Noin puolessa Yhdysvaltain osavaltioista abortit kielletään tai aborttioikeutta rajoitetaan. Monet konservatiiviset osavaltiot, kuten Alabama, Mississippi ja Texas, eivät ole kirjoittaneet lainsäädäntöönsä mitään poikkeuksia edes insestistä tai raiskauksesta seuranneille raskauksille. Myös tässä asiassa päätösvalta on nyt osavaltioilla itsellään. Moni abortit salliva osavaltio varautuu nyt siihen, että abortin kieltäneistä osavaltioista alkaa saapua suuria määriä raskaana olevia henkilöitä tekemään abortin. Joistakin Etelä-Yhdysvaltojen paikoista lähimmälle aborttiklinikalle voi olla satojen kilometrien matka (https://yle.fi/uutiset/3-12510251).

Yhdysvaltalaisten naisten elämään tämä tulee vaikuttamaan hyvin monella tavoin. Mahdollisuus opiskella saattaa vaikeutua, mahdollisuus täysipäiväiseen työntekoon vaikeutuu, vaikuttaa siihen 24h/vrk. Päätös on diktatuurisen väärä naisten kannalta ajatellen, koska jokaisella tulisi olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään.

Koska kuitenkin kehotetaan tarkastelemaan asiaan usealta eri kantilta, niin yritetäänpä. Minulla ei ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta, omat haavani olen hoitanut vaiston varaisilla ja internetin neuvomilla ratkaisuilla, mikä milloinkin on tuntunut oikealta, silti hengissä vielä olen, kiitos suurelta osin kotimaisen terveydenhoitojärjestelmän. Mutta, ajatellaan siis asiaa sikiön kannalta. Itse ajattelen, että ei mahtaisi olla mukavaa, kun yhtäkkiä tempaistaisiin pois mukavista oltavista äidin kohdusta, koska

• Jo aivan aikaisessa sikiövaiheessa vauvalle on kehittynyt tuntoaisti, raskauden ensimmäisen       kolmanneksen aikana tunto-, haju- ja makuaistit kehittyvät, kuuloaisti noin 20 raskausviikolta alkaen (Yle, artikkeli, julkaistu 13.05.2015, päivitetty 28.06.2017, Heidi Brucker, Helsinki).
• Tuntoaisti on ensimmäisenä kehittyvä aisti, ja sikiö pitää siitä, että äidin vatsaa silitellään raskauden aikana. Tämä selittää, miksi lapsi reagoi jonkun koskiessa tai painaessa raskaana olevan naisen vatsaa. Kalifornian yliopistossa suoritetun tutkimuksen perusteella sama ei päde kipuun. Kivun tunteminen vaatii tiettyjen aivokeskusten kehittymisen, mikä tapahtuu vasta 29. raskausviikolla (https://aitiydenihme.fi/raskaus/syntymaton-lapsi-tuntee-kohdussa).

Eli, jos Kalifornian yliopiston tutkimukseen on luottamista, sikiö ei tunne kipua ennen 29 raskausviikkoa, jos hänet otetaan pois kohdusta ja poistetaan elävien kirjoista? Entä jos joku toinen tutkimus sanoo toista? Tuntuisi epäloogiselta, että kaikki maailman yliopistot saisivat samasta tutkimuksesta saman tuloksen. Jos minua silitellään jostakin ja se tuntuu hyvältä, niin pidän kyllä itsestään selvänä, että tunnen kipua, jos samoja kohtia tökitään piikillä.

Entä jos ajattelee asiaa kolmannelta kantilta, eli vaikka insestin tai raiskauksien uhrit? Tai ehkä harvemmin tapahtuva tilanne, että nainen raiskaa miehen ja hankkiutuu täten raskaaksi? Vastoin parempaa tietoa kirjoitin edellisestä, että harvemmin tapahtuva. En tiedä asiasta höykäsen pöläystä, enkä sitäkään, miksi tätä kirjoitan, tuskin tällä maailmaa muutetaan piirun vertaa. Toisaalta taas, mistäs sen tietää? Jos heität kiven järveen, lähtee siitä laineita, koko ajan pieneneviä, vastarannalla niitä ei enää ihmisnäöllä erota, mutta niiden vaikutus tuntuu varmasti superhypermikroskooppisen verran sielläkin.

Tuntuu jokseenkin älyttömältä, ettei ihminen, omasta mielestään suuri nero, ole keksinyt siistimpiä sodankäyntimuotoja, jos välttämättä täytyy sotia. Ajatelleenpa, että joku valtio haluaa naapurivaltion omakseen, liittää sen osaksi omaa maataan, niin kannattako sieltä tappaa tolkuttomasti ihmisiä ja tuhota asumiskelpoisia rakennuksia? Jos lopulta käy niin, että saa naapurivaltion omakseen, niin mitä sillä tekee, kaikki on ammuttu, räjäytetty ja poltettu maan tasalle? Saa ainakin paljon maata, tuhottua maata, voi sanoa, että on iso valtio. Mahtavaa. Meidän, iso, suuri, valtava, mahtava, suurempi kuin teidän. Älytöntä.    

Elämä on ihmeellistä monessakin mielessä, kaikki luonnon tapahtumat sun muut ihmeelliset asiat. Ihmismielen turhamaisuus on myös ihmeellinen asia. Joskus ei tarvita kuin yksi vaivainen sana tai yksi lause, kun toisella ihmisellä temperamentti kuohahtaa ja tunnelma lässähtää useaksi päiväksi + tuo yksi lause saattaa jäädä mieleen kummittelemaan useiden vuosien ajaksi, peräti loppuelämän ajaksi, ellei sen kanssa opi elämään ja kyseistä tilannetta näkemään muiltakin kanteilta kuin omasta kapeasta näkökulmastaan käsin, vaikka eihän sitä käsin mitään nähdä vaan pikemminkin silmin. Sillä lailla, sellainen hauska sutkautus tuli siihen väliin tungettua. Sitten kun osaa kurkistaa toiseltakin kantilta samaa asiaa, niin saattaa huomata, että eihän se nyt niin maailmaa kaatava asia ollutkaan, vaan joku normaali pikku mielenpahoitus, jonka paisutteli omassa mielessään Mount Everestin korkuiseksi.

Nythän edellisestä voisi päätellä, että olen mieleni jonkun sanomisesta pahoittanut. Höpö höpö, ei sitä nyt tarvitse heti sormella osoitella, kaikkihan on pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä kukaan mitään tympeää ole tokaissut. Tuli vaan mieleen tuollainen juttu, eli siis asia.

Olin vastikään Kierikissä sahailemassa. Luulin, että ruoka sisältyy hintaan, mutta eipä sisältynytkään. Oli kaiken lisäksi liian kallis laatuunsa nähden. Puolet maksetusta hinnasta olisi ollut kohtuullinen hinta. No niin, sellainen kritiikki heti alkuun. Muuten siellä oli kivaa porukkaa ja tosi mainio koira. Sahattavaksi pölliksi valitsin liian suuren ja yläpainoisen puun, jota olisi ollut hankala liikutella ja myös hankala saada tukevasti pysymään pystyssä ilman kaatumisvaaraa. Niinpä viimeistä päivää edellisenä iltana sain ajatuksen, että sahaan sen keskeltä poikki ja teen kaksi työtä. Nyt minulla on autokatoksessa kaksi keskeneräistä työtä, joista toivon saavani katseita kestävät veistokset.

Kitarabiisejä olen myös värkkäillyt, 5 uutta pikku kappaletta. Jännä tehdä tuollaista musiikkia, jota erittäin pieni kansanosa haluaa kuunnella. Toisaalta itsellehän sitä tehdään, lähinnä kai oman mielenterveyden vuoksi. Toiset ratkoo ristisanatehtäviä, pelaa pasianssia, pelaa shakkia, kokoaa palapelejä, pienoismalleja, rakentaa tulitikkutaloja, toiset tekee sävellyksiä, tauluja, veistoksia, toiset taas siivoaa ja sisustaa asuntojaan uudestaan ja uudestaan, yhdenlaista palapeliä sekin.

Tyttäremme asuu meillä kesän ajan, on työharjoittelijana Oulun kaupungilla, mukana häsläämässä näitä Oulun kesätapahtumien organisointihommia, mikäli olen oikein käsittänyt. Tuli tänne Tampereelta lätkän MM-kisojen jälkeen ja tuumasi, että tuntuupa pieneltä ja hiljaiselta kaupungilta. Kisoissa oli kuulemma ollut aikamoiset hulinat, hän oli ollut töissä siellä Areenalla, missä niitä matseja pelattiin. En ihmettele yhtään, että ero oli ollut melkoinen sellaisen hulinan jälkeen.

Mökin riistakameraan oli tallentunut pöllö.

Tämä kevät oli mukavan vaihtelevaa aikaa, On ollut iloisia hetkiä ja tuskallisiakin. Pari päivää ennen vuoden vaihdetta lähdin aamulla tapani mukaan hakemaan Kalevaa kadun varressa olevasta postilaatikosta. Alimmalla rappusella, jo maatasossa, lipesin ja rojahdin koko massiivisella ruhollani oikean nilkkani päälle ja huusin voimasanojen koristelemat kivun huudot. Hitaasti ja idioottimaiset jääräpäisesti vääntäydyin pystyyn ja hinasin itseni takaisin sisälle ”eihän tässä mitään” ajatellen. Pian kuitenkin selvisi, että kyllä siinä jotain on ja täytyi soittaa taksi. Oysin päivystyksessä homma hoitui ripeästi ja asiantuntevasti ja pian pääsin kotiin kipsi jalassa ja äärettömän tuskallinen vääntökoe tuoreessa muistissa. Siinä jalkaterä väännettiin murtuman suuntaan ja pidettiin siellä jonkin aikaa. Huusin täyttä kurkkua kaikki osaamani kirosanat ja jälkeenpäin pyytelin nöyränä poikana anteeksi.

Kinkkasin aikani kyynärsauvoilla ja söin kipulääkkeitä, kunnes kipsi otettiin pois. Sitten taisi paljastua pari hammasreikää ja niiden takia antibioottikuurit kahdella eri lääkkeellä ja kehotuksen vetää kipulääkkeitä, jos särkee. Vatsa kuralla koko kuurin ajan.

Kuurien loputtua mentiin pyörällä Kempeleeseen ja minä kekseliäänä miehenä oikaisin yhden ojan poikki, koska siinä oli polku, eli joku muukin oli ajanut. No, ojan pohjalla takapuoleni jysähti kovaan penkkiin koko satakiloisella painolla ja mursi häntäluun. Taas pitää syödä kipulääkkeitä.

Alkutalvesta vaihdoin autoon tuulilasin, koska vanha oli halki. Nyt 31.5 siihen vaihdetaan taas tuuliasi, omavastuu 200 €, koska siihen lensi kivi ohittavasta autosta ja tuli halkeama.

Eiköhän tässä tärkeimmät valitukset. Kaikki ovat kuitenkin pikku juttuja, tärkeintä on olla hengissä ja asua turvallisesti omassa kodissa lasten porskuttaessa sinnikkäästi eteenpäin omilla tahoillaan.

Valtion taideteostoimikunta osti yhden veistokseni, pronssisen ”Siirtolaiset” -veistoksen. Se ei ole surullinen uutinen, kaikki hyvin.

Aloin miettiä niinkin arkista asiaa kuin avioeroa siltä kantilta, että onkohan olemassa tilastoja eroista, että monenko vuoden jälkeen erotaan eniten, toiseksi eniten jne.
En ole itse ajatellut erota, mutta asia alkoi kiinnostaa, koska kuvittelen nykyään olevan juridisesti helpompi erota kuin ennen.
No, läräilin nettiä ja siellä luki että ”Viime vuosien tilastojen mukaan suomalaisen ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 prosentin todennäköisyydellä, keskimäärin 10 avioliittovuoden jälkeen. Ensimmäisestä avioliitostaan eroavat naiset ovat keski-iältään noin 40 vuoden ikäisiä, kun avioliitto päättyy. Miesten vastaava keski-ikä on noin 43 vuotta (julk. 3.9.2016).

Iltalehti kirjoitti eroista näin (9.6.2015):

”Hopes&Fears -sivusto selvitti, kuinka kauan avioliitot keskimäärin kestävät kymmenessä eri kaupungissa ympäri maailman. Luvut kertovat karua totuutta siitä, kuinka monet avioliitot päättyvät nykyään eroon.

Rooma, Italia
18 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 30,7

The Economistin mukaan italialaiset avioparit pysyvät yhdessä kaikista pisimpään vertailun maista. Avioliittojen suosio on kuitenkin myös Italiassa romahtanut. Vuonna 1995 tuhatta avioliittoa kohden erosi 80 paria, kun vuonna 2010 luku oli jo 182.

Ottawa, Kanada
13,8 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 48

Statistics Canada kertoo, että Kanadassa avioliitot kestävät keskimäärin 14 vuotta ja pääkaupungissa Ottawassa hiukan vähemmän eli 13,8 vuotta.

Pariisi, Ranska
13 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 55

Vaikka OECD:n mukaan Ranskassa liitot kestävät pidempään kuin monissa muissa Euroopan maissa, ovat maan avioeroluvut kohonneet viime vuosikymmenellä noin 40 prosentilla.

New York, Yhdysvallat
12,2 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 41

Koko Yhdysvalloissa avioliitot kestävät keskimäärin 8,2 vuotta, mutta New Yorkissa pysytään yhdessä pidempään, noin 12,2 vuotta.

Sydney, Australia
12 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 43

Australiassa avioliitot kestävät keskimäärin 12 vuotta, mutta yhä useammat parit pysyvät yhdessä pidempään lasten vuoksi.

Mexico City, Meksiko
12 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 15

Meksikossa parit pysyvät yhdessä keskimäärin noin 12 vuotta, mutta viimeaikaisten tutkimusten mukaan yhä useammat eroavat vain kahden vuoden avioliiton jälkeen.

Tokio, Japani
11 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 36

Japanin avioerojen määrät ovat räjähtäneet edellisten vuosikymmenien aikana. Maassa järjestetään yhä enemmän myös avioeroseremonioita, jotka toimivat erorituaaleina samalla tavalla kuin häät yhdistymisrituaaleina.

Lontoo, Iso-Britannia
11 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 42

Iso-Britanniassa avioliitot kestävät keskimäärin 11 vuotta, vaikka suurin riski erolle on 4–8 avioliittovuoden jälkeen.

Kapkaupunki, Etelä-Afrikka
11 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 31,2

Etelä-Afrikassa avioliitot kestävät keskimäärin 11 vuotta, vaikka luku vaihtelee paljon miehistä ja naisista riippuen. Useimmat eteläafrikkalaiset miehet eroavat 40–44-vuotiaina, kun taas naiset 30–35-vuotiaina, kertoo Statistics South Africa.

Doha, Qatar
5,5 vuotta, kansallinen avioeroprosentti: 38

Qatarin kansallinen avioeroprosentti on varsin korkea, eivätkä useimmat avioliitot kestä edes vuosikymmentä. Vuodelta 2011 olevan raportin mukaan 60 prosenttia maan aviopareista eroaa viiden vuoden sisällä häistä.

Lähde: Hopes&Fears

LINDA ARPONEN
linda.arponen@ilmedia.fi”

Että semmosta. Mitä hyötyä tai iloa noista tilastoista on? Ei paskan vertaa, eikä asiakaan enää kiinnosta. Siis minua, jotakuta voi kiinnostaa.
Itse olin eka avioliitossa muistaakseni 9 vuotta, nyt olen ollut toisessa avioliitossa kolmisenkymmentä vuotta. Eli olen 39 -vuotias, uskotteko?

Erään lehden artikkelissa eronneet kertoivat eroihinsa johtaneista syistä. Yksi rouva kertoi että nukuttiin samassa sängyssä, mutta erillään, nukahtaminen oli suloista. Ei ollut yhteistä tekemistä jne. Oli yritetty elvyttää, oli käyty elokuvissa ja kävelyllä, mutta sitten mies oli taas uponnut tietokoneeseensa ja omiin hommiinsa. Se jokin ”kipinä” oli vain puuttunut.

Tuon luettuani tuli tunne että Haloo, ei kukaan ihminen pysy samanlaisena koko elämäänsä ja vaikka pysyisikin, eivät meidän tunteemme häntä kohtaan pysy samanlaisina koko elämän ajan. Ei lapsena saatu lego-auto tai pehmonukke herätä enää 39-vuotiaana samanlaisia tuntemuksia kuin 4-vuotiaana. Lisäksi jokaisella on omat harrastuksensa ja mielenkiinnon kohteensa.
Me kasvamme, kehitymme, opimme ja toivon mukaan myös kypsymme koko ajan. On luultavaa, että kasvamisemme ja kehittymisemme ei käy samaa tahtia puolisoidemme kanssa.
Mielestäni on tärkeää pitää mielessä, että me kaikki olemme yksilöitä, ja että alun ihastuminen ei välttämättä ole rakkautta, joka syvenee ja kypsyy ajan myötä ja tulee sitä suuremmaksi mysteeriksi mitä enemmän sitä pohtii. Ihanne kai olisi, jos oppisimme toisiltamme koko ajan muistaen, että huonotkin kokemukset voivat olla opiksi ja hyödyksi. Alkuaikoina, kun ihastuminen on voimakkaimmillaan ja ollaan yötä päivää toisissa kiinni, kaikki toisen tekemiset ja sanomiset ovat suurenmoista ja ihanaa, naidaan vähän väliä ja ”se jokin kipinä” on ilmiliekeissä.

Suhde kuitenkin muuttuu päivä päivältä, sitä alkuaikojen huumaa on turha haikailla, se oli silloin, nyt on nyt. Kipinä ei voi pysyä enää samanlaisena, se voi olla täysin erilainen, niinkin erilainen ettemme oikein sitä älyäkään ennen kuin on liian myöhäistä, vai onko koskaan liian myöhäistä? Jos kumppani ei enää ”sytytä” niinkuin ennen, niin ehkä kannattaa miettiä olemmeko itsekään enää samanlaisia kuin ennen. Maailma muuttuu, me siinä mukana. Jos kumppani ”ei enää sytytä” tai ”se kipinä” tuntuu puuttuvan, kannattaa ehkä miettiä mitä puolisolta odottaa, listata paperille ihannepuolison ominaisuudet, miettiä ovatko vaatimukset realistiset ja miettiä kykenisikö itse elämään sellaisen puolison kanssa. Mielestäni mennään vikaan, jos kumppanilta odotetaan jotain, tietynlaista huomaavaisuutta, kohteliaisuutta, houkuttelevuutta, tms., ei anneta toisen olla oma itsensä, yritetään puskea toista johonkin itseä miellyttävään rooliin. Me emme ole robotteja, olemme ihmisiä.

Kannattaako sanoistani ottaa opikseen? En tiedä, mutta sen luulen tietäväni, että kaikki painettu teksti kannattaa kyseenalaistaa, pohtia eri kantilta. Mistä sen tietää ovatko nämä sataprosenttisesti minun omia ajatuksiani vai missä määrin ystävieni, kollegoideni ja puolisoni kanssa käydyt keskustelut ja heidän ajatuksensa ovat vaikuttaneet niihin? Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Maaliskuu. Euroopassa on sota lähellä kotimaatamme. Venäjä hyökkäsi helmkuussa Ukrainaan. Tilanne on järkyttävä, siviilejä ja sotilaita kuolee päivittäin, aivan turhaan. Joka päivä saamme lukea lehdistä sodan kuulumisia ja kuulla uutisista tuoreimmat uutiset. Eri tietolähteet ilmoittavat eri lukemia kuolleille siviileille ja sotilaille. Toisaalta, kukapa heitä kykenisi molemmilta rintamilta joka hetki laskemaan. Täällä kotimaassamme on jokaisella omat mielipiteensä sodan syistä, syyllisistä, syyttömistä, hyvästä ja pahasta – saa ollakin, tärkeintä ettei ryhdytä tappelemaan, raivostunut mieli ei kykene ajattelemaan selkeästi.

Ensi viikolla alkaisi ”Talo täynnä taidetta” -yhteisnäyttely Galleria 5:ssä, jonne minäkin ajattelin pari työtä viedä. Kyseessä on myyntinäyttely, josta halukkaat voivat ostella mieluisiaan töitä itselleen tai kenelle nyt haluavatkaan niitä ostella. Olen ollut aiemminkin mukana vastaavassa näyttelyssä vaatimattomalla 0-linjaisella myyntimenestyksellä. No, eipä noita töitä rahan vuoksi tehdäkään.

Olen monasti miettinyt, että kuinka olisin selviytynyt näinkin pitkälle elämäni vuosissa, ellen olisi tuntenut vetoa eri taiteen aloille, musiikkiin, kuvataiteisiin ja välillä teatteriinkin. En voi kuvitella että olisin kyennyt painamaan menemään missään ns ”normaalissa” työssä ilman jonkinlaisia mielenhäiriöitä ja turvautumatta alkoholiin tai muuhun vastaavaan pakokeinoon. Onnekseni löysin kaikki taiteen muodot elämän sisällökseni ilman murtumista. Elin yhden järkyttävän ihmissuhteen, pääsin siitä pois ja löysin onnen. Poikani ensimmäisestä avioliitosta ei ole enää fyysisessä olomuodossa.

Olen koettanut värkkäillä taidetta kierrätystavarasta. Parhaillaan värkkään jonkinlaista yhdistelmää vanhoista armeijan lumikengistä (riisuttu malli) ja kasettisoittimen + radion osista. Olen onnistunut jo vetämään vasempaan käteeni 2 haavaa terävällä kirurgin veitsellä. Uskomattoman terävä. Nyt tuli virhe: toinen haavoista tuli oikeaan käteeni. Niinpä.

Vitsi, nyt on helmikuu. Nopeasti aika kuluu kun ottaa elämän rennosti, eikä suotta stressaile. Mitäpä sitä turhaan, asiat ei murehtimalla miksikään muutu. Kipsi otettiin pois jalasta muistaakseni 5.1. Nilkka on vieläkin turvoksissa ja välillä kipeä. Yöksi olen aina ottanut kipulääkkeen, päivät porskutan ilman. Lääkäri sanoi, että saattaa mennä vaikka vuosi ennen kuin se on taas kunnossa. No, jätetään olympialaiset väliin tällä kertaa.

Asiasta toiseen: lueskelin tänään aamulla Kalevasta yleisön osasto kirjoituksia ja niissä melko lailla jatkuvasti puhutaan tietyistä ryhmistä ihmisiä, jotka ajattelevat tietyllä tavalla, esim. ”etelän asujat”, ”pohjoisen väki”, tai jotain vastaavaa. En nyt muista mitään sanatarkkoja nimityksiä, kunhan jotain tuohon heitin, että idea tulee selväksi. Eihän siinä mitään jos puhutaan (tai siis kirjoitetaan), mutta siinä on jotain pielessä, kun sanotaan (kirjoitetaan), että he ajattelevat jollakin tavalla tai ovat jotakin mieltä, jonkun asian puolella tai jotakin vastaan. Kyllä jumankekka täytyy olla melkoinen meedio, jos/kun kykenee sanomaan mitä mieltä joku massa ihmisiä on tai mitä he ajattelevat. Ei minullakaan ole esimerkiksi minkäänlaista aavistusta mitä mieltä esimerkiksi hämeenlinnalaiset ovat susien kaatoluvista tai tuulivoimaloista. Hämeenlinnassahan on paljon ihmisiä (henkilöitä), joilla kaikilla on omat aivot ja omat ajatukset. Sama pätee ymmärtääkseni pohjoisessa, etelässä, lännessä ja idässä asuviin ihmisiin (henkilöihin), ja tietenkin myös keskisuomalaisiin. Sellaista ajattelin.

Vähän olen maalaillut, välillä sävellellyt ja vähän askarrellutkin. Yllättävän paljon on aina hommaa. Päivät kuluu ja ikää kertyy, sellaistahan se elämä on. Aikamme porskutamme ja sitten emme, emme ainakaan tällaisessa fyysisessä olomuodossa. Siinäpä se suuri arvoitus, mitä on pohdittu iät ja ajat. Jotkut sen saattavat tietääkin, mutta se on heidän asiansa.  

On jo loppiainen, eli 6.1.2022, niin on jo kuudes päivä tätä vuotta menossa, on se hurjaa tuo ajan laukka. Kävin eilen Oysin avohoitotalossa, jossa jalkani kipsi otettiin pois ja lääkäri meinasi että se on ok, eikä tarvitse enää mitään tehdä, elää normaalia elämää vaan, siis minulle normaalia, en voi tietää mitä hän pitää normaalina.

Iltapäivällä sitten 90v äitini päs sairaalasta, jossa oli sydämen vajaatoimman takia. Oli kovin pirteänä ja kovasti huolissaan että olemmeko saaneet ruokaa tarpeeksi. Onhan se tärkeää se ravinnon saaminenkin, mutta silti ei ehkä kannattaisi olla huolissaan, koska lapset ja lapsenlapset ovat jo aikuisia ja osaavat huolehtia ravinnostaan. Äiti on aina äiti.

Kyllä väsyttää. Taidan mennä pitkälleen.

Puolisoni kuunteli jotain e-kirjaa ja siellä sanottiin jotenkin siihen suuntaan, että me ihmiset usein käännämme syy ja seuraus -suhteet päälaelleen, esim. saatamme sanoa että ”en tehnyt sitä, koska se on niin pelottavan vaikea” (en muista sanatarkasti, mutta jotenkin noin), vaikka oikea sanamuoto olisi ”en tehnyt sitä, koska pelkäsin, että se on vaikea”.  Pelkomme usein estää meitä tekemästä asioita. Meillä on nyt Fiat Scudo pakettiauto, josta on toinen etuvalo palanut. Toissapäivänä menin päättäväisenä tutkimaan, miten vaihto uuteen lamppuun tehtäisiin, mutta siinä olikin hieman erilainen järjestelmä kuin edellisissä autoissamme, niin erilainen että jätin asian sikseen. Eilen tutkin asiaa uudelleen, sama lopputulos. Lampun puskurissa olevan kupu pitäisi aluksi irrottaa ja se säikäytti minut ja sai luovuttamaan. Ajan maanantaina tutulle autokorjaajalle, joka vaihtaa lampun. Voi minua pelkuria, en uskaltanut/halunnut edes yrittää, pelkäsin että en saa kupua takaisin. Tekosyyksi voisin mainita sen, että molempina päivinä oli tiukka aikataulu. Tekosyyn purkamiseksi taas sen, että tänään olisi ollut koko päivä aikaa.

Aikanaan kun minulla oli Suomessa ensimmäisiä autoja, niin olin usein konepellin alla uurastamassa, enkä pelännyt mitään. Kerrankin olin Volvo Amazonin alla ja tutkin moottoria, kun siellä ei ollut kaikki kunnossa, muistan että irrotin jostakin moottorin suurikokoisesta ja painavasta osasta toisen kiinnityspultin irti. Sitten huomasin toisella puolella olevan vastaavanlaisen pultin ja ihmettelin mikä se, on ja mikäs siinä muutakaan voi kuin irrottaa se. Irrotin pultin ja whum, moottorin suuri osa meinasi tippua rintakehäni päälle. Siinä se keikkui tehden yläsalaista liikettä rintakehäni edessä. Onnekseni se ei kuitenkaan tipahtanut kokonaan päälleni. Hitaasti punnersin sen ylöspäin, sain kiinnitettyä ja ajattelin, että annanpa tuon olla rauhassa tästä lähtien. Silloin en pelännyt outojakaan asioita autoissani, mutta nyt olen enemmän arkajalka, mikä ei ole oikein toivottava asia, olishan se kivempi olla Prinssi Rohkea kuin Arkajalka. 

Pelko ja häpeä ovat vahvoja aseita, jotka saavat meidät käyttäytymään ns. ”normaalista” (= meille tyypillisestä) poikkeavalla tavalla. Uudessa Tehy-lehdessä oli artikkeli pelosta, tässä katkelmia siitä:

Häpeä on kuin sisäinen romahdus. Se saa meidät kohdistamaan kovaa kritiikkiä minuuteemme: miten voin olla näin typerä ja huono!
Tunteena häpeä on niin piinallinen, että siitä halutaan usein nopeasti eroon. Häpeää kokeva henkilö saattaa kieltää tapahtumia ja syytellä toisia. Hänen voi olla vaikea myöntää virheitään ja käytöksestä voi tulla ihmissuhteita rikkovaa.
Kun ihminen kokee tulleensa nöyryytetyksi, hänelle voi syntyä tarve kostaa. Kohteeksi voidaan ottaa ottaa joku, johon on valtaa, ei siis välttämättä se, joka on nöyryyttänyt häntä.
Tehy 1/2022.

Huomenna, tiistaina 28.12.2021, saan kolmannen koronarokotuksen ja torstaina, 30.12.2021, pelaamme kaverini Ilkan kanssa koronaa, sitä vanhaa kunnon lautapeliä. Olisi kiva jos olisi vielä tarjota vanhaa koronakahvia, niin olisi oikein koronan täyteisiä päiviä.

Ensi viikolla sitten minulla on 5.1.2022 lääkärikäynti avohoitotalossa. Kalenterin mukaan ensin on kipsin poisto klo 9:00-9:15 ja sitten lääkärin vastaanotto 9:40-9:50. Mukava olisi, että kipsi poistettaisiin, eikä enää laitettaisi uutta tilalle, vaikka saattaa olla, että kyseessä on kipsin vaihto ja jalan kuvaus. Mistäpäs minä tietäisin. Tiedä vaikka tekisivät samantien aivoleikkauksen uudella lasertekniikalla. On ne melko sällejä ne lääkärit ja kirurgit kaikki lääketieteen ihmeellisten titteleiden haltijat, aikamoisia epeleitä, kumarran kunnioituksesta.

Mitäs sitten? Ai niin, meillä olisi Heidi Kestin, Kaisu Heikkilän, Riikka Kontion ja Hanna Hopopaisen kanssa samana päivänä tutustuminen UG-neliögalleriaan klo 12:00-13:00, koska meillä on siellä elokuussa 2022 ”Kierrätystaidetta” -niminen näyttely. Galleriaan olisi tarkotus kaikenlaista mukavaa roinaa, jotta ne kokisivat ainakin yhden päivän ajan vapauden tunnetta elämässään, ennen päätymistään kaatopaikalle. Tekasin yhden teoksen tänään, jonka ainakin alustavasti ajattelin sopivan siihen näyttelyyn, ainakin sopisi sen näyttelyn perusajatukseen. Tiedä vaan, pääsenkö sinne paikalle kun ei tiedä missä kunnossa tuo jalka on, sitä kun ei tiedä mitä lääkärit tekevät, niillä tuntuu olevan oma tahto. Olishan täällä kyllä terveydenhoito melkoisella tolalla, jos potilaat itse sanelisivat mitä milloinkin tehdään. Saattais Suomen väkilukukin olla reilumpi pienempi kuin nykyinen.