti. Sitten kun se rupesin oleen vähän niinkuin paranemispisteessä, niin annoin Topin ja Sointun Luna-koiralle juustopalan ja unohdin sanoa taikasanan ”sievästi” ja siperian husky-rotuinen Luna nappasin koko peukalon ja puraisi paranemassa olevan haavan reunasta – voi vitjan kevät, että teki kipeää! Sehän aukesi ja minä lääkäriin, viikon antibioottikuuri. Siitä jäi arpi.
Mitenkähän kävisi jos peukalo oikeasti menisi irtipoikki? Saisinkohan proteesin vai joutuisinkohan uudelleenkoulutukseen vai työkyvyttömyyseläkkeelle?
Kesä on ollut upea. Kesäkuun kylmät vähän hätkäyttivät, mutta tämänhetkiset lähes 30 asteen tuntuu luksukselta. Paitsi toisinaan 🙂
Tuntuu siltä, että tällainen elo kun saisi jatkua ilman velvoitteita niin mikäpäs siinä olisi elellessä, tekisi taidetta inspiraation mukaan ja rahaa ilmestyisi tilille ihan itsestään. On se vaan kumma juttu kun ei asiat voi olla niin.
Kohta olisi vuosinäyttelyn aika:
Kävin äskettäin viemässä maalaukseni Valveelle ja huomenna on sitten vuorossa ripustus kun kaikki työt ovat paikalla, talkootyötä. Huomenna on Santerin synttäritkin, 22 vuotta – niin se aika rientää. Itsehän sitä on aina saman ikäinen. Ensi vuonna Santeri on kai jo minua vanhempi tällä menolla. Huimaa.
Kuuntelen tässä samalla Erinin CD:tä Hunningolla. Mukavia kappaleita. Laatutavaraa minun mielestä.
En ole vielä ajatellut töiden alkamista, yritän elää päivän kerrallaan siihen asti kunnes ne vapaat päivät loppuvat kesken. Mukava työhän minulla on, ei siinä mitään.
Nyt siellä Japanissa meinataan avata 2 kiinni ollutta ydinvoimalaa, ovat kuulemma riittävän turvallisia. Kohta taas kosahtaa. Ukrainassa tusauttivat malesialaisen lentokoneen alas, 298 kuollutta, viattomia siviilejä, osa matkalaisista aidslääkäreitä ja -tutkijoita menossa jonnekin konferenssiin. Tiedä vaikka jollakin olisi ollut takataskussaan ratkaisu maailman aidsongelmaan, nälänhätään, uskonkiihkoiluun, rotusortoon ja taiteilijoiden toimeentuloon. Siellä vaan maan pinnassa joku joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna painoi nappia ja tappava ohjus lähti kohti malesialaista konetta. Siinä vaiheessa oli myöhäistä tulla toisiin aatoksiin.
”Ukrainassa tuntuu olevan Vladimir Putinille jotain hyvin erityistä ja henkilökohtaista, mistä hän ei voi päästää irti. Hän tekee kaikkensa pitkittääkseen konfliktia talveen asti, jolloin meiltä loppuu kaasu.”, arvioi Pariisissa asuva ukrainalainen pianisti Nataša Kudritskaja Kalevassa 19.07.204. Kyllä on julma meininki tehdä kaasubisnestä, jos asia on näin.
