Heräsin viime yönä n. 5:n aikoihin ovikellon soittoon. Ajattelin, että jollain on hätä ja ponnistin pystyyn. Vedin housut jalkaan ja ei muuta kuin alakertaan ulko-ovelle. Eihän siellä ketään ollut. Rouva näytti olevan kellarissa pesulla ja koira katseli minua kummissaan vaivautumatta edes ylös nousemaan. No, virhe mikä virhe, ei muuta kuin yläkertaan ja sänkyyn takaisin unia näkemään.

Heräsin sitten ennen yhdeksää hieman sekaisin. Pohdin, että olenko missään koulussa, että täytyisikö minun olla jollain tunnilla vai missä, töissäkö? Jos töissä, niin missä?

Meni jonkun aikaa, ennen kuin tulin sen verran tolkkuihin että tajusin, että ei tässä mitään hätää, ei muuta kuin ylös ja koiralle ruokaa ja pikku kävelylle. Loppupäivä onkin sitten sujunut tolkummin, mitäpä siitä sen enempää.

Olen viime päivinä lueskellut läpi aiemmin kirjoittamaani kirjasta (olikohan se syksyllä kun kirjoitin vai talvella?), jolle ei ole löytynyt innokasta kustantajaa. Ainakaan vielä. Tuntuu vaikealta käsittää tuollaisia asioita kun itse kirjoittamat jutut tuntuvat yleensä tosi hyviltä 🙂 . Tuntuisi loogiselta ajatukselta että ne olisivat hyviä tekstejä muidenkin mielestä, itse asiassa koko kansan mielestä, ja kaikki haluaisivat ne kustantaa ja syytää minulle rahaa niin tolkuttomasti että pitäisi ostaa isompi postilaatikko 🙂

Joopa joo. Iltapäivällä kävin teatterilla auttamassa lavasteiden purkamisessa ja nyt katsoin Tapaus Henry -elokuvan. Oli siinä Harrison Fordilla monenlaista mutkaa matkassa ja sitten lopussa kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi. Ihmisille pitää olla yleensä happy end, vaikka eihän Uhrilampaissakaan tainnut olla. Siinähän se Hannibal Lecter pääsi vapaaksi lopussa. Muistaakseni.

Taidanpa mennä nyt köllötelemään sänkyyn, jospa se uni vaikka tulisi. Huomenna pitäisi mennä Ylivieskaan arvostelemaan musiikkiopiston tutkintoja ja ylihuomenna amkille samaan hommaan. Sellaista vaihtelua arkeen. Hyvää yötä.

Tästä hetkestä tunnin päästä olen ruokkinut Joikun ja lähden käyttämään sitä (miksihän koirista sanotaan ”se” eikä ”hän”?) kävelyllä. Sitten alkaa puhalluttaa ja lähden taas teatterille. Tänään on Tuhopolttajien viimeinen näytös. Kalevaan ei ole tullut kritiikkiä, olivat kuulemma pahoitelleet sitä, jossakin osassa infoketjua oli kai mennyt mokaan, eikä tieto ollut kai ennättänyt toimitukselle riittävän ajoissa. Sellaista sattuu kun on monta ihmistä hoitamassa asioita, yksi luulee, toinen tietää ja kolmas on kuullut jotain, mutta kai tietää – luultavasti. Mitäpä siitä , sattuuhan sitä kaikenlaista, saatiinhan me sentään lehteen kiva etukäteisjuttu ja yleisöä on käynyt ihan kivasti, tyhjemmillekin saleille olen esiintynyt.

Huomenna sitten ei ole mitään projektia työn alla, on vain äitienpäivä. Pahoitin juuri rouvani mielen huonosti valituilla sanoilla ja tunnelma ei ole katossa minun tolvanan sananvalintojen vuoksi. Kyllä sitä sitten osaakin olla tahditon tollo, väärät sanat väärään paikkaan ja hip hei kun on mukavaa, kun yhdellä on paha mieli niin ei se oikein toistakaan naurata.

No, tällaista tänään. Toivottavasti viimeinen Tuhopolttajat -esitys menee hienosti ja pystymme tarjoamaan yleisölle rahan arvosta nautintoa.

Mukava herätä ilman krapulaa, ajattelin, ja lähdin eilen ensi-iltapippaloista ajoissa kotiin. Tyttäreni oli aiemmin tullut poikaystävänsä kaupunkiin, jättänyt kaksi koiraansa meille, ja lähtenyt kuppilaan. Sillä lailla. Rouvalta on vasta poistettu kipsi jalasta ja liikkuminen vaikeaa. En minä valita, mutta mitähän valitettavaa vielä keksisi? Tämä oli vitsi  🙂

Ensi-ilta meni hyvin. Kaikilla oli hyvä draivi (kuulostaa hienolta, mitä sitten tarkoittaneekaan) ja yleisökin tuntui elävän tarinassa mukana. Se lähti rullaamaan hyvin heti alusta lähtien ja rullasi loppuun saakka. Kiva ilta.

Aamulla heräsin kai ennen seitsemää koiran vinkumiseen kun Luna, tyttäreni siperian husky, halusi päästä asioille. Ei muuta kuin vaatteet päälle, siis omat,  ja ulos. Ja isot asiat sinne tulikin, pihakiikun taakse tietenkin, niin kuin Lunalla tapana on. Oman koiramme, suomenlapinkoira Joikun, annoin juosta vapaana ja pissailla hyviksi havaitsemille paikoilleen ja sitten kävelytin Milaa, sekarotuista pentukoiraa, ympäri pihaa ja sitten kaikki sisään. Yritin mennä takaisin sänkyyn, mutta ei se uni vaan tullut. Ei muuta kuin ylös ja koirille ruokaa antamaan, vanhemmuusjärjestyksessä tienkin: Joiku, Luna, ja Mila, sama juttu jälkiruokapiimän kanssa. Sitten kävelylle, samassa järjestyksessä ja viimeiseksi itse aamiaiselle.

Hyvä päivä tänään. Aurinko paistaa ja mukava ensi-ilta takana.

Huomenna 2.5.2014 on ensi-ilta, Tuhopolttajat Oulun työväen näyttämöllä. Hyvin se menee, ollaan harjoiteltu kovasti ja jokainen osaa auttaa toistaan hädän hetkellä, hyvin se menee. Toivottavasti yleisö löytää paikalle kun esityksiä on vain 5 kpl, eikä mainontakaan varmasti ole mitään kovin huikeaa. Tällaiset näytelmätekstit eivät kai ole niin rahasampoja, että kannattaisi esittää useammin, kansankomediat saattavat vetää enemmän katsojia. Mistäpä minä sen tietäisin, kunhan lonkalta heittelen muka asiantuntevia kommentteja. Tyhmä jätkä, kuvittelee jotain tietävänsä 🙂

Vappuaattokin meni treeneissä, nuorena se meni kapakassa, niin ne ajat muuttuu. Ihan hyvä vappu, kun ei ollut odotuksia, niin ei tullut pettymystäkään. Tämä on ollut kokonaisuudessaan hyvä vuosi, tarkoitan vuodella siis lukuvuotta, opetushommia kun teen, töissä on ollut kivaa ja vapaa-ajallakin on ollut kivaa. Mitä muuta sitä ihminen voi toivoa?

Näyttelymme on pystyssä:

Näytelmän ensi-ilta lähestyy (klikkaa tästä):

Kiirusta pitää. Näytteleminen on mukavaa. Paitsi silloin kun alkaa voimat loppua ja pitää keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa. Jos rehellisiä ollaan, niin paskamaisinta on vuorosanojen päähän pänttääminen. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. No, eiköhän kaikki hyvin mene, jokainen lavalla auttaa toistaan. 🙂

Oppilasta ei näy, on aika valittaa:

Oulun yliopistosta laitetaan väkeä pihalle, nyt alkaa jotkut yt-neuvottelut luki Kalevassa. En sen kummemmin viitsinyt lukea. Koko maailma tuntuu menevän liiketalouden ehdoilla, kaiken pitää tuottaa plussaa, menestyä taloudellisesti. Muistan kun nuorena poikana jostain syystä kammoksuin kokoomusta ja heidän edustamiaan arvoja (vaikka kammoni olikin enemmän vaistoon kuin tietoon perustuvaa). Nyt kun kokoomus on suurin puolue, niin kaikki tuntuu menevän päin persettä, rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy, ei se sellainen peli vetele. Ennen leuhotettiin suomalaisella laadulla, ei enää. Ainoa millä voidaan leuhottaa on korkea hinta, kaikki maksaa niin jumalattomasti (ja minun palkka ei riitä mihinkään). Korkeaa laatua tulee nykyään mistäpäin maailmaa tahansa halvemmalla hinnalla. Ei ole enää millä leuhottaa nyt kun puhdas luontokin pilataan kaivoksilla ja ydinvoimaloilla.

Hulluinta minusta on maksaa järkyttäviä summia joillekin mainosmiehille/naisille, jotka kehittelevät brändejä. Brändi! Mikä helvetin brändi? Joku mielikuva mitä yritetään iskostaa ulkopuolisten mieliin valtiosta/kaupungista/yksilöstä, pohjalla perinteinen ”mitähän ne ajattelee meistä?” –pelko! Murrosiässä se oli suuri huoli, tässä iässä ei enää niinkään. Nyt kun Oulullekin on kehitelty kai joku brändi, ei minulla ole siitä hajuakaan, ei se ole muuttanut minun ajatteluani yhtään. Minusta paras kuulemani brändi tälle kaupungille on iloisen kuuluisa ”Paska kaupunni” –brändi. Tämähän on tuulinen merikaupunki joka kasvaa ja laajenee koko ajan ja jossa haisee ja jossa on bränditohotuksesta huolimatta vireä, ilman julkisia tukia toimiva ja tappiolla pyörivä kulttuuriverkosto, joka saa aikaan kaikkia kivoja pieniä tapahtumia sinne tänne jatkuvalla syötöllä. Koska mainostus maksaa, ovat monet tapahtumista liikkeellä superpienellä budjetilla, jonka vuoksi jäävät monilta huomaamatta, ”Putous” –ohjelmaa mainostetaan enemmän.

Seurasin olympialaisia kohtuullisesti pääasiassa suomalaisten osalta, siis suhteellisen kohtuullisesti. Tänään tosin seuraan Ruotsin ja Kanadan kultaottelua jääkiekossa. Kohtuullista se on sekin.

Kisojen aikana olen huomannut asioita, jotka ovat yllättäneet minut ja hämmästyttäneet minua. Hiihtokilpailuissa olen huomannut asioita, joita näkee jääkiekkokaukalossa. Tänään näin, että hiihtäjä tahallaan meni ohi yrittävän eteen, sen vuoksi että johdossa oleva maanmies voisi kasvattaa etumatkaansa. Sehän on aivan älytöntä! Haastattelussa sama eteen mennyt kaveri kertoi, että sai ohi yrittävän nyrkkiäkin maistaa kun jökötti siinä edessä. Mitä helvetin kilpahiihtoa se sellainen on jossa estetään, kiilataan ja hakataan toisia hiihtäjiä? Jos on perkele 50 hiihtäjää, niin siellä pitää olla 50 vierekkäistä latua, jokaiselle omansa, etteivät älypäät pääsi estelemään ja hakkaamaan toisiaan. Jääkiekossa saa taklata sääntöjen puitteissa, mutta kilpahiihdossa ei.

Tänään huomasin 50 kilometrin hiihdossa erikoisen asian: olin iloinen venäläisten kolmoisvoitosta ja ruotsalaisen jäämisessä neljänneksi. En ole koskaan kyennyt iloitsemaan yhdenkään ruotsalaisen voitosta, ehkä sydämeni on enemmän kallellaan Venäjän kuin Ruotsin suuntaan.

Eilen tapahtui Ukrainassa tärkeitä asioita. Toivon hiljaa mielessäni, että siellä päästäisiin demokratian makuun ilman väkivaltaa. Asiasta toiseen.

Näin tv:stä miesten parisprintti-hiihdon (kirjoitetaankohan se noin?) loppurutistuksen. Olin varma, että Suomen hiihto diskataan juryn toimesta. Minun silmissäni Sami Jauhojärvi kaatoi kiilaamisellaan Saksan hiihtäjän ja horjutti venäläistä. Jauhojärvi kaatoi toisen ja horjutti toista ja pääsi johtoon selostajien huutaessa suu vaahdossa, että tulee kultaa. Vaahdot pursusivat tv:n kaiuttimista olohuoneen lattialle asti, oli siinä luutuamista.

Saksalaishiihtäjä oli kuulemma ollut vihainen – en ihmettele yhtään, niin olisin minäkin ollut hänen sijassaan: http://www.iltasanomat.fi/maastohiihto/art-1288656310342.html

Ajattelin, että ei kai tuo voi olla totta, kaikki keinotko ovat sallittuja? Ajattelin, että Jauhojärven olisi pitänyt pysähtyä ja auttaa saksalainen kohteliaasti ylös omille jaloilleen, pyytää anteeksi ja jatkaa sitten matkaa. Samalla hän olisi voinut pyytää anteeksi myös venäläiseltä (mikäli tämä olisi ollut vielä paikalla).

Tämä oli ensimmäinen kerta minun elämäni aikana kun en ollut iloinen suomalaisen urheilijan voittamasta mitalista, tämä oli ensimmäinen kerta minun elämäni aikana kun olin häpeissäni suomalaisen urheilijan voittamasta mitalista, tämä oli ensimmäinen kerta minun elämäni aikana kun suomalaisen urheilijan voittama mitali ei tuntunut hyvältä, oikealta voitolta, reilulta peliltä.

Heräsin aamulla vähän viiden jälkeen. Nousin ennen kuutta, peseydyin, puin ja meditoin. Menin alakertaan ja siellä Joiku-koira istui jo odottamassa ruokaa jakkaralla olevan ruokakupin vieressä. Annoin sille ruokaa ja kävimme kävelyllä. Tulimme kotiin, hain Kalevan, menimme sisään ja nautin aamiaista Kalevan ja kahvin kera.

Työt alkoivat normaalia myöhemmin ja ehdin istua hetken tietokoneella ennen töihin lähtöä. Ruokatunnilla ajoin kirjastolle viemään kahta tauluani yhteisvastuukeräysmyyjäisiin (vai mitkä ne nyt olivatkaan nimeltään?). Perillä ihmettelin että missä muut ja soitin Heidille, joka kertoi että myyjäiset ovat vasta ensi kuussa. Sillä lailla. Ajoin töihin ja jatkoin opettamista. En myöhästynyt.

Töiden jälkeen ajoin Höyhtyän grillin kautta kotiin, ruishampurilainen ilman kurkkua ja puolikas maito, siinä vasta annos 🙂

Katsoin jääkiekkoa ja viimeistelin yhden taulun. Siitä tuli oikein hyvä, omasta mielestä.

Kohta alkaa Suomi –Norja ottelu. Toivottavasti Suomi voittaa, vaikka Kanada – Norja ottelussa olin Norjan puolella. Omituista.

Tällainen normaali päivä. Suurinta iloa antoi onnistunut taulun viimeistely. Kaikille täten toivotan hyvää ystävänpäivää.

Nuorena ajattelin että alan kitaramaikaksi. Ajattelin että se on mukavaa hommaa ja ittelle mieluista. Ajattelin että en tee mitään itselle vastenmielistä, vaikka sellaisiakin hommia on tullut leivän puutteessa ajoittain kokeiltua. Mieluistahan se on ollutkin, ei siinä mitään. Harva kai on yhtä onnellisessa asemassa kuin minä. Lupsakkaa hommaa ja lupsakat lomat.

Joskus vain tuntuu että on tätä jo tullut tehtyä. Nyt tuntuu päättäjien pyrkimys olevan että suoraan koulusta opiskelemaan ja sieltä mahdollisimman pian työelämään, aikaisemmin töihin ja myöhemmin eläkkeelle.  Kehdosta kouluun, koulusta töihin ja töistä hautaan. Minusta se ei ole hyvä juttu. Ei kai ihmisten pitäisi palvella yhteiskuntaa vaan yhteiskunnan palvella ihmisiä. Jos me koneellistetaan tätä maailmaa niin paljon kuin me tehdään, niin ammatteja kuolee koko ajan koneiden korvatessa ihmiset. Niitä onnellisia, jotka ovat ehkä löytäneet kutsumusammattinsa, saatetaan kouluttaa johonkin muuhun hommaan. Ei se sellainen peli vetele. Siitä on tuloksena onnettomia ihmisiä. Kyllä kai ihmisen pohjimmaisena ja suurimpana tavoitteena on olla onnellinen, eikä niinkään olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Onnistuminen rahan hankkimisessa saattaa tuottaa tyytyväisyyttä, ei niinkään pysyvää onnellisuutta. Tyytyväisyys haihtuu pian, onnellisuus on pysyvän luonteista.

Olen miettinyt tuota onnellisuuden käsitettä. Mitä se tarkoittaa? Miltä tuntuu olla onnellinen? Olen usein ajatellut saavuttavani onnellisuuden tunteen taidetta tekemällä ja tullut siihen tulokseen että taiteilu eri taiteen lajien parissa on mitä parhainta onnellisuuteen ja tasapainoon auttavaa puuhastelua. Joku taiteilija saattaa närkästyä puuhastelua-sanan käytöstä, mutta se on vain sana sanojen joukossa, eikä ole tarkoitettu taiteen eri lajien väheksymiseen tai vertailuun. Uskon ja väitän että taiteen tekeminen ja siitä nauttiminen auttaa suuresti onnellisuuden ja tasapainon tavoittelun tiellä.

Kohta ruokatunti loppuu ja oppilas saapuu, alamme soitella kitaraa, mikäpäs siinä.