Olen lukenut suunnitelmista nosta eläkeikiä. Olen jutellut ihmisten kanssa ajan riittämättömyydestä. Olen jutellut ihmisten kanssa ajan riittämättömyydestä harrastusten, elämän sisällön, suhteen. Olen saanut kuulla ”Eläkkeellä sitten on aikaa harrastaa”-kommentteja. Olen eri mieltä. Olen tehnyt ansiotyötä elääkseni, en ole elänyt tehdäkseni ansiotyötä.

Kesäisin tunnen olevani onnellinen, koska minulla on aikaa tehdä haluamiani asioita, joihin ei kuulu uimarannalla lököttäminen. Olen sitä mieltä, että eläkeikiä voisi pikemminkin laskea, vaikkapa 60 vuoteen, tai mikäli työvuosia olisi kertynyt tarpeeksi, niin mikseipä vaikka 55 vuoteen. Toki ansiotyössä saisi minun puolestani käydä vaikka kuolemaansa saakka, mutta en hyväksy sitä, että se olisi pakko. Ihmisen ei pidä elää koko elämäänsä toisten (=palkan maksajien) alaisuudessa ja komennuksessa. Tästä minä olen aina jaksanut jauhaa. Ei ole mikään silti muuttunut. Kumma juttu.

Muistan kun olin koulussa, niin ajattelin, että voiko olla mitään tylsempää. Kai sieltä jotain oppikin, mutta opetus ei todellakaan ollut mitään motivoivaa. Luin läksyjä sängyssä selällään ja tuppasin nukahtaa suhteellisen usein. Eräänä keväänä luokanvalvoja sanoi minua tasapainotaiteilijaksi, kun todistuksessa oli sen verran vitosia, eikä yhtään nelosta. Sellainen innokas läksyjen lukija minä olin. Monilla ihmisillä työntekokaan ei ole kovin motivoivaa. Ei liiemmin oma-aloitteisuutta vaativaa ja luovaa. Harmin paikka. Perustulo 1000€ kuussa voisi olla kaikille nasta juttu.

Nyt lähden pyörähtämään kaupassa. Ei tänään muuta, perinteistä narinaa vain. Stop. Hyvää kesää. On ilmoja pidellyt.

Nyt on jo seuraava päivä, su 28.7.2013. En minä niin pitkään siellä kaupassa ollut, mutta oli vähän muuta ohjelmaa. Käytiin velipojan kanssa Hailuodon teatterifestivaaleilla. Katsottiin Smeds ensemblen Villin lännen show, jossa olivat esiintyjinä kuvanveistäjät Tapani Kokko ja Juha Menna. Jumankekka että oli kovaa menoa, nauroin aivan kippurassa. Aivan erilaista teatteria mihin olen tottunut, vakuutuin aivan totaalisesti. Tuollaista tekisin itsekin mielellään, ehkä mieluumminkin kuin läpikirjoitettua teatteria.

Nyt pitää taas lopettaa, on tarkoitus lähteä Kajaaniin kylään. On ilmoja pidellyt.

Taide on ihmeellinen asia. En ota kantaa siihen, mikä on taidetta ja mikä ei, koska voisihan ajatella että kaikki on taidetta. Taide on katsojan silmässä. Jokainen näkee raollaan olevan aitan oven eri tavalla; joku näkee auki unohtuneen oven, joku taas suurenmoisen kauniin valojen, varjojen ja värien yhdistelmän, joka juuri sillä ajan hetkellä paljastuu kokijalleen kaunistakin kauniimpana taideteoksena. Yritäpä siinä sitten selittää suurenmoinen kokemuksesi auki unohtuneen oven nähneelle, niin pääset vähällä jos saat vain kummastuneita katseita, suorasanaisimmat saattavat jopa töksäyttää jotain kylmän viileää mielenpahoitusta.

Tarvitseeko taiteen olla kaunista? Tarvitseeko kaikkien ihmisten olla kauniita? Eläinten kauniita? Kukkien kauniita? Rakennusten kauniita? Lapsien kauniita? Lasten kakkojen kauniita? Nytkö tökkäsi? Epäasiallinen kysymys?

Rumakin on kaunista, väitän. Riippuu aika paljolti siitä, millaiseen näkö-/kuulo-/maku-/tunto-/hajukokemukseen olet totuttanut ja ohjelmoinut itsesi. Minäkin syön nykyään salaattia vaikka nuorempana en olisi syönyt edes kirveellä uhaten. Siinä tieteellinen todiste.

Niels Hafstein (”Islantilaisen kansantaiteen historia”, Arktinen Ite –lehti):
”Kuten kokeileva nykytaide, myös kansantaide on suora elämän ilmaus. Sen ydin on muotoiltu selvästi. Se on henkilökohtainen näkemys, joka syttyy syvällä sisimmässä, missä valo palaa hiljaisella liekillä. Toisinaan valo kirkastuu niin, että inspiraatio ottaa vallan ja käynnistää monimutkaisen prosessin, joka pyrkii löytämään leimahtaneelle kirkkaudelle muodon ja suunnan. Kun teos on valmis, se esitetään ympäröivälle maailmalle, mihin liittyy usein epävarmuutta ja pelkoa oman sisimmän paljastamisesta. Prosessin lopuksi voi julistaa ylpeästi: Tämän minä osaan! Taiteen myötä vanhakin ihminen löytää sisältään pienen lapsen; luomisen lahjan, onnen ja ilon – elämän loppuun asti.”

Taide on hieno asia. Minun mielestä.

Viimeistelin tänään uuden aitamme paria tolppaa ja päähäni pälkähti, että olen ollut nuorempana kovasti epävarma sälli. Treenasin hullun lailla kitaraa ja suhtauduin esimerkiksi säveltäjiin hieman ylöspäin katsoen. Ajattelin että säveltämiseen pitää olla joku ihmeellinen erikoislahja, joka on vain harvoilla. Ehkä musiikkikoulutuksellani oli osuutta tällaiseen ajatteluun. Kun sitten tein ensimmäisiä pikku kappaleitani, en kehdannut esittää niitä kellekään. Kerran sitten sattui kun olin Prahan konservatoriossa opiskelemassa, niin sinne tuli kai Stepan Rakin vieraaksi joitain englantilaisia kitaramiehiä, mitä lie olleet, ja Stepan halusi paikallisten kitaristien soittavan niille ja eiköhän pyytänyt minuakin. No, minä menin ja kun sitten mietin, että mitähän soittaisin, niin Stepan sanoi että soita se oma kappaleesi. Minä ajattelin että nyt se myrkyn lykkäsi ja häpesin niin helvetisti sen soittamista. Muistelen pyytäneeni vielä ennen aloittamista etteivät he naureskelisi minun tekeleelleni. Voi taivas kuinka minä olinkaan arka sävellykseni suhteen!

No, se meni hyvin ja sitten vasta myöhemmin aloin tajuta että keksimisestähän se säveltäminen on kiinni: ei mistään ihmeellisestä, salaperäisestä mysteeristä, vaan yksinkertaisesti keksimisestä. Kun sitten menin Kuosmasen Karin sävellysoppilaaksi niin aloin tajuta enemmän ja estoni alkoivat hävitä, kiitos Karille. Kun ne estot hävisivät niin ennen pitkää minulle tuli sitten hinku maalata ja sehän se vasta kivaa olikin, pelkkää keksimistä, samaten kuvanveisto, vitsi kun ne tuntuivatkaan mukavilta hommilta. Sitten tuli se teatterihommakin mukaan kun kerta pyydettiin ja sehän se vasta mukavaa olikin. Siinähän ei niinkään itse keksitä vuorosanoja mutta kyllä siinä luovuutta siinäkin tarvitaan. Kirjoitushommiahan minä olin aina tehnyt ja uskoin osaavani tehdä sitäkin.

Pointtini, mitä päivällä tajusin, oli se, että me ihmiset ollaan luovia olentoja ja osataan tehdä vaikka mitä kunhan ensin päästetään peloistamme ja estoistamme irti. Tajusin olevani luova olento. Tajusin, että me kaikki ollaan luovia olentoja.  Jokainen on luova. Paljon meidän asenteistamme, ennakkoluuloistamme, peloistamme ja estoistamme on opittuja asioita, olemme ohjelmoineet itsemme tai meidät on ohjelmoitu samaa rataa kulkeviksi roboteiksi.

Eilinen päivä sujui hienosti tanssiryhmä Korpikomppanian kanssa. Tarkoituksemme oli kuvata pari videon pätkää ja kyllähän sitä materiaalia tuli muistikortille ihan riittävästi – ainakin sen verran, että pari pätkää pyöräyttää.

Jännitin hieman etukäteen, koska kuusihenkisen ryhmän saaminen mukaan ei välttämättä ole ihan yksinkertainen homma, mutta kiitos Martikaisen Outin, oli se  yksinkertaisempaa kuin osasin kuvitellakaan. Meillä oli sovittu kuvaus keskiviikolle ja minulle nousi tiistaina korkea kuume, ihan yhtäkkiä tuosta vaan. En edes muista milloin olisin ollut viimeksi sairaana ja nyt yhtäkkiä eikun sänkyyn pitkälleen. Aamulla nostelin vanhoja puuaidan pätkiä peräkärryyn ja ihmettelin, että mitenkä ne niin painavia ovat ja mitenkä mulla joitain lihaksia särkee. Eikun sisälle huilaamaan. Sen verran äly pelasi että tajusin mitata kuumeen ja sitähän oli: ei muuta kuin sohvalle lepäämään. Siinä sitten nukuin koko päivän ja kuume vain nousi. Illalla menin sänkyyn nukkumaan ja olin ollut kuuma kuin lämpöpatteri pakkasella. Aamulla kuume oli poissa – noin vaan. Olin nukkunut käytännössä vajaan vuorokauden yhteen pötköön. Vähän oli lihakset vielä kipeinä, sen verran että tunsi itsensä toipilaaksi.Onneksi ihme-Outi oli saanut siirrettyä kuvaukset torstaille. Torstaina sitten kuvattiin.

Tyttärelläni Sointulla oli valokuvakamera, josta vasta ladatut paristot tekivät tenän heti virtaa kytkiessä, alku kuvattiin siis pelkästään videokuvaa minun kamerallani. Ajattelin, että hyvinpä alkoi tämä homma: tarkoituksella jätettiin toinen videokamera kotiin, että saataisiin paljon valokuviakin. Kuvausten puolessa välissä ostettiin sitten uudet paristot ja saatiin valokuvamateriaaliakin, hyvä.

Nuorena olisin ollut niin täpinöissäni, että olisi purkanut materiaalia koko viime yön ja vielä tämän päivänkin, nyt en ole tehnyt niille vielä mitään. Olen vain rauhassa pohtinut niitä pätkiä mitä kuvattiin. Tätä on kai vanheneminen.

Ajattelin huomenna siirtää ne läppärille ja alkaa valikoimaan, siitä se sitten pikku hiljaa alkaa musiikkikin hahmottumaan. Toivottavasti tulee vaivansa väärti. Yksi video on jo valmiina, siinä olen yksin hääräämässä, näissä kahdessa muussa ovat tytöt pyörimässä.

http://www.oulunjuhlaviikot.fi/ai1ec_event/oulun-juhlaviikot-esittaa-taidelinjat?instance_id

Kaupunki on hiljainen. On juhannus. Nälkä. Lounasravintolat ovat kiinni, ainakin suurin osa.

Mukavaa kun on hiljaista ja rauhallista. Äsken käytiin pitkällä kävelylenkillä, tai ainakin minun mittapuuni mukaan pitkällä. Matkanteko oli hitaanpuoleista kun minulla oli kamera mukana ja välillä huomasin mielenkiintoisia kuvauskohteita.

Nyt taas tuulee. Netin mukaan sateen mahdollisuus tänään menee näin: klo 14:00 0%, klo 17:00 30%, klo 20:00 60%, klo 23:00 30%. Olisi siis jo kannattanut käydä lounaalla sateen mahdollisuutta ajatellen, mutta paskaako tuosta, on sitä ennenkin kastuttu.

Tekisi mieli Amarillon Chevreburgeria kasvispihvillä, mutta siellä aukeaa keittiö tänään vasta klo 16:00 ja nyt on vasta 14:10. Intialaisessa on myös hyvä se pinaattiannos, jonka nimeä en nyt muista, enkä ole varma onko se auki tänään. Ei tullut käytyä kaupoissa kun oltiin mökillä torstai-iltaan ja nukuttiin perjantaina niin pitkään, että ei viitsitty kiirehtiä kauppaan. Rauhallinen aamiainen on tärkeämpi kuin kiireinen kauppareissu.

Mukava rauhallinen juhannus, alkoholia 0%, krapulaa 0%.

Säilöttyjä unelmia –elokuvassa vilahti teksti ”Älä elä tehdäksesi työtä vaan tee työtä elääksesi”. Oivalsin, että monilla taiteilijoillahan asia on juuri päinvastoin: he elävät luodakseen, eivätkä niinkään luo elääkseen. Luominen on sisäinen pakko. En minä ainakaan tee taidetta elääkseni, ei minulle kukaan siitä maksa rahaa, vaikka taideteoksen syntyminen joskus suuria ponnistuksia vaatisikin. Eipä silti, en minä pahakseni panisi jos joku siitä minulle maksaisikin.

Meidät kasvatetaan irtaantumaan itsestämme, kasvatetaan pelkästään toisen aivopuoliskomme käyttäjiksi , painostetaan lopettamaan lapselliset luovat leikit ja kehotetaan panostamaan aivojen tietopuoliskon valitettavan rajoitettuun päättelykykyyn. Luovuus ja fantasia leimataan huuhaaksi. Suuri osa aivokapasiteetistämme jää harjoitusta vaille, sääli.

Ihmettelin jo lapsena kun älysin, etteivät vanhemmat nauttineet työstään vaan tekivät sitä rahan vuoksi.  Masennuin ajatuksesta. Äiti sanoi aina, että kyllä sitä sitten eläkkeellä on aikaa harrastaa. Eläkkeellä, voi jumantsukkeli! Nyt jo tuntuu askel hidastuvan ja ryhti kumartuvan ja vielä pitäisi muka vuosia odottaa! Ei kiitos, ajattelin jo silloin. Minulla on kylläkin ollut onnea, kun olen repinyt leipää musiikilla, joka oli minun harrastukseni nuorena. Minulla on ollut onnea, vaikka elämäni ei aina niin ruusuilla tanssimista ole ollutkaan. Kaikesta olen kuitenkin yrittänyt ottaa opikseni, koska uskon, että kaikella on tarkoituksensa.

Palatakseni alun teemaan ”Älä elä tehdäksesi työtä vaan tee työtä elääksesi”, olen sitä mieltä, että taiteilijoiden aivot ja sydän ovat ohjelmoituneet ”Elä tehdäksesi taidetta”-moodiin. Ovathan naisilla ja miehilläkin aivopuoliskot jotensakin toisinpäin (en ole neurologi, joten en voi tarkentaa asiaa tuon paremmin), mikseivät sitten taviksilla ja taiteilijoilla? Tästä syystä pitäisinkin itsestään selvyytenä, että taiteilijoille kuuluisi maksaa kuukausipalkkaa luomistyöstä. Elämä pitää olla elämistä varten, eikä se saa tuntua rangaistukselta ”otsasi hiessä tulee sinun leipäsi ansaitseman”-huutojen kaikuessa takaraivossa.

Kuulin tänään radiossa mielenkiintoisen ajatuksen. En nyt muista sitä sanatarkasti mutta se oli mielenkiintoinen. Valehtelematta.

Siinä puhuttiin jostain meditaatiotekniikasta tai vastaavasta henkisestä meiningistä ja esitettiin ajatus, että eikös se ole itsekästä toimintaa kun meditaatiolla, joogalla tai vastaavalla muulla menetelmällä saavutetaan parempi olotila, jotta kestetään paremmin ympäristöä?

En ole ikinä ajatellut asiaa tuolta kantilta, mutta onhan siinä ajatusta, itseähän siinä pyritään kehittämään ja saavuttamaan itselle parempi olo ja mielenrauha, ympäristöstä viis. Ajatuksena oli siis se, ettei pyritä kehittämään maailmaa vaan itseä. Niin, voihan sen noinkin ajatella. Toisaalta taas, eikös muutos lähde aina itsestä, jos on tasapainossa itsensä kanssa ja säteilee ympäristöön positiivista energiaa, niin tuskin siitä haittaakaan on?

Tuolta kantilta ajateltuna kaikki toimintahan voitaneen luokitella itsekkääksi, taloudellisen menestyksen tavoittelu, urheilu, ja niin poispäin. Nyt ajattelen itsekkäästi ja tunnen väsymystä, enkä jaksa enää parantaa maailmaa eli kirjoittaa tätä juttua. Heippa.

Nyt olen nukkunut yön yli, käynyt lääkärissäkin ja virkistäytynyt. Nopeaa se aika menee.

Itsekästä itsekästä itsekästä, niinpä niin. Lähdetäänpäs liikkeelle ihan alusta, eli jos Jumala loi maailman niin kuin kristinusko väittää, niin olivatko hänen tarkoitusperänsä itsekkäät vai epäitsekkäät? Kas, siinäpä pulma. Kirjoitanko minä tätä tekstiä itsekkäistä tarkoitusperistä johtuen? Olipa siinä kieliopillisesti kömpelö lause. Lienee yksinkertaisempaa tuomita minut itsekkääksi ja kömpelöksi kirjoittelijaksi kuin Jumala itsekkääksi maailman luojaksi, eikö vaan? Eihän Jumalaa saa soimata, eihän? Näinhän meille on opetettu.

Entä onko itsekkyys sitten negatiivista? Jos Suomen jääkiekkopelaajat ovat katkeria hävittyään mitalin, niin eikös siinä ole selvästi nähtävissä itsekkyyttä puhtaimmillaan? Voidaanko yleistää ja sanoa, että kilpaurheilijat ovat voimakkaan kilpailuviettinsä vallassa erittäin itsekkäitä? Onko se paha jos haluaa voittaa kultaa itselleen? Haluavatko he voittaa kultaa Suomelle vai itselleen? Kas, siinäpä pulma.

Nyt lounasaika lähestyy, enkä viitsi enää kirjoittaa, luovun tästä urakasta itsekkäistä tarkoitusperistä johtuen. Taas kieliopillisesti kömpelö lause. Revi siitä.

Kesä tuli. Huomenna on hellepäivä ja televisiosta tulee jääkiekkoa, saattavat suomalaiset olla humalassa. Kalja maistuu ja jännättävää piisaa: Suomi pelaa Ruotsia vastaan ja Sveitsin vastaan asettuu USA. Piti muotoilla edellinen lause tuolla tavoin, kun en tiennyt miten USA taivutetaan: USAa vastaan vai USA:a vastaan, USA:ta vastaan vai USAta vastaan? Nuo kaksoispiste-vaihtoehdot (yhdyssana?) tuntuvat kyllä paremmilta, mutta mistäpä sen tietäisi kun ei ne kielioppissäännöt koulussa kiinnostaneet. Vallan muut asiat pyörivät silloin nuoren Jorman mielessä.

Ammattikoulun nuoret ovat olleet koko viikon taloa maalaamassa. Oikein mukavaa porukkaa ja tekevät tarkkaa työtä. Ei muuta tänään. Stop.

Iltapäivä työpaikkapalaverissa. Tunsin oloni ulkopuoliseksi. Pyöräillessäni kotiin olin nälkäinen ja ärtynyt. Valmistin pika-aterian ja alkaessani syödä tunsin itseni hyvin surulliseksi, ulkopuolisen surulliseksi, turhaksi. Vaikka tiedän osaavani työn johon minut palkattu, tunsin itseni silti turhanpäiväiseksi joukon jatkeeksi. Ruoan jälkeen oloni hieman parani.

Olen usein pohtinut työn merkitystä. Oscar Wilde on sanonut sattuvasti, että työ on niitä varten joilla ei ole parempaa tekemistä. Se on minusta syvällisemmin sanottu kuin äkikseltään luulisi. Siinä ei ole mitään halveeraavaa niitä kohtaan, jotka joutuvat raatamaan työssä josta eivät pidä, koska mielestäni ei ole millään lailla halveeraavaa todeta että heillä ei ole muutakaan. Se on totuus. On onni saada tehdä kutsumustyötä.

Wikipedia sanoo hakusanalla ”työ” seuraavaa:

”Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö) tai yksilön omien taikka hänen lähipiirinsä aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen (kotityö). Muunlaista työtä kutsutaan vapaaehtoistyöksi. On ollut tapana puhua ruumiillisesta ja henkisestä työstä, mutta tämä jako on harhaanjohtava, koska kaikessa ihmisen työssä ovat olennaisina edellytyksinä älykkyys sekä kokemuksen opettamat seikat ja siihen liittyvä harjaantuneisuus.”

Mielenkiintoista. Tuossa määritelmässä ei mainita sanaa ”onnellisuus” kertaakaan, miksikähän?

Sama artikkeli sanoo työn psykologiasta ja sosiologiasta seuraavaa:

”Työssä vaikuttavat moninaiset psyykkiset tekijät, joista vain osa on tietoisia. Työn rasittavuuteen vaikuttavat ruumiillinen ja henkinen ponnistus, kyllästyminen (varsinkin samanlaisina toistuvissa suorituksissa), liiallinen pitkäjänteisyys (esim. tavoitteen ollessa ehkä vasta vuosien päässä) sekä vieraantuminen (varsinkin työn välittömän tuloksen eli työsuorituksen ollessa liian kaukana työn motiiveista, esim. ansaitun palkan avulla hankittavista esineistä tai palveluksista). Parhaiten henkilö viihtyy työssä, jonka antama tulos ei jää suhteettoman paljon alle vaatimusten ja joka ei ole liian helppoa eikä liian vaikeaa sekä toisaalta tyydyttää sekä yksilön psyykkisiä toimintavirikkeitä että sosiaalisen ympäristön asettamia vaatimuksia. Työn saattaminen yksilöä joka suhteessa tyydyttäväksi on vaikeata nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa koneellistuminen ja työnjako ovat pitkälle kehittyneitä.Daniel Pink on tutkinut uuden sukupolven motivaatioon vaikuttavia tekijöitä ja nostaa esille kolme merkittävää asiaa: Työn täytyy olla merkityksellistä (purpose), Työssä pitää voida kehittyä (mastery) ja työntekijän pitää saada päättää siitä miten työ tehdään (autonomy).”

Mielenkiintoista. Edelleenkään ei mainita sanaa ”onnellisuus” kertaakaan, miksikähän?

Autoillessani kuuntelen usein radiota, mielellään puheohjelmia tai konserttimusiikkia, saa olla uutta tai vanhaa, kaikki kelpaa. Tänään satuin aukaisemaan Yle 1:n ja sieltä tuli Iltahartaus. Kuuntelin pastori Markku Tynkkysen puhetta ja vaikutuin.

http://areena.yle.fi/radio/1912358

Pastori puhui miehen vaikeudesta rakastaa ilman pelkoa, vilpittömästi ja pyyteettömästi. Pastori puhui viisaita sanoja. Hämmästyin kun pastori puhui seksistäkin. Huomasin olleeni ennakkoluuloinen. Pastori piti hienon puheen. Olen iloinen, että kuuntelin sen.

Tänään on ollut kiire päivä, pastorin puhe rauhoitti kiireistä rytmiä. Kävin Limingassakin, ennätin myös piipahtaa taidekoulun kevätnäyttelyssä. Lasse Nissilän pienet veistokset ja Liana Potilan keltainen taulu ja öljypastelleilla tehty piirros olivat mainioita. Oli siellä muitakin kivoja, mutten muista nimiä. Lassen ja Lianan nimet muistan kun ne ovat entuudestaan tuttuja 🙂

Pelosta tuli mieleen kuinka paljon se ohjaa elämäämme, siis se pelko. Olemme kasvaneet kilpailuyhteiskuntaan, pelkäämme epäonnistumista, häpeää, häviämistä, toiseksi jäämistä, naurun alaiseksi joutumista, huomiotta jäämistä, rakkaudetta jäämistä. Kaipaamme rakkautta, pelkäämme yksin oloa. Kaipaamme rauhaa, pelkäämme sotaa. Varustaudumme sodan varalle, emmekä varustaudu rakkauden varalle. Emme varustaudu sellaisen maailman varalle, jonka ihmiset eläisivät yltäkylläisessä rakkauden ja onnellisuuden tunteessa.

Onko sellainen mahdollista? Sellainen maailma, jonka asukkaat olisivat vapaita ennakkoluuloista ja peloista, vapaita vihasta ja väkivallasta, sellainen maailma, jonka asukkaat rakastaisivat toisiaan, tukisivat toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä, iloitsisivat toisten onnesta, eivätkä tuntisi kateutta? Onko?

Kun tätä kirjoitta tässä tietokoneen ääressä tuntuu siltä, että kaikki on mahdollista. Kannattaisihan se yrittää. Mieluummin yrittää tavoitella sellaista maailmaa kuin varustautua sotiin. David Lynch ainakin yrittää.

http://www.youtube.com/watch?v=MYBWbGs9t18