Säilöttyjä unelmia –elokuvassa vilahti teksti ”Älä elä tehdäksesi työtä vaan tee työtä elääksesi”. Oivalsin, että monilla taiteilijoillahan asia on juuri päinvastoin: he elävät luodakseen, eivätkä niinkään luo elääkseen. Luominen on sisäinen pakko. En minä ainakaan tee taidetta elääkseni, ei minulle kukaan siitä maksa rahaa, vaikka taideteoksen syntyminen joskus suuria ponnistuksia vaatisikin. Eipä silti, en minä pahakseni panisi jos joku siitä minulle maksaisikin.

Meidät kasvatetaan irtaantumaan itsestämme, kasvatetaan pelkästään toisen aivopuoliskomme käyttäjiksi , painostetaan lopettamaan lapselliset luovat leikit ja kehotetaan panostamaan aivojen tietopuoliskon valitettavan rajoitettuun päättelykykyyn. Luovuus ja fantasia leimataan huuhaaksi. Suuri osa aivokapasiteetistämme jää harjoitusta vaille, sääli.

Ihmettelin jo lapsena kun älysin, etteivät vanhemmat nauttineet työstään vaan tekivät sitä rahan vuoksi.  Masennuin ajatuksesta. Äiti sanoi aina, että kyllä sitä sitten eläkkeellä on aikaa harrastaa. Eläkkeellä, voi jumantsukkeli! Nyt jo tuntuu askel hidastuvan ja ryhti kumartuvan ja vielä pitäisi muka vuosia odottaa! Ei kiitos, ajattelin jo silloin. Minulla on kylläkin ollut onnea, kun olen repinyt leipää musiikilla, joka oli minun harrastukseni nuorena. Minulla on ollut onnea, vaikka elämäni ei aina niin ruusuilla tanssimista ole ollutkaan. Kaikesta olen kuitenkin yrittänyt ottaa opikseni, koska uskon, että kaikella on tarkoituksensa.

Palatakseni alun teemaan ”Älä elä tehdäksesi työtä vaan tee työtä elääksesi”, olen sitä mieltä, että taiteilijoiden aivot ja sydän ovat ohjelmoituneet ”Elä tehdäksesi taidetta”-moodiin. Ovathan naisilla ja miehilläkin aivopuoliskot jotensakin toisinpäin (en ole neurologi, joten en voi tarkentaa asiaa tuon paremmin), mikseivät sitten taviksilla ja taiteilijoilla? Tästä syystä pitäisinkin itsestään selvyytenä, että taiteilijoille kuuluisi maksaa kuukausipalkkaa luomistyöstä. Elämä pitää olla elämistä varten, eikä se saa tuntua rangaistukselta ”otsasi hiessä tulee sinun leipäsi ansaitseman”-huutojen kaikuessa takaraivossa.

Kuulin tänään radiossa mielenkiintoisen ajatuksen. En nyt muista sitä sanatarkasti mutta se oli mielenkiintoinen. Valehtelematta.

Siinä puhuttiin jostain meditaatiotekniikasta tai vastaavasta henkisestä meiningistä ja esitettiin ajatus, että eikös se ole itsekästä toimintaa kun meditaatiolla, joogalla tai vastaavalla muulla menetelmällä saavutetaan parempi olotila, jotta kestetään paremmin ympäristöä?

En ole ikinä ajatellut asiaa tuolta kantilta, mutta onhan siinä ajatusta, itseähän siinä pyritään kehittämään ja saavuttamaan itselle parempi olo ja mielenrauha, ympäristöstä viis. Ajatuksena oli siis se, ettei pyritä kehittämään maailmaa vaan itseä. Niin, voihan sen noinkin ajatella. Toisaalta taas, eikös muutos lähde aina itsestä, jos on tasapainossa itsensä kanssa ja säteilee ympäristöön positiivista energiaa, niin tuskin siitä haittaakaan on?

Tuolta kantilta ajateltuna kaikki toimintahan voitaneen luokitella itsekkääksi, taloudellisen menestyksen tavoittelu, urheilu, ja niin poispäin. Nyt ajattelen itsekkäästi ja tunnen väsymystä, enkä jaksa enää parantaa maailmaa eli kirjoittaa tätä juttua. Heippa.

Nyt olen nukkunut yön yli, käynyt lääkärissäkin ja virkistäytynyt. Nopeaa se aika menee.

Itsekästä itsekästä itsekästä, niinpä niin. Lähdetäänpäs liikkeelle ihan alusta, eli jos Jumala loi maailman niin kuin kristinusko väittää, niin olivatko hänen tarkoitusperänsä itsekkäät vai epäitsekkäät? Kas, siinäpä pulma. Kirjoitanko minä tätä tekstiä itsekkäistä tarkoitusperistä johtuen? Olipa siinä kieliopillisesti kömpelö lause. Lienee yksinkertaisempaa tuomita minut itsekkääksi ja kömpelöksi kirjoittelijaksi kuin Jumala itsekkääksi maailman luojaksi, eikö vaan? Eihän Jumalaa saa soimata, eihän? Näinhän meille on opetettu.

Entä onko itsekkyys sitten negatiivista? Jos Suomen jääkiekkopelaajat ovat katkeria hävittyään mitalin, niin eikös siinä ole selvästi nähtävissä itsekkyyttä puhtaimmillaan? Voidaanko yleistää ja sanoa, että kilpaurheilijat ovat voimakkaan kilpailuviettinsä vallassa erittäin itsekkäitä? Onko se paha jos haluaa voittaa kultaa itselleen? Haluavatko he voittaa kultaa Suomelle vai itselleen? Kas, siinäpä pulma.

Nyt lounasaika lähestyy, enkä viitsi enää kirjoittaa, luovun tästä urakasta itsekkäistä tarkoitusperistä johtuen. Taas kieliopillisesti kömpelö lause. Revi siitä.

Kesä tuli. Huomenna on hellepäivä ja televisiosta tulee jääkiekkoa, saattavat suomalaiset olla humalassa. Kalja maistuu ja jännättävää piisaa: Suomi pelaa Ruotsia vastaan ja Sveitsin vastaan asettuu USA. Piti muotoilla edellinen lause tuolla tavoin, kun en tiennyt miten USA taivutetaan: USAa vastaan vai USA:a vastaan, USA:ta vastaan vai USAta vastaan? Nuo kaksoispiste-vaihtoehdot (yhdyssana?) tuntuvat kyllä paremmilta, mutta mistäpä sen tietäisi kun ei ne kielioppissäännöt koulussa kiinnostaneet. Vallan muut asiat pyörivät silloin nuoren Jorman mielessä.

Ammattikoulun nuoret ovat olleet koko viikon taloa maalaamassa. Oikein mukavaa porukkaa ja tekevät tarkkaa työtä. Ei muuta tänään. Stop.

Iltapäivä työpaikkapalaverissa. Tunsin oloni ulkopuoliseksi. Pyöräillessäni kotiin olin nälkäinen ja ärtynyt. Valmistin pika-aterian ja alkaessani syödä tunsin itseni hyvin surulliseksi, ulkopuolisen surulliseksi, turhaksi. Vaikka tiedän osaavani työn johon minut palkattu, tunsin itseni silti turhanpäiväiseksi joukon jatkeeksi. Ruoan jälkeen oloni hieman parani.

Olen usein pohtinut työn merkitystä. Oscar Wilde on sanonut sattuvasti, että työ on niitä varten joilla ei ole parempaa tekemistä. Se on minusta syvällisemmin sanottu kuin äkikseltään luulisi. Siinä ei ole mitään halveeraavaa niitä kohtaan, jotka joutuvat raatamaan työssä josta eivät pidä, koska mielestäni ei ole millään lailla halveeraavaa todeta että heillä ei ole muutakaan. Se on totuus. On onni saada tehdä kutsumustyötä.

Wikipedia sanoo hakusanalla ”työ” seuraavaa:

”Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö) tai yksilön omien taikka hänen lähipiirinsä aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen (kotityö). Muunlaista työtä kutsutaan vapaaehtoistyöksi. On ollut tapana puhua ruumiillisesta ja henkisestä työstä, mutta tämä jako on harhaanjohtava, koska kaikessa ihmisen työssä ovat olennaisina edellytyksinä älykkyys sekä kokemuksen opettamat seikat ja siihen liittyvä harjaantuneisuus.”

Mielenkiintoista. Tuossa määritelmässä ei mainita sanaa ”onnellisuus” kertaakaan, miksikähän?

Sama artikkeli sanoo työn psykologiasta ja sosiologiasta seuraavaa:

”Työssä vaikuttavat moninaiset psyykkiset tekijät, joista vain osa on tietoisia. Työn rasittavuuteen vaikuttavat ruumiillinen ja henkinen ponnistus, kyllästyminen (varsinkin samanlaisina toistuvissa suorituksissa), liiallinen pitkäjänteisyys (esim. tavoitteen ollessa ehkä vasta vuosien päässä) sekä vieraantuminen (varsinkin työn välittömän tuloksen eli työsuorituksen ollessa liian kaukana työn motiiveista, esim. ansaitun palkan avulla hankittavista esineistä tai palveluksista). Parhaiten henkilö viihtyy työssä, jonka antama tulos ei jää suhteettoman paljon alle vaatimusten ja joka ei ole liian helppoa eikä liian vaikeaa sekä toisaalta tyydyttää sekä yksilön psyykkisiä toimintavirikkeitä että sosiaalisen ympäristön asettamia vaatimuksia. Työn saattaminen yksilöä joka suhteessa tyydyttäväksi on vaikeata nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa koneellistuminen ja työnjako ovat pitkälle kehittyneitä.Daniel Pink on tutkinut uuden sukupolven motivaatioon vaikuttavia tekijöitä ja nostaa esille kolme merkittävää asiaa: Työn täytyy olla merkityksellistä (purpose), Työssä pitää voida kehittyä (mastery) ja työntekijän pitää saada päättää siitä miten työ tehdään (autonomy).”

Mielenkiintoista. Edelleenkään ei mainita sanaa ”onnellisuus” kertaakaan, miksikähän?

Autoillessani kuuntelen usein radiota, mielellään puheohjelmia tai konserttimusiikkia, saa olla uutta tai vanhaa, kaikki kelpaa. Tänään satuin aukaisemaan Yle 1:n ja sieltä tuli Iltahartaus. Kuuntelin pastori Markku Tynkkysen puhetta ja vaikutuin.

http://areena.yle.fi/radio/1912358

Pastori puhui miehen vaikeudesta rakastaa ilman pelkoa, vilpittömästi ja pyyteettömästi. Pastori puhui viisaita sanoja. Hämmästyin kun pastori puhui seksistäkin. Huomasin olleeni ennakkoluuloinen. Pastori piti hienon puheen. Olen iloinen, että kuuntelin sen.

Tänään on ollut kiire päivä, pastorin puhe rauhoitti kiireistä rytmiä. Kävin Limingassakin, ennätin myös piipahtaa taidekoulun kevätnäyttelyssä. Lasse Nissilän pienet veistokset ja Liana Potilan keltainen taulu ja öljypastelleilla tehty piirros olivat mainioita. Oli siellä muitakin kivoja, mutten muista nimiä. Lassen ja Lianan nimet muistan kun ne ovat entuudestaan tuttuja 🙂

Pelosta tuli mieleen kuinka paljon se ohjaa elämäämme, siis se pelko. Olemme kasvaneet kilpailuyhteiskuntaan, pelkäämme epäonnistumista, häpeää, häviämistä, toiseksi jäämistä, naurun alaiseksi joutumista, huomiotta jäämistä, rakkaudetta jäämistä. Kaipaamme rakkautta, pelkäämme yksin oloa. Kaipaamme rauhaa, pelkäämme sotaa. Varustaudumme sodan varalle, emmekä varustaudu rakkauden varalle. Emme varustaudu sellaisen maailman varalle, jonka ihmiset eläisivät yltäkylläisessä rakkauden ja onnellisuuden tunteessa.

Onko sellainen mahdollista? Sellainen maailma, jonka asukkaat olisivat vapaita ennakkoluuloista ja peloista, vapaita vihasta ja väkivallasta, sellainen maailma, jonka asukkaat rakastaisivat toisiaan, tukisivat toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä, iloitsisivat toisten onnesta, eivätkä tuntisi kateutta? Onko?

Kun tätä kirjoitta tässä tietokoneen ääressä tuntuu siltä, että kaikki on mahdollista. Kannattaisihan se yrittää. Mieluummin yrittää tavoitella sellaista maailmaa kuin varustautua sotiin. David Lynch ainakin yrittää.

http://www.youtube.com/watch?v=MYBWbGs9t18

Olen tänään ilmoittautunut Vedic Art -peruskurssille, vaikka tunsin aluksi suurta epäluuloa moista touhua kohtaan, koska en tiennyt koko hommasta mitään ja lisäksi kurssittajat eivät ole mitään maankuuluja  mestarimaalareita, joiden nimet loistavat taiteen merkkihenkilöiden plakaateissa, eivätkä he myöskään ole mitään suuren maailman ihmeitä tekeviä guruja, vaan ihan tavallisia mukavia ihmisiä, jotka satun kaiken lisäksi tuntemaankin. Voiko olla herkullisempaa ennakkoluulojen kasvualustaa?

Voi minua poloista tavistolloa, kun moiseen ennakkoluuloiluun sorruin, oikein hävettää tunnustaakin, mutta minkäs teet kun on lapsena ollut pipo liian tiukalla. No niin, nyt vieritin ennakkoluuloilun syyt vanhempieni niskoille liian pientä pipoa hyväksi käyttäen. Itse asiassa pipot ja karvalakit olivat oikein sopivia, mutta toisaalta muistan kyllä, että yksi lippalakki puristi kun olin 7-vuotias. Minusta se oli hieno lakki, samanlainen kuin isällä oli, ja kaiken lisäksi koulussa joku yläluokan jätkä sanoi siitä jotain pilkallista. Pahoitin mieleni.

Minua kiinnostaa ajatus, että Vedic Art -opettajat eivät puutu opiskelijoiden töihin millään lailla, jokainen siis vaan tuhertaa omiaan. Käsitykseni mukaan opettajat antavat opiskelijoille taiteen prinsiippejä, mitä ne sitten lienevätkään. Niiden olisi kai tarkoitus auttaa jokaista löytämään oma tiensä ja auttaa omalla luovuuden polulla. Jos näin on, että luovuuteni lisääntyy entisestään, niin täytyy olla tarkkana ettei pipo päästä lennä.

Elän toivossa, että kurssi on antoisa ja minulle sopiva tällä ajan hetkellä.

Olen usein kävellyt koirani kanssa karjasillan puistojen läpi. Hillapuisto ja Mätäspuisto jaksavat hämmästyttää minua kävelykerta kävelykerran jälkeen. Molempiin  on asennettu roskapöntöt viime kesänä, mutta puistot ovat silti paskaa täynnä. Mikä se siinä on, että ne paskat eivät löydä tietään sinne roskapönttöön?
Tosin uskon ja luulen että puistot olisivat paskaa täynnä vaikka roskiksia olisi niissä metrin väleinkin. Ihminen on mukavuuden haluinen ja pelottavan itsekäs.

Eilen minä tympäännyin siihen paskan määrään sen verran, että otin ja kävelin Mätäspuiston lyhyen puistopolun läpi kamerani kanssa ja kuvasin jokaisen paskaläjän joka nyt sattui silmiini. Tuli paljon paskakuvia.

En sano, että ne olivat koiranpaskoja, koska voivathan ne olla vaikka koirien omistajien tai kissojen tai oravien paskoja tai mitä niitä nyt onkaan…, sitä minun on vain vaikea ymmärtää, että miksi ne paskat sinne luontoon pitää jättää kun kerta on laitettu nätit roskakoritkin niitä varten.

Kotieläimissähän ei ole mitään vikaa, ne ovat luontokappaleita ja paskovat minne huvittaa ja niin täytyykin olla, mutta omistajien tehtävä on noukkia niiden paskat roskikseen. Jos ei siihen kykene, kannattaa luopua lemmikin hankkimisajatuksesta. Ovathan ne ihania mutta täytyy muistaa että ne paskantavat myös.

Eilen kirjoittelin henkisen kehityksen ja tasapainon merkityksestä. Ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen ei minun käsitykseni mukaan heittele roskiaan maahan, eikä jätä omia tai lemmikkinsä paskoja luontoon. Ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen ottaa huomioon toiset ihmiset ja tekee parhaansa toistenkin viihtyvyyden ja hyvän olon puolesta. Näin minä uskon.

Kaleva 13.04.2013:

Filosofi Pekka Himanen raotti kohutun tulevaisuusselontekonsa sisältöä perjantaina. Hänen mukaansa sen ydin on jokaisen kansalaisen oikeus elää arvokas elämä. Sen kautta hän ja seitsemänhenkinen kansainvälinen tutkimusryhmä käsittelevät kasvun isoa teemaa.

Jotta se oikeus toteutuu vielä vuonna 2030, Himasen mukaan kaikkien alojen on muututtava ekologisesti kestäviksi ja kaikkien ihmisten muutettava elämäntapojaan. Kestävän talouden, hyvinvoinnin ja ympäristön lisäksi kukoistava Suomi tarvitsee luovuuteen kannustavaa kulttuuria eri tavalla kuin nykyään.

”Suomi ei voi onnistua, jos yhteiseen sopimiseen työnantajien, työntekijöiden ja hallituksen välillä ei pystytä. Jos se politikoidaan pilalle, leikitään koko Suomen kohtalon kysymyksellä”, hän sanoi.

Viisaita sanoja. Minulle on samantekevää mitä ne maksavat ja kuka ne maksaa. En ole kateellinen. Sanoihin ”Suomi tarvitsee luovuuteen kannustavaa kulttuuria eri tavalla kuin nykyään” sisältyy paljon. Luovuuden käsite on niin venyvä, sitä olisi syytä Himasenkin selventää.

Minun mielestäni Suomi ja koko maailma tarvitsevat henkistä kehitystä, ystävällisyyttä, myötätuntoa, onnellisuutta. Minun kaavani onnellisuuteen on ystävällisyys + myötätunto = onnellisuus. Myötätuntoinen ja aidosti ystävällinen ihminen ei ole kateellinen. Pelko ja kateus ovat ikäviä peikkoja, jotka kuitenkin ovat nitistettävissä ystävällisyyden ja myötätunnon keinoin.

Ystävällinen ja myötätuntoinen yhteiskunta on onnellinen kansakunta, joka ei politikoi asioitaan pilalle, eikä tunne kateutta muita kohtaan. Meidän tärkein tehtävämme ei ole pysyä kansainvälisen kilpailun kärjessä (taloudellisessa mielessä) vaan olla onnellisia. Eikö se niin ole? Ei niistä tilastokäyristä mitään iloa haudassa ole ja lapsetkin muistavat mieluummin onnellisen isän kuin tilastojen kärkikamppailijan, uskoisin.

Mitä muuta? Vakuutusyhtiö Ilmarinen möi Talvivaaran osakkeensa. Tunsin iloa. Miksi? En tiedä, koska en tunne pörssimaailmaa, mutta tunsin sisimmässäni että Talvivaaran Titanic alkaa upota. Toivottavasti luonto ei tuhoudu sen mukana.

Tämän päivän Kalevassa on juttu otsikolla ”Talvivaara aikoo purkaa jätevetensä suunnitellusti”. Se kuulostaa ihan hyvältä asialta. Mutta sitten itse juttu alkaa lauseella ”Talvivaaran kaivos purkaa altaisiin ja avolouhokseen varastoituja jätevesiään Oulujoen ja Vuoksen vesistöihin Vaasan hallinto-oikeuden päätöksestä huolimatta.”

Mitä helvettiä? Jätevesiä vesistöihin hallinto-oikeuden päätöksestä huolimatta?

Sitten jutussa seuraa sellaista ympäripyöreää tekstiä, josta en ymmärrä ja lopuksi höpöhöpö lause ”Talvivaaran viestintäpäällikkö Olli-Pekka Nissinen sanoo, että kevättulvat muuttavat tilannetta oleellisesti.”

Jumalauta, eihän se tällainen peli vetele. Oikeuden päätökset ovat oikeuden päätöksiä, joita on noudatettava. Samalla sivulla on juttu otsikolla ”Liki viiden vuoden vankeus seksuaalirikoksista.”

Mitä jos siinäkin todettaisiin, että ”Seksuaalirikollinen ____________________ on vapaalla jalalla uusimassa seksuaalirikoksiaan oikeuden päätöksestä huolimatta.”, ja lopuksi vielä ”Rikollisen viestintäpäällikkö __________________________ sanoo, että kevätkiimat muuttavat tilannetta oleellisesti.”?

Maalla oli mukavaa, Pyhäjärvellä pääsiäisenä. Ei ollut tietokonetta, eikä facebookia – tai olishan ne ollu kännykässä mutta ei tullut käytettyä. Ei tullut – kunniasanalla. Siellä oli Köhler -ompelukone, avanto ja kesällä tekemäni veistos, jonka ukki oli kantanut näkösälle metsän reunasta, jonne sen viime kesänä jätin.

Menimme mökille lauantaina poimittuamme mummon matkalla kyytiin. Ukki oli mennyt jo perjantaina lämmittämään mökkiä. Olihan siellä kyllä lämmin, ja kostea. Se ei se kosteus meinaa yhdessä päivässä haihtua kylmillään olleesta mökistä. Mummo ja ukki palasivat sunnuntaina ja me jäimme Taina –rouvan ja Joiku –koiran kanssa vielä vuorokaudeksi. Hiihdeltiin järven jäällä useampaan kertaan – tosi mukavaa kun koira saa juosta vapaana, eikä kukaan ole sekundaattorin kanssa aikaa ottamassa. Hiki siinä silti tuli, sillä tavalla lempeästi eikä väkisin punnertaen niin kuin lapsena koulun kilpahiihdoissa, joissa eivät sukset koskaan luistaneet. Tai saattoi ne kai luistaakin mutta tuntui tekstin kannalta herkullisemmalta kirjoittaa, etteivät luistaneet.

Saunaan meno hikisenä on suurta nautintoa. Olisihan siinä veden kantamisessa avannostakin tullut jo hiki ilman sitä hiihtoa, mutta hiihto oli suurempi nautinto.

Suomi on kaunis maa talvella, aurinko antaa energiaa niin että mieliala kohenee ja ideat pyörivät päässä. Talvi on kaunis, kevät on kaunis, kesä on kaunis ja on se syksykin.