Sain tällaisen sähköpostin:

sävel- ja kuvataiteilija Jorma Styng
Kokopäivätoiminen monitaiteellinen (sävel-, kuva- ja sanataide) työskentely

Valitettavasti Teille ei ole myönnetty apurahaa Suomen Kulttuurirahastoon
lokakuussa 2012 jättämänne hakemuksen perusteella. Kulttuurirahasto ei
käytäntönsä mukaisesti perustele päätöksiään.

Hakijoita oli tänä vuonna noin 8.300, joista alle 1.000 sai myönteisen
päätöksen. Seuraava keskusrahaston hakuaika on syksyllä 2013.

Kunnioittaen

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO

Minä olen saanut tällaisia viestejä ennenkin, kirjeitse ja sähköpostitse. Niissä on saattanut olla erilaisia sanakäänteitä, mutta sisältö on ollut aina sama. En edes muista milloin olisin viimeksi apurahaa mistään saanut.

No, mitäpä minä sillä, minähän käyn töissä ja saan palkkaa. Sillä minä maksan pankkilainat, sähköt, vedet, ruoat, netti- ja kännykkäliittymät, verot ja kaiken mahdollisen. Niinhän se pitää mennäkin.

Onkohan työssä käyminen syynä apurahattomuuteeni, vai olenko jo liian vanha? Olenko taiteilijana liian saamaton? Liian monialainen (=joka paikassa sählääjä)?

Taidan olla jo kyllästynyt kieteisiin päätöksiin, kun en nyt kaupungilta mitään anonutkaan. Paskaako sitä anomaan, jos ei mitään saa. En kirjoittanut, että ”…jos ei mitään kumminkaan saa”, koska se olisi kuulostanut pessimistiseltä ja sitä minä en ole, päinvastoin. Kaikki menee varmasti niin kuin on tarkoituskin.

Menneisyys on mielen värittämää muistelua ja tulevaisuus kuvitelmaa. On vain nyt ja sekin jo meni ja tuli uusi nyt. Tällä elämän hetkellä kun tätä kirjoitan, on oloni hyvä: vatsa on kylläinen paistetusta lohesta ja vihanneksista, enkä tunne itseäni stressaantuneeksi. Kaikki on siis hyvin, elämä on kaunis.