Olen tänään ilmoittautunut Vedic Art -peruskurssille, vaikka tunsin aluksi suurta epäluuloa moista touhua kohtaan, koska en tiennyt koko hommasta mitään ja lisäksi kurssittajat eivät ole mitään maankuuluja  mestarimaalareita, joiden nimet loistavat taiteen merkkihenkilöiden plakaateissa, eivätkä he myöskään ole mitään suuren maailman ihmeitä tekeviä guruja, vaan ihan tavallisia mukavia ihmisiä, jotka satun kaiken lisäksi tuntemaankin. Voiko olla herkullisempaa ennakkoluulojen kasvualustaa?

Voi minua poloista tavistolloa, kun moiseen ennakkoluuloiluun sorruin, oikein hävettää tunnustaakin, mutta minkäs teet kun on lapsena ollut pipo liian tiukalla. No niin, nyt vieritin ennakkoluuloilun syyt vanhempieni niskoille liian pientä pipoa hyväksi käyttäen. Itse asiassa pipot ja karvalakit olivat oikein sopivia, mutta toisaalta muistan kyllä, että yksi lippalakki puristi kun olin 7-vuotias. Minusta se oli hieno lakki, samanlainen kuin isällä oli, ja kaiken lisäksi koulussa joku yläluokan jätkä sanoi siitä jotain pilkallista. Pahoitin mieleni.

Minua kiinnostaa ajatus, että Vedic Art -opettajat eivät puutu opiskelijoiden töihin millään lailla, jokainen siis vaan tuhertaa omiaan. Käsitykseni mukaan opettajat antavat opiskelijoille taiteen prinsiippejä, mitä ne sitten lienevätkään. Niiden olisi kai tarkoitus auttaa jokaista löytämään oma tiensä ja auttaa omalla luovuuden polulla. Jos näin on, että luovuuteni lisääntyy entisestään, niin täytyy olla tarkkana ettei pipo päästä lennä.

Elän toivossa, että kurssi on antoisa ja minulle sopiva tällä ajan hetkellä.

Olen usein kävellyt koirani kanssa karjasillan puistojen läpi. Hillapuisto ja Mätäspuisto jaksavat hämmästyttää minua kävelykerta kävelykerran jälkeen. Molempiin  on asennettu roskapöntöt viime kesänä, mutta puistot ovat silti paskaa täynnä. Mikä se siinä on, että ne paskat eivät löydä tietään sinne roskapönttöön?
Tosin uskon ja luulen että puistot olisivat paskaa täynnä vaikka roskiksia olisi niissä metrin väleinkin. Ihminen on mukavuuden haluinen ja pelottavan itsekäs.

Eilen minä tympäännyin siihen paskan määrään sen verran, että otin ja kävelin Mätäspuiston lyhyen puistopolun läpi kamerani kanssa ja kuvasin jokaisen paskaläjän joka nyt sattui silmiini. Tuli paljon paskakuvia.

En sano, että ne olivat koiranpaskoja, koska voivathan ne olla vaikka koirien omistajien tai kissojen tai oravien paskoja tai mitä niitä nyt onkaan…, sitä minun on vain vaikea ymmärtää, että miksi ne paskat sinne luontoon pitää jättää kun kerta on laitettu nätit roskakoritkin niitä varten.

Kotieläimissähän ei ole mitään vikaa, ne ovat luontokappaleita ja paskovat minne huvittaa ja niin täytyykin olla, mutta omistajien tehtävä on noukkia niiden paskat roskikseen. Jos ei siihen kykene, kannattaa luopua lemmikin hankkimisajatuksesta. Ovathan ne ihania mutta täytyy muistaa että ne paskantavat myös.

Eilen kirjoittelin henkisen kehityksen ja tasapainon merkityksestä. Ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen ei minun käsitykseni mukaan heittele roskiaan maahan, eikä jätä omia tai lemmikkinsä paskoja luontoon. Ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen ottaa huomioon toiset ihmiset ja tekee parhaansa toistenkin viihtyvyyden ja hyvän olon puolesta. Näin minä uskon.

Kaleva 13.04.2013:

Filosofi Pekka Himanen raotti kohutun tulevaisuusselontekonsa sisältöä perjantaina. Hänen mukaansa sen ydin on jokaisen kansalaisen oikeus elää arvokas elämä. Sen kautta hän ja seitsemänhenkinen kansainvälinen tutkimusryhmä käsittelevät kasvun isoa teemaa.

Jotta se oikeus toteutuu vielä vuonna 2030, Himasen mukaan kaikkien alojen on muututtava ekologisesti kestäviksi ja kaikkien ihmisten muutettava elämäntapojaan. Kestävän talouden, hyvinvoinnin ja ympäristön lisäksi kukoistava Suomi tarvitsee luovuuteen kannustavaa kulttuuria eri tavalla kuin nykyään.

”Suomi ei voi onnistua, jos yhteiseen sopimiseen työnantajien, työntekijöiden ja hallituksen välillä ei pystytä. Jos se politikoidaan pilalle, leikitään koko Suomen kohtalon kysymyksellä”, hän sanoi.

Viisaita sanoja. Minulle on samantekevää mitä ne maksavat ja kuka ne maksaa. En ole kateellinen. Sanoihin ”Suomi tarvitsee luovuuteen kannustavaa kulttuuria eri tavalla kuin nykyään” sisältyy paljon. Luovuuden käsite on niin venyvä, sitä olisi syytä Himasenkin selventää.

Minun mielestäni Suomi ja koko maailma tarvitsevat henkistä kehitystä, ystävällisyyttä, myötätuntoa, onnellisuutta. Minun kaavani onnellisuuteen on ystävällisyys + myötätunto = onnellisuus. Myötätuntoinen ja aidosti ystävällinen ihminen ei ole kateellinen. Pelko ja kateus ovat ikäviä peikkoja, jotka kuitenkin ovat nitistettävissä ystävällisyyden ja myötätunnon keinoin.

Ystävällinen ja myötätuntoinen yhteiskunta on onnellinen kansakunta, joka ei politikoi asioitaan pilalle, eikä tunne kateutta muita kohtaan. Meidän tärkein tehtävämme ei ole pysyä kansainvälisen kilpailun kärjessä (taloudellisessa mielessä) vaan olla onnellisia. Eikö se niin ole? Ei niistä tilastokäyristä mitään iloa haudassa ole ja lapsetkin muistavat mieluummin onnellisen isän kuin tilastojen kärkikamppailijan, uskoisin.

Mitä muuta? Vakuutusyhtiö Ilmarinen möi Talvivaaran osakkeensa. Tunsin iloa. Miksi? En tiedä, koska en tunne pörssimaailmaa, mutta tunsin sisimmässäni että Talvivaaran Titanic alkaa upota. Toivottavasti luonto ei tuhoudu sen mukana.

Tämän päivän Kalevassa on juttu otsikolla ”Talvivaara aikoo purkaa jätevetensä suunnitellusti”. Se kuulostaa ihan hyvältä asialta. Mutta sitten itse juttu alkaa lauseella ”Talvivaaran kaivos purkaa altaisiin ja avolouhokseen varastoituja jätevesiään Oulujoen ja Vuoksen vesistöihin Vaasan hallinto-oikeuden päätöksestä huolimatta.”

Mitä helvettiä? Jätevesiä vesistöihin hallinto-oikeuden päätöksestä huolimatta?

Sitten jutussa seuraa sellaista ympäripyöreää tekstiä, josta en ymmärrä ja lopuksi höpöhöpö lause ”Talvivaaran viestintäpäällikkö Olli-Pekka Nissinen sanoo, että kevättulvat muuttavat tilannetta oleellisesti.”

Jumalauta, eihän se tällainen peli vetele. Oikeuden päätökset ovat oikeuden päätöksiä, joita on noudatettava. Samalla sivulla on juttu otsikolla ”Liki viiden vuoden vankeus seksuaalirikoksista.”

Mitä jos siinäkin todettaisiin, että ”Seksuaalirikollinen ____________________ on vapaalla jalalla uusimassa seksuaalirikoksiaan oikeuden päätöksestä huolimatta.”, ja lopuksi vielä ”Rikollisen viestintäpäällikkö __________________________ sanoo, että kevätkiimat muuttavat tilannetta oleellisesti.”?

Maalla oli mukavaa, Pyhäjärvellä pääsiäisenä. Ei ollut tietokonetta, eikä facebookia – tai olishan ne ollu kännykässä mutta ei tullut käytettyä. Ei tullut – kunniasanalla. Siellä oli Köhler -ompelukone, avanto ja kesällä tekemäni veistos, jonka ukki oli kantanut näkösälle metsän reunasta, jonne sen viime kesänä jätin.

Menimme mökille lauantaina poimittuamme mummon matkalla kyytiin. Ukki oli mennyt jo perjantaina lämmittämään mökkiä. Olihan siellä kyllä lämmin, ja kostea. Se ei se kosteus meinaa yhdessä päivässä haihtua kylmillään olleesta mökistä. Mummo ja ukki palasivat sunnuntaina ja me jäimme Taina –rouvan ja Joiku –koiran kanssa vielä vuorokaudeksi. Hiihdeltiin järven jäällä useampaan kertaan – tosi mukavaa kun koira saa juosta vapaana, eikä kukaan ole sekundaattorin kanssa aikaa ottamassa. Hiki siinä silti tuli, sillä tavalla lempeästi eikä väkisin punnertaen niin kuin lapsena koulun kilpahiihdoissa, joissa eivät sukset koskaan luistaneet. Tai saattoi ne kai luistaakin mutta tuntui tekstin kannalta herkullisemmalta kirjoittaa, etteivät luistaneet.

Saunaan meno hikisenä on suurta nautintoa. Olisihan siinä veden kantamisessa avannostakin tullut jo hiki ilman sitä hiihtoa, mutta hiihto oli suurempi nautinto.

Suomi on kaunis maa talvella, aurinko antaa energiaa niin että mieliala kohenee ja ideat pyörivät päässä. Talvi on kaunis, kevät on kaunis, kesä on kaunis ja on se syksykin.

”Emme olleet varmaankaan varautuneet tällaisiin poikkeuksellisiin luonnonolosuhteisiin kuin viime kesänä oli. Tietysti se oli virhe.” (http://m.kaleva.fi/uutiset/talous/talvivaaran-pera-mtv3lla-emme-olleet-varautuneet/624368/)

Niin. Pekka Perä ja kumppanit eivät olleet varautuneet viime kesän sateisiin ja sen takia hommat meni pieleen Talvivaarassa. Sehän on selvä juttu. Kukapa sitä sateita tai muitakaan luonnon ilmiöitä osaisi ennustaa, varsinkaan nyt kun ilmasto muuttuu pelottavalla vauhdilla. Napajäätiköt sulavat ja jääkarhut laihtuvat. Veden määrä tulee lisääntymään maapallolla voimakkaasti tulevina vuosina ja ilmasto käy yhä arvaamattomammaksi joka hetki. Kun hirmumyrskyt, sateet, tulvat ja maanjäristykset yleistyvät, niin mitenkäs sitten suu pannaan Pekka Perä? Sanotaanko sitten kymmenen – kahdenkymmenen vuoden päästä, että emme olleet varautuneet ilmaston muutokseen?

Se on taas sitä aikaa vuodesta, että apurahojen saajat saavat onnitteluja ja ilman jääneet ovat nyreissään. Välitalon Vega valittiin vuoden taiteilijaksi 2014. Onnea Vegalle. Anottiin molemmat samaa apurahaa vuosi sitten, muttei saatu kumpikaan. Nyt jätin anomatta kun ajattelin, etten kuitenkaan saa. Vega anoi. Hyvä homma, saipahan se hakija, joka sitä enemmän halusi ja tarvitsi.

En oikein muistakaan milloin olisin viimeksi saanut apurahan. Taisi olla vielä markan aikaan kun sain yliopistolta vähän avustusta kun olin kirjoittanut vapaa säestys –oppikirjan. Taiteilija-apurahan olen kai viimeksi saanut 90-luvulla, se oli muistaakseni puolivuotinen lääniltä. Sen jälkeen en muista saaneeni keneltäkään.

Minusta koko apurahasysteemistä voisi luopua ja alkaa maksamaan taiteilijoille kuukausipalkkaa. Taiteilijan on tehtävä taidettaan, jotta elämä pysyisi mielekkäänä, se on sellainen sisäinen pakko, kyllä siitä pitäisi palkkaa maksaa.

Milläkö rahoilla? No helvetti, aina siihen keinot keksitään. Ei sitä nyt vielä tässä vaiheessa kannata pohtia, kun ei ole vielä taiteilijapalkkapäätöksiäkään tehty.

Miten niin muka tehtävä taidetta, että elämä pysyisi mielekkäänä? Eikö se elämä muka ole tarpeeksi mielekästä jos käydään päivät töissä ja illat katsotaan televisiota? Ei se kaikille ole, meitä on niin moneen junaan. Toisille riittää television katselu, toisten on pakko pelata lätkää päivät päästään (ja uhrata siihen kaikki aika), toisten on taas pakko tehdä taidetta. Se on sisäinen pakko, eikä mikään sairaus. Hyvin yksinkertainen juttu, ei siinä pitäisi mitään ihmettelemistä olla.

Huomasin facebookissa, että asiasta on tehty aloitekin: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/44

Hyvä homma.

No niin, nyt tuli tuokin ongelma ratkaistua. Pitää mennä katsomaan kuivumassa olevaa uutta maalausta ja lämmittämään ruokaa. Missähän minä söisin kun taulu kuivuu keittiön pöydällä? Sitä ei voi oikein liikutella kun siinä on niin paljon nestettä kankaan pinnalla. No, enköhän minä jotain keksi.

Ihmeellistä miten taulut ja veistokset syntyvät. Yksi omasta mielestä parhaimmista veistoksistanikin syntyi aikoinaan niin, että aloin sahata n. 1,5 metrin pituisesta männyn pätkästä mielessäni olevaa veistosaihetta, mutta saha tekikin siitä aivan erilaisen – aihe muuttui matkalla aivan väkisin, vaikkakin lopputulos alkoi paljastua jo prosessin alkupuoliskolla. Se männynpätkä vain halusi tulla sellaiseksi kuin se tuli ja olin lopputulokseen kovasti tyytyväinen.

Eilen tuhersin uusiksi kaksi taulua jotka tein jo viime vuonna, eli 2012. Silloin tein ne pikaisesti käyttämällä paljon maalia, puuliimaa ja vähän paperiakin. Olin ripustanut ne nykyisin tyhjillään olevan poikani Santerin huoneen seinälle, silloin kun Santtu vielä kotona asui. Aina niitä siinä ohikulkeissani oven raosta vilkaisin ja tyytymättömyyteni lopputulokseen kasvoi jokaisen vilkaisukerran jälkeen.

No, eilen sain idean. Otin toisen maalauksista seinältä, toin sen keittiön pöydälle, leikkelin lyhyitä tulitikkujen pätkiä ja liimailin ne taulun pintaan. Vein taulun suihkuhuoneeseen ja sytytin liimatut tulitikut tuleen. Liikaa palamaan innostuneet (ne, jotka sytyttivät kangasta) sammutin puhaltamalla ja vähän vedelläkin, muut sammuivat onneksi itsestään, ettei tarvinnut sentään palokuntaa kutsua. Olisi ollut kallis tikki jos koko talo olisi palanut. Siksi olinkin suihkuhuoneessa, jossa on vettä lähettyvillä. Lopuksi taas lorotin liimaa päälle. Lopputulos viehätti minua niin, että tein toisellekin maalaukselle samoin. Nyt ne molemmat tyydyttävät minua, toivottavasti vielä vuoden päästäkin. Nyt ainakin tuntuu siltä, että voisin viedä ne Katoppa -asukastuvan näyttelyyni, joka alkaa 3.5.2013 muistaakseni. Olen siellä kesän taiteilijana elokuun loppuun saakka.

Jo vain on luovuus ihmeellistä, mukavaa kun on vielä kyydissä pysynyt, eikä tipahtanut kelkasta.

Eilen oli viimeinen esitys. Meni hyvin ja yleisöä oli runsaasti, kaikilla oli kivaa. Tulin tänään 45 minuuttia liian aikaisin töihin. Muistin alkamisajan väärin. Muistin muka niin tarkasti, etten viitsinyt tarkistaa vaikka lukujärjestys olisi ollut niinkin lähellä kuin oikeassa takataskussa. Niin sitä ihminen voikin olla väärässä niissä asioissa, jotka luulee tietävänsä vuorenvarmasti.

Onneksi kyse oli kuitenkin niinkin harmittomasta asiasta kuin taitellusta A4-lukujärjestyspaperista, jossa tämän viikon opetustunnit, eikä esimerkiksi sellaisesta isomman luokan päätöksestä kuin että kumpi nappula laukaisee koko maapallon tuhoavan neuronipommin ja kumpi sen saa vaarattomaksi (edellyttäen tietysti, että siinä olisi vain 2 nappia).

Neuronipommi, millaisiahan ne mahtavat olla? Tarkistetaanpa. Wikipedian mukaan se onkin neutronipommi, eikä neuronipommi:

Neutronipommi (korkeasäteilyinen ase) on ydinase, joka vapauttaa huomattavasti enemmän neutronisäteilyä kuin tavanomainen atomipommi. Neutronisäteily läpäisee materiaaleja paremmin kuin muut säteilylajit, ja on se biologisesti vaarallisempi, koska se pystyy aiheuttamaan muutoksia atomien ytimissä. Neutronisäteily on pommin niin sanottua alkusäteilyä. Neutronipommi on pienikokoinen vetypommi, joka vapauttaa jopa 80 % reaktioenergiastaan hyvin nopeina neutroneina. Neutroniaseen teho on noin 1–10 kilotonnia, sen säteilyvaikutus ulottuu jopa 10 kertaa niin kauas kuin painevaikutus.   

Kaikkea sitä oppii kun tulee liian aikaisin töihin. En minä tosin tuota selitystä lukenut, kopioin vain wikipediasta CTRL+C–toiminnolla ja liitin CTRL+V-toiminnolla. En siis oppinut mitään. Tietokone on ihmeellinen asia.

Mukavaa kun alkaa hiihtoloma. Täytyy ottaa rennosti, eikä asettaa itselleen mitään tavoitteita, niin ei tule pettymyksiä. Yritän nauttia joka hetkestä.

Tämän päivän lehdessä oli taas jääkiekon väkivaltaistumisesta. Käsiteltiin rankkoja taklauksia, joissa alle jääneet ovat menettäneet tajuntansa tai menneet muuten vaan tillin tallin. Taklaajia oli kaudella 2012 – 2013 löytynyt Kärpistä (1 kpl), HPK:sta (1 kpl), Kalpasta (1 kpl), HIFK:sta (2 kpl) ja Jokereista (2 kpl), näin muistelen. Siinä on 7 kpl liikaa minun mielestä. Varmaan kiva mennä töihin illan matsiin, ammattilaisiahan ne pelaajat ovat, kun ei tiedä pääseekö illalla kotiin vai joutuuko sairaalaan.

Toisaalta täytyisi ymmärtää, että niillä, jotka haluavat toista vahingoittaa, täytyy olla jotain ongelmia. Tasapainoinen, onnellinen ihminen ei käy toisen kimppuun. Tasapainoinen, onnellinen ihminen suhtautuu ympäristöönsä ja lähimmäisiinsä tasapainoisen rakastavasti.

Tästähän herää luonnollisesti kysymys, onko jääkiekko tasapainoisten ja onnellisten ihmisten laji ja suhtautuvatko pelaajat vastustajiinsa tasapainoisen rakastavasti? Kuulostaako hullulta? Miksei näin voisi ollakin. En kylläkään tarkoita, että joukkueet pitäisi taitoluistelijoista tai joogeista kasata, mutta kyllä jääkiekkoa pitäisi osata pelata ilman tappomielialaa.

Kyllähän kilpailutilanteessa adrenaliinin erittyminen on luonnollista ja tarpeellistakin, näin myös jääkiekossa, mutta sen hallitseminen on myös taitolaji, joka olisi syytä hallita. Jalkapallossa on kai nähty myös vastaavia väkivallan purkauksia, mutta entä jääpallossa, tenniksen nelinpelissä, lentopallossa, koripallossa?

Kävin ennen ahkerastikin Kärppien otteluissa ja joskus sattui, että lähettyvillä istui joku ylimääräisen testosteroni- ja adrenaliinipistoksen saanut katsoja, joka pilasi koko illan yli 100 desibelin karjumisellaan. Tappomielialaa löytyy siis katsomon puoleltakin. Ihminen on väkivaltainen. Näin ei tarvitse olla.

Tällaisia ajatuksia aamupäivän tunteina. Illaksi Valveelle esiintymään.