Näytelmän ensi-ilta lähestyy (klikkaa tästä):
Kiirusta pitää. Näytteleminen on mukavaa. Paitsi silloin kun alkaa voimat loppua ja pitää keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa. Jos rehellisiä ollaan, niin paskamaisinta on vuorosanojen päähän pänttääminen. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. No, eiköhän kaikki hyvin mene, jokainen lavalla auttaa toistaan. 🙂
Oppilasta ei näy, on aika valittaa:
Oulun yliopistosta laitetaan väkeä pihalle, nyt alkaa jotkut yt-neuvottelut luki Kalevassa. En sen kummemmin viitsinyt lukea. Koko maailma tuntuu menevän liiketalouden ehdoilla, kaiken pitää tuottaa plussaa, menestyä taloudellisesti. Muistan kun nuorena poikana jostain syystä kammoksuin kokoomusta ja heidän edustamiaan arvoja (vaikka kammoni olikin enemmän vaistoon kuin tietoon perustuvaa). Nyt kun kokoomus on suurin puolue, niin kaikki tuntuu menevän päin persettä, rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy, ei se sellainen peli vetele. Ennen leuhotettiin suomalaisella laadulla, ei enää. Ainoa millä voidaan leuhottaa on korkea hinta, kaikki maksaa niin jumalattomasti (ja minun palkka ei riitä mihinkään). Korkeaa laatua tulee nykyään mistäpäin maailmaa tahansa halvemmalla hinnalla. Ei ole enää millä leuhottaa nyt kun puhdas luontokin pilataan kaivoksilla ja ydinvoimaloilla.
Hulluinta minusta on maksaa järkyttäviä summia joillekin mainosmiehille/naisille, jotka kehittelevät brändejä. Brändi! Mikä helvetin brändi? Joku mielikuva mitä yritetään iskostaa ulkopuolisten mieliin valtiosta/kaupungista/yksilöstä, pohjalla perinteinen ”mitähän ne ajattelee meistä?” –pelko! Murrosiässä se oli suuri huoli, tässä iässä ei enää niinkään. Nyt kun Oulullekin on kehitelty kai joku brändi, ei minulla ole siitä hajuakaan, ei se ole muuttanut minun ajatteluani yhtään. Minusta paras kuulemani brändi tälle kaupungille on iloisen kuuluisa ”Paska kaupunni” –brändi. Tämähän on tuulinen merikaupunki joka kasvaa ja laajenee koko ajan ja jossa haisee ja jossa on bränditohotuksesta huolimatta vireä, ilman julkisia tukia toimiva ja tappiolla pyörivä kulttuuriverkosto, joka saa aikaan kaikkia kivoja pieniä tapahtumia sinne tänne jatkuvalla syötöllä. Koska mainostus maksaa, ovat monet tapahtumista liikkeellä superpienellä budjetilla, jonka vuoksi jäävät monilta huomaamatta, ”Putous” –ohjelmaa mainostetaan enemmän.
Seurasin olympialaisia kohtuullisesti pääasiassa suomalaisten osalta, siis suhteellisen kohtuullisesti. Tänään tosin seuraan Ruotsin ja Kanadan kultaottelua jääkiekossa. Kohtuullista se on sekin.
Kisojen aikana olen huomannut asioita, jotka ovat yllättäneet minut ja hämmästyttäneet minua. Hiihtokilpailuissa olen huomannut asioita, joita näkee jääkiekkokaukalossa. Tänään näin, että hiihtäjä tahallaan meni ohi yrittävän eteen, sen vuoksi että johdossa oleva maanmies voisi kasvattaa etumatkaansa. Sehän on aivan älytöntä! Haastattelussa sama eteen mennyt kaveri kertoi, että sai ohi yrittävän nyrkkiäkin maistaa kun jökötti siinä edessä. Mitä helvetin kilpahiihtoa se sellainen on jossa estetään, kiilataan ja hakataan toisia hiihtäjiä? Jos on perkele 50 hiihtäjää, niin siellä pitää olla 50 vierekkäistä latua, jokaiselle omansa, etteivät älypäät pääsi estelemään ja hakkaamaan toisiaan. Jääkiekossa saa taklata sääntöjen puitteissa, mutta kilpahiihdossa ei.
Tänään huomasin 50 kilometrin hiihdossa erikoisen asian: olin iloinen venäläisten kolmoisvoitosta ja ruotsalaisen jäämisessä neljänneksi. En ole koskaan kyennyt iloitsemaan yhdenkään ruotsalaisen voitosta, ehkä sydämeni on enemmän kallellaan Venäjän kuin Ruotsin suuntaan.
Eilen tapahtui Ukrainassa tärkeitä asioita. Toivon hiljaa mielessäni, että siellä päästäisiin demokratian makuun ilman väkivaltaa. Asiasta toiseen.
Näin tv:stä miesten parisprintti-hiihdon (kirjoitetaankohan se noin?) loppurutistuksen. Olin varma, että Suomen hiihto diskataan juryn toimesta. Minun silmissäni Sami Jauhojärvi kaatoi kiilaamisellaan Saksan hiihtäjän ja horjutti venäläistä. Jauhojärvi kaatoi toisen ja horjutti toista ja pääsi johtoon selostajien huutaessa suu vaahdossa, että tulee kultaa. Vaahdot pursusivat tv:n kaiuttimista olohuoneen lattialle asti, oli siinä luutuamista.
Saksalaishiihtäjä oli kuulemma ollut vihainen – en ihmettele yhtään, niin olisin minäkin ollut hänen sijassaan: http://www.iltasanomat.fi/maastohiihto/art-1288656310342.html
Ajattelin, että ei kai tuo voi olla totta, kaikki keinotko ovat sallittuja? Ajattelin, että Jauhojärven olisi pitänyt pysähtyä ja auttaa saksalainen kohteliaasti ylös omille jaloilleen, pyytää anteeksi ja jatkaa sitten matkaa. Samalla hän olisi voinut pyytää anteeksi myös venäläiseltä (mikäli tämä olisi ollut vielä paikalla).
Tämä oli ensimmäinen kerta minun elämäni aikana kun en ollut iloinen suomalaisen urheilijan voittamasta mitalista, tämä oli ensimmäinen kerta minun elämäni aikana kun olin häpeissäni suomalaisen urheilijan voittamasta mitalista, tämä oli ensimmäinen kerta minun elämäni aikana kun suomalaisen urheilijan voittama mitali ei tuntunut hyvältä, oikealta voitolta, reilulta peliltä.
Heräsin aamulla vähän viiden jälkeen. Nousin ennen kuutta, peseydyin, puin ja meditoin. Menin alakertaan ja siellä Joiku-koira istui jo odottamassa ruokaa jakkaralla olevan ruokakupin vieressä. Annoin sille ruokaa ja kävimme kävelyllä. Tulimme kotiin, hain Kalevan, menimme sisään ja nautin aamiaista Kalevan ja kahvin kera.
Työt alkoivat normaalia myöhemmin ja ehdin istua hetken tietokoneella ennen töihin lähtöä. Ruokatunnilla ajoin kirjastolle viemään kahta tauluani yhteisvastuukeräysmyyjäisiin (vai mitkä ne nyt olivatkaan nimeltään?). Perillä ihmettelin että missä muut ja soitin Heidille, joka kertoi että myyjäiset ovat vasta ensi kuussa. Sillä lailla. Ajoin töihin ja jatkoin opettamista. En myöhästynyt.
Töiden jälkeen ajoin Höyhtyän grillin kautta kotiin, ruishampurilainen ilman kurkkua ja puolikas maito, siinä vasta annos 🙂
Katsoin jääkiekkoa ja viimeistelin yhden taulun. Siitä tuli oikein hyvä, omasta mielestä.
Kohta alkaa Suomi –Norja ottelu. Toivottavasti Suomi voittaa, vaikka Kanada – Norja ottelussa olin Norjan puolella. Omituista.
Tällainen normaali päivä. Suurinta iloa antoi onnistunut taulun viimeistely. Kaikille täten toivotan hyvää ystävänpäivää.
Nuorena ajattelin että alan kitaramaikaksi. Ajattelin että se on mukavaa hommaa ja ittelle mieluista. Ajattelin että en tee mitään itselle vastenmielistä, vaikka sellaisiakin hommia on tullut leivän puutteessa ajoittain kokeiltua. Mieluistahan se on ollutkin, ei siinä mitään. Harva kai on yhtä onnellisessa asemassa kuin minä. Lupsakkaa hommaa ja lupsakat lomat.
Joskus vain tuntuu että on tätä jo tullut tehtyä. Nyt tuntuu päättäjien pyrkimys olevan että suoraan koulusta opiskelemaan ja sieltä mahdollisimman pian työelämään, aikaisemmin töihin ja myöhemmin eläkkeelle. Kehdosta kouluun, koulusta töihin ja töistä hautaan. Minusta se ei ole hyvä juttu. Ei kai ihmisten pitäisi palvella yhteiskuntaa vaan yhteiskunnan palvella ihmisiä. Jos me koneellistetaan tätä maailmaa niin paljon kuin me tehdään, niin ammatteja kuolee koko ajan koneiden korvatessa ihmiset. Niitä onnellisia, jotka ovat ehkä löytäneet kutsumusammattinsa, saatetaan kouluttaa johonkin muuhun hommaan. Ei se sellainen peli vetele. Siitä on tuloksena onnettomia ihmisiä. Kyllä kai ihmisen pohjimmaisena ja suurimpana tavoitteena on olla onnellinen, eikä niinkään olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Onnistuminen rahan hankkimisessa saattaa tuottaa tyytyväisyyttä, ei niinkään pysyvää onnellisuutta. Tyytyväisyys haihtuu pian, onnellisuus on pysyvän luonteista.
Olen miettinyt tuota onnellisuuden käsitettä. Mitä se tarkoittaa? Miltä tuntuu olla onnellinen? Olen usein ajatellut saavuttavani onnellisuuden tunteen taidetta tekemällä ja tullut siihen tulokseen että taiteilu eri taiteen lajien parissa on mitä parhainta onnellisuuteen ja tasapainoon auttavaa puuhastelua. Joku taiteilija saattaa närkästyä puuhastelua-sanan käytöstä, mutta se on vain sana sanojen joukossa, eikä ole tarkoitettu taiteen eri lajien väheksymiseen tai vertailuun. Uskon ja väitän että taiteen tekeminen ja siitä nauttiminen auttaa suuresti onnellisuuden ja tasapainon tavoittelun tiellä.
Kohta ruokatunti loppuu ja oppilas saapuu, alamme soitella kitaraa, mikäpäs siinä.
Kävin eilen taidemuseolla Kokon Tapanin näyttelyn avajaisissa. Komea näyttely, tuli hyvä mieli. Poislähtiessä Tykkyläisen Marja-Leena antoi mule lahjaksi ITE LAPISSA kirjan ja siellähän oli ”Karesuvannon juhannusmorsian” -juttu ja niissä kuvissa näky minunkin veistoksia. Voi veljet! 🙂
Tuossa ylemmässä kuvassa tuo kaikkein takimmainen veistos, josta näkyy vaan osa, on minun. Vähänhän se on mutta jotain kuitenkin. 🙂
Ylemmässä kuvassa tuo etummainen veistos on minun ja alemmassa tuo iso mölliskö on minun. Tuosta isosta työstä oon nyttemmin sahannut ihan erilaisen. Niin se maailma muuttuu.
Tänään otin yhden vanhan taulun, johon en oo ollut ihan tyytyväinen ja maalasin sen uusiksi. Nyt oon tyytyväinen. Hyvä mieli. Nälkä. Pitäs kai syödä jotain.
Olin jouluna aika tuottelias ja nyt aika vetelä. Taisi tuotteliaisuuspuuska viedä suurimman osan energiasta. Nyt istun päivät pienessä opetusluokassani, joka on vähän liian pieni kontaktiopetukseen ja koska nyt pakkasilla ei voi kunnolla tuulettaakaan, niin osa tunneista menee haukotellessa, ei niinkään sen takia että nukuttaisi, vaan sen takia, että happi loppuu kesken. Äskeisessä lauseessa oli 5 pilkkua, aika monta. Se on kelju juttu kun happi loppuu, paljon kivempi olisi jos sitä riittäisi.
Eilen valitsin tauluvarastostani yhden vanhan kookkaan maalauksen, johon en ole ollut oikein tyytyväinen ja ajatteliun maalata sen päälle uuden. Ajattelin tänään vetää gessot maalauksen päälle, mutta siellä se on vielä kellarissa se maalaus. Kotona kyllä happi riittäisi, mutta ei vaan nyt oikein ole saanut aikaiseksi.
Tammikuun puolen välin yli jo menty, eikä tunnu missään.
Joulu on minulle näköjään tuotteliasta aikaa. Sain valmiiksi käsikirjoitukseni, jota olen pitkin syksyn yhden entisen tekstin pohjalta väkertänyt. Olisi kiva jos joku sen julkaisisi ja joku siitä jotain irti saisi. Maalasin myös useita uusia tauluja, ja teinhän minä mökillä sen yhden veistoksenkin melkein valmiiksi, viimeistelen sitten kun saan sen tuotua kotiin. Nyt vähän tuntuu, että mitä tässä nyt tekisi. Aiemmin syksyllä jos opetuksessa oli tauko niin ryhdyin heti kirjoittamaan tekstiäni ja kotona sama juttu. Mitä mitä nyt?
Jospa se onkin hyväksi vähän levätä ja kyllä se sitten taas veri vetää johonkin suuntaan.
Nyt on jo 2014. Ihme juttu, vastahan minä olin nuori ja epävarma. Nyt vain epävarma enää. Sellainen ikivanha vitsi tuohon loppuun niin jopa kaikilla on hyvä mieli.
