Olen tänään ilmoittautunut Vedic Art -peruskurssille, vaikka tunsin aluksi suurta epäluuloa moista touhua kohtaan, koska en tiennyt koko hommasta mitään ja lisäksi kurssittajat eivät ole mitään maankuuluja  mestarimaalareita, joiden nimet loistavat taiteen merkkihenkilöiden plakaateissa, eivätkä he myöskään ole mitään suuren maailman ihmeitä tekeviä guruja, vaan ihan tavallisia mukavia ihmisiä, jotka satun kaiken lisäksi tuntemaankin. Voiko olla herkullisempaa ennakkoluulojen kasvualustaa?

Voi minua poloista tavistolloa, kun moiseen ennakkoluuloiluun sorruin, oikein hävettää tunnustaakin, mutta minkäs teet kun on lapsena ollut pipo liian tiukalla. No niin, nyt vieritin ennakkoluuloilun syyt vanhempieni niskoille liian pientä pipoa hyväksi käyttäen. Itse asiassa pipot ja karvalakit olivat oikein sopivia, mutta toisaalta muistan kyllä, että yksi lippalakki puristi kun olin 7-vuotias. Minusta se oli hieno lakki, samanlainen kuin isällä oli, ja kaiken lisäksi koulussa joku yläluokan jätkä sanoi siitä jotain pilkallista. Pahoitin mieleni.

Minua kiinnostaa ajatus, että Vedic Art -opettajat eivät puutu opiskelijoiden töihin millään lailla, jokainen siis vaan tuhertaa omiaan. Käsitykseni mukaan opettajat antavat opiskelijoille taiteen prinsiippejä, mitä ne sitten lienevätkään. Niiden olisi kai tarkoitus auttaa jokaista löytämään oma tiensä ja auttaa omalla luovuuden polulla. Jos näin on, että luovuuteni lisääntyy entisestään, niin täytyy olla tarkkana ettei pipo päästä lennä.

Elän toivossa, että kurssi on antoisa ja minulle sopiva tällä ajan hetkellä.