Tervetuloa

Kuvitellaanpa että tämä koko maailmankaikkeus on energiaa, energian värähtelyä, yhtenäiskenttä, ja tämä meidän maanpäällinen maailmamme on tämän energian värähtelyä tietyllä värähtelytaajuudella tai tasolla tai miten se nyt oikeaoppisesti sanotaan.

Silloinhan olisi äärimmäisen itsekästä olettaa, että tämä meidän tietyllä värähtelytaajuudella tai tasolla värähtelevä maailmamme olisi ainoa todellisuus ja maailma tässä koko maailmankaikkeudessa. Miksei voitaisi olettaa, että jollain toisella taajuudella on olemassa jokin toinen maailma, jota me emme pysty aistimaan käytettävissä olevilla aisteillamme tai peleillä ja pumpuillamme?

Aivan hyvin voisi olettaa että maailmankaikkeuksia olisi olemassa useita rinnakkaisia. Aivan yhtä hyvin voisi näin olettaa olevan kuin tiedämme että on olemassa eri taajuuksilla olevia radioasemia, eikä niistä kukaan usko ja julista olevansa ainoa olemassa oleva radioasema.

Jos näin olisi, niin mikä se Jumala sitten olisi? Olisiko Jumala tämän yhtenäiskentän ulkopuolella oleva ”olento” tai ”henki”, joka säätelisi ja ohjaisi näitä maailmankaikkeuksia vai olisiko Jumala tämä kaiken kattava energiaa, yhtenäiskenttä? Jos näin olisi, että Jumala olisi tämä energia ja me olisimme osa tätä energiaa, niin silloinhan me olisimme osa Jumalaa, Jumala olisi meissä, ja kuollessamme sulautuisimme tähän energiaan eli yhtenäiskenttään jättämällä fyysisen karkean kehomme hautuumaalle kuka missäkin muodossa haluaa kehonsa jättää joko poltettuna tai sellaisenaan.

Voisihan se olla näinkin, tai sitten ei, lieneekö tuolla niin väliä, pääasia lienee kuitenkin se, että elämme sovussa, rauhassa ja rakkaudessa.

Minä olen lueskellut Paula Tillin kirjaa Toisin: minun Asperger-elämäni ja alkanut miettiä että me kaikki taidetaan ollaan vähän aspergeereja. Varsinkin sellaiset kohdat kun hän kertoo pinttyneistä tavoistaan, esmees se kun hän jossain ulkomailla ollessaan kävi joka joka päivä mäkkärillä syömässä saman annoksen. Ja sitten nykyään laskee tarkkaan joka aterian että siinä on kaikki tärkeät ravintoaineet. Siinä hän on kyllä omaa laatuaan, että kylään mennessään vie mukanaan omat ruokansa, jottei tulisi pettymyksiä ruoan suhteen, mutta kyllä me monet toistetaan päivittäin samoja asioita robotin tavoin. Sen lisäksi että me ollaan vähän homoja kaikki, vois myös laulaa että me ollaan vähän aspergeereja kaikki.

Nyt ei talon lämmitys pelitä minun mielestä niin kuin pitäisi. Olohuoneen lämpömittari näyttää 19 astetta ylimmillään, eikä patterit meinaa lämmetä täysilläkään. Sais olla ulkona vähän pakkasta niin ehkä se sitten alkaisi toimia paremmin. Eilen meni sähkötaulusta 3 varoketta (tai mitä ne nyt ovat) pois päältä ja lämmitys katkesi. Olkkarin lämpötilaksi tuli 15 astetta. Laitoin nappulat oikeaan asentoon ja lämpö alkoi nousta, yli 19 se ei ole kuitenkaan noussut, vaikka tänään soitin firmaan ja heidän ohjeiden mukaan muutin asetuksia. Paska mitään tapahtunut, olkkarin patterit ovat edelleen kylmänä ja mittari korkeimmillaan 19 astetta. Minun mielestä se saisi olla 21 astetta. Eilen katselin telkkaria pipo päässä ja sormikkaat kädessä kun lämpö ei ollut vielä kerennyt paljoa nousta. Joiku-koira oli oikein tyytyväinen kun oli kerrankin sopivan viileää. Helppoahan se lapinkoirilla.

Omakotitaloasumisessa on omat kommervenkkinsä. Tällainen ulkosää on kaikkein tympein, kun lämpö on plussan puolella, vettä tulee ja sensorit mittaa että on pari plusastetta eikä kannata paljon lämmittää pattereita. Toivottavasti vika on syysilmassa eikä lämmityslaitteissa. Tuollaiset huolet tulee uniinkin: viime yönä näin unta että lattiat lainehti vettä pattereiden edessä ja kun kiristin ilmausruuveja, joista vesi tirisi, niin se ei auttanut vaan joka patteri lirisi vettä lattialle. Jännitti aamulla tulla keittiöön katsomaan onko kuivat lattiat. Oli onneksi, mutta olohuoneen lämpömittari näytti vasta 18 astetta.

Upea päivä. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa jäsenkorjaajalla ja koin senkin ihanuuden. Kaksi tuntia kokonaisvaltaista kehonhoitoa mukavan ja taitavan ihmisen käsittelyssä, sinne jäi suuri osa kehon jännityksistä. Sen jälkeen olin maalaamassa ystävieni luona maalausillassa ja onnistuin tekemään itseäni tyydyttävän maalauksen. Kotiin tultuani sain lautasellisen vaimoni valmistamaa todella herkullista punajuurikeittoa, jonka jälkeen Maarit ja Juha Tapio liikuttivat minut lauluesityksillään kyyneliin asti. Lisää kyyneliä seurasi kun katsoin nauhalta aiemmin TV:stä tulleen Seikkailu Etelänavalla–elokuvan, jossa olleet koirat veivät täyden huomioni, eivät niinkään ihmisnäyttelijät. Kaiken lisäksi ystäväni Johanna lähetti minulle s-postissa vuosia sitten akvarelleilla pikaisesti maalaamansa muotokuvan minusta:

@ Johanna Säkkinen

Mitä nyt? Nyt sänkyyn ja pikku hetki Paula Tillin Toisin: Minun Asperger-elämäni kirjaa, niin kauan kunnes uni ottaa vallan.

Huomenna on taas uusi päivä, josta on syytä olla kiitollinen.

Eilen oli mielenkiintoinen juttu Kalevassa tanssija Satu Tuomistosta, joka oli tekemässä ”Riisuttuna”-tanssiteosta, jossa kaiketi ollaan alasti. Hän osui asian ytimeen sanoessaan että sitten kun tuijotus tisseihin ja pippeleihin loppuu, niin nähdään alastomuuden kauneus kokonaisuudessaan. Jotenkin niin se oli, en muista tarkkaan.

Alastomuus on mielenkiintoinen asia. Meidät on opetettu häpeämään sitä. Amerikkalaiset varsinkin. Heidän TV-sarjoissaan ja elokuvissaan ei alastomuudella mässäillä, niissä eivät penikset ponnahtele eivätkä tisulit törröttele. Kyllä minäkin sitä häpeän, ei voi kieltää. Mieluummin minä saunassa tai peiton alla alasti olen kuin postilaatikolla päivän postia hakemassa.

Tampereella taiteen opetukseen kuuluva alastoman mallin piirtäminen tehtiin Tampereen rautatieasemalla. Tapahtuma kesti kokonaiset 15 minuuttia, upeaa. Kuvat tapahtumasta levisivät luonnollisesti lehtiin ja facebookiin. Amerikan suunnalta vaadittiin välittömästi kuvien poistamista facebookista. Luonnollisesti. Eihän sitä nyt alastonta ihmistä facebookiin. En kirjoittanut että alastonta naista, koska joku olisi saattanut alkaa pohtimaan ovatko alastonmallit aina naisia. Eivät ole. Meilläkin oli taidekoulussa ensin mallina mies, alaston sellainen, ja myöhemmin nainen, alaston sellainen. Hyvä se on molempia piirrellä että oppii, jos on oppiakseen.

Nythän meidän vaatetuksemme päätarkoitus on lämmön tarjoamisen lisäksi peittää sukuelimemme, tyylikkyyden vaatimus on tullut myöhemmin. Mitä jos olisikin sellainen performance, jossa kaikki olisi nurinpäin, vaatetuksesta lähtien? Eli vaatteilla peitettäisiin kaikki ne vartalon osat mitkä nyt siveellisyyssääntöjen mukaan saavat näkyä, eli käsivarret, pää ja jalat ja annettaisiin nyt peitettyjen osien olla paljaana? Mitähän mieltä siinä olisi?

Ehkä alastomuuden peittäminen ja häpeäminen on tarjonnut seksi- ja pornobisnekselle oivan markkinaraon, en tiedä. Jättirintaisten naisten ja metrimulkkuisten miesten luulisi olevan alan kuuluisimpia ja kovinta liksaa vetäviä sankareita. Mitenkähän tuo mahtaisi olla jos ilmasto sallisi ympärivuotisen alastomuuden, niin eläisimmeköhän alastomuusyhteiskunnassa ja jos eläisimme niin kiinnostaisiko seksi- ja porno enää ketään?
Seksi ja porno, mikähän niiden raja oikein on? Onkohan seksi jotain, missä ei näytetä kahden ihmisen välistä parittelua suorasti, korkeintaan vähän vihjaillaan ja porno taas sellaista, jossa kyseistä aktia näytetään yksityiskohtaisesti nautintoa liioitellen nautinnon sanoja ja pökkimiskehoituksia ulkomaan kielellä hokien?

Wikipedia väittää näin: ”Alastomuus on tila, jossa ihminen ei peitä itseään pitämällä vaatteita. Monet katsovat alastomuuden häpeälliseksi ja yksityiseksi asiaksi, jota eivät suvaitse julkisilla paikoilla. Jotkut ihmiset taas eivät pidä alastomuutta pahana vaan vapauttavana. Jälkimmäistä kutsutaan nudismiksi. Monet ihmiset saavat mielihyvää alastomien tai vain vähän verhottujen vartalojen katselemisesta. Tällaisten vartaloiden katseleminen on seksuaalisesti kiihottavaa, ja alaston ihmisvartalo on ollut suorastaan klassinen aihe esimerkiksi kuvataiteessa. Modernina aikana mainonta on valjastanut vähäpukeiset mallit palvelemaan myynninedistämistä.
Länsimaissa, varsinkin Yhdysvalloissa, alastomuus on tabu. Suomessa on hyväksyttävää pikkulasten esiintyä alastomana yleisellä uimarannalla. Aikuisten alastomuutta ei yleensä hyväksytä julkisella paikalla. On edelleen olemassa pieniä kulttuureita, joissa alastomuus on arkipäiväistä. Saunasta pulahdetaan usein vilvoittelemaan järveen alasti ja talvisin kieriskellään alasti lumessa. Suomessakin sekasaunassa kuitenkin käytetään toisinaan uimapukua tai pyyhettä verhoutumiseen. Alastomuus-käsitteen merkitys vaihtelee alueittain. Niillä seuduilla, joissa alastomuudella tarkoitetaan myös vähäpukeisuutta, vaatteettomasta käytetään usein muuta sanaa. Esimerkiksi Lappeenrannan seudulla jälkimmäisessä tilanteessa on sanottu henkilön olevan nahkasillaan.
Kulttuurin kannalta merkittävä viittaus alastomuuteen on Raamatussa, jossa ihmiskunnan esivanhemmat Aadam ja Eeva elävät ensin alastomina Eedenin puutarhassa, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen häpeävät alastomuuttaan.”.

Mitenkähän muissa uskonnoissa, eihän niissäkään kovin suopeita alastomuudelle olla, ei varsinkaan naisten, joiden hiuksetkaan eivät saisi vapaina hulmuta. Se alastomuudesta, kyllä minusta kivempi on vaatteet päällä olla. Mitähän muuta? Olen yrittänyt kirjoittaa yhtä tekstiä. Olenhan minä ennenkin kirjoitellut aikani kuluksi ja niin teen nytki. Kirjoittelen töissä ruokatunnilla ja kotona kun tulee sopiva tyhjä sauma. Hankalinta on kun tulee keskeytyksiä. Syksyllä tulee aina, tai jos ei aina niin ainakin joskus, tarve kirjoitella jotain.

Kävin teatteriesityksessä aikaa sitten. Viereeni tuli nainen jonka luulin tuntevani. Tervehdimme ja vaihdoimme sanan pari ennen ja jälkeen esityksen. Kun hän poistui, ihmettelin että eihän hän noin pitkä ollut muistini mukaan. Ratkaisin ropleemin niin, että hällä oli varmaankin huippukorkeakorkoiset kengät. Viikko sen jälkeen tapasin naisen, jonka vieressä luulin olleeni teatteriesityksessä. Hän nauroi tarinalleni ja sanoi, että niinhän se on että apinan tuntevat kaikki mutta apina ei puoliakaan.

Miksi minä tämän kirjoitin? Pulpahti mieleen kun äskettäin tuli vastaan mies joka morjesti, mutta en minä häntä kyllä tuntenut vaikka tervehdin takaisin. On tämä nyt kummallista.

Maalasin viikonloppuna. Mietin nyt, että en minä kyllä kummoinen maalari ole, mutta maalasin kuitenkin. Kunhan sudin niitä värejä sinne tänne ja sitten kun tuntui ja näytti hyvälle niin lopetin. Mielenkiintoista kun automaattisesti mollaan itseäni maalarina kun minulla ei ole erityisen korkeaa teknistä taitavuutta vaan pikemminkin sellainen brutaalihko ronski ote. Toisaalta taas en halua maalata yksityiskohdiltaan tarkkoja maalauksia, koska koen ne itselleni vieraiksi ilmaisutavoiksi. Maalaan mieluummin itseni näköisiä töitä. Sama kai se on veistämisessäkin, pärisyttelen moottorisahalla sellaisia kuin milloinkin sattuu syntymään.

En ole aikoihin säveltänyt mitään, paitsi viime talvena, enkä kirjoittanut mitään isompaa, paitsi vuosi sitten, ehkä voisi niitäkin hommia kokeilla, tai sitten lepäillä, lukea kirjoja ja katsella elokuvia, on se tärkeää hommaa sekin. On kai niitä paljon asioita, joita ei ole tullut aikoihin tehtyä, sitä kai sitä tulee aina vaimollekin valitettua, niin kuin nyt esimerkiksi luistelua, murtomaahiihtoa, tai vaikkapa suunnistusta.

Pyöräilin töihin, karjasillalta linnanmaalle. Näin olen tehnyt joka päivä parin viikon ajan, mukavaa hommaa. Välillä se tuntuu kyllä vaaralliselta kun jotkut kääntyilevät minne sattuu ilman ennakkovaroituksia ja suhahtelevat eteen milloin minkäkin mutkan ja kulman takaa. Säikähdyttää ja pelottaakin. Suuntamerkki tuntuu olevan useimmille vieras käsite. Niin se oli minullekin ennen. Ja kypärä myös. En käyttänyt kypärää vaikka olin jo kerran käynyt kuoleman porteilla kallovamman takia. Eihän sitä nyt pyöräillessä kypärää, näyttää tyhmältä ja menee tukka lyttyyn. Sitten tapasin vaimoni. Hän jaksoi naisellisen lempeästi muistuttaa kypärän tärkeydestä ja niinhän siinä kävi, että ennen pitkää minunkin päässä tökötti pyöräilykypärä. Ja myös lastemme päässä, vaikkakin luonnollisesti vain teini-ikään asti, ymmärrettävistä syistä. Nyt ajelen kypärä päässä ja viittelöin suuntamerkkejä suuntaan ja toiseen. Luonnollisesti pyörässäni on myös valot, siltä varalta että kaikki oululaiset hankkisivat samanlaiset esimerkistäni (tämä oli tunnelmaa keventävä kasku jos joku ei hoksannut).

No, nyt kun olen tällainen lainkuuliainen ja toiset kulkijat huomioon ottava pyöräilijä niin luonnollisesti tarkkailen muita, itseäni  huolettomampia pyöräteiden kuluttajia, ollen muka huolissaan heidän turvallisuudestaan vaikka piilotajuisesti nostan itseni jalustalle kypäröineni, valoineni ja suuntamerkkeineni arvostellen ja tuomiten heitä sieltä käsin.

Tänä aamuna pyöräillessäni töihin sanoin hiljaa mielessäni ”i” nähdessäni kypärättömän pyöräilijän ja ”k” nähdessäni kypärällisen pyöräilijän. Matkantekoni oli tällaista: i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-k-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-k-k-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-hh (=huopahattu)-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-k-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-…

Yhdellä koululaisella oli kypärä ohjaustangossa roikkumassa, varmaan vanhempien ostama. Pari teiniä tuli vastaan t-paitasillaan, eihän tyyliin nyt sovi syyskuun loppupuolella takkia pitää. Sormia heillä näytti palelevan. Muistan kyllä kun itseänikin paleli teini-ikäisenä kesätakissa syyskolealla ilmalla, myönnettäköön se, koska sen verran pitää vanhalta köpöltäkin ymmärrystä löytyä.

Mutta minä, pyöräteiden ritari, töröttelin kypärä päässä suuntamerkkejä näytellen ja i-kirjaimia hokien eteenpäin. Voi kuinka tunsinkaan itseni muita paremmaksi.

Tiistai. Syntymäpäiväni. Paljon onnea minulle. Kiitos.

Syksy on ollut kaunis ja pyöräily töihin sujunut ilman ongelmia. Renkaissa on ollut tarpeeksi ilmaa ja töissä on ollut ihan mukavaa. Kaikki on sujunut siis mainiosti.

Tänään töistä kotiin pyöräillessäni ajattelin meitä suomalaisia (tai siis lähinnä kai itseäni mutta yleistin itseni koskemaan koko Suomen kansaa). TV:ssä eräs kehitysmaatyöntekijä, lääkäri sellainen, kertoi olleensa useissa kymmenissä kohteissa ulkomailla ja vaikka niissä kaikissa olivat olosuhteet olleet mitä järkyttävimmät, niin kaikkein kovimpia valittajia olivat hänen mukaansa suomalaiset. Sen voin uskoa. Omalla kohdallanikin minulla on hyvä perhe ja koti, mitä mainioin työpaikka, mukavat oppilaat, pitkät lomat ja luovuutta on riittänyt eri taiteen aloille, mutta silti olen aina välillä kehdannut valittaa. Risuja minulle.

Ihminen on kai sellainen, haluaa enemmän ja enemmän. Pohjimmiltaan kaikki etsivät onnellisuutta kukin omalta suunnaltaan, joku materiasta, joku rahasta, joku pullosta, joku huumeista, joku omasta itsestään, kuka mistäkin. Lottohan se lienee se, mistä enemmistö meistä luulee onnen löytyvän. Minullakin on ollut kestolotto vetämässä jo vuosikausia, mutta eipä ole päävoittoja pasahdellut meikäläiselle. Tuommoisesta 12 miljoonan  voitosta menisi kai sekaisin. Olisi siinä miettiminen kun itsellä on asiat hyvin ja maailmalla kuolee lapsia ja aikuisia nälkään, janoon ja sairauksiin joka sekunti. Olisihan se hienoa jos päävoiton sattuessa kohdalle ei ahneus iskisi, vaan riittäisi hyväsydämisyyttä hyväntekeväisyyden suuntaankin. Jos 12 miljoonaa sattuisi kohdalle, niin kyllä siitä luulisi riittävän muillekin.

Syksy saapuu. Taidelinjat on purettu, käsky tuli kai ylemmältä taholta:

https://www.youtube.com/watch?v=YRG2vBJ5aGU

Opetustyö alkaa. Työpaikkamme on muuttanut linnanmaalle ja yritän pyöräillä työmatkat ainakin alkuun. Olen nyt pyöräillyt muutamana päivänä kovastikin, takapuoli on kipeänä. On minulla penkin pehmentäjä, sellainen siihen kiinnitettävä, mutta kipeytyy se takapuoli silti. Mulla on kai niukasti läskipehmoketta takapuolessa, läski on kertynyt vartalon muihin osiin.

Olisi mukava saada jatkaa tätä rauhallista eloa ilman opetusvelvollisuuksia, mutta jonkun kai se sitäkin hommaa on tehtävä.

Radiossa joku puhui hetkessä olemisen/elämisen inniydestä, eli siitä että se on nyt in. Puhuja oli oikeassa, mutta ainahan se on ollut in. Ennen hetkessä olemisen tilaa haettiin vain eri keinoin, ei niinkään huumeista tai mistä lie extremehommista, sitä haettiin viinasta tai vaikkapa itsensä henkihieveriin vetämisestä urheilun tai työn teon kautta. Huumeet, urheilu, ja parhaimmillaan seksikin voivat tarjota tässä ja nyt –tilan, jolloin ulkomaailmaa ei ole, on vain sen hetkinen ainutlaatuinen ajan hetki, jonka sisällä kokija on sataprosenttisesti.

Muistan kun nuorena poikana selitin toiselle ravintolassa istuvalle ilmeisesti samanhenkiselle miehelle, miksi juon viinaa. Muistan selittäneeni, että kun on kunnon kännissä niin tuntuu että on täysin vapaa kaikesta ja tuntuu että sielu lentää. Toinen nyökytteli että just niin, just niin. Siinä se oli, hetkessä eläminen sikakännin avulla.

Samaa tässä ja nyt–tilaa voi hienommin kuvata flow–tilaksi, jollaisen esim. taiteilija saa parhaina hetkinä luodessaan uutta; kaikki sujuu kuin itsestään ilmaan tietoista yrittämistä ja ajattelemista, on vain hyvä olo, luomisen tila. Samalla tilalle voi antaa vaikka kuinka hienoja nimiä tahansa, mutta samasta asiasta on kyse joka tapauksessa, tässä ja nyt.

Ajatellaanpa koiria, joista minä niin pidän. Ne eivät suunnittele huomista vaan elävät hetkessä, tässä ja nyt. Voisiko olla niin, että meillä olisi opittavaa näiltä nelijalkaiselta, jotka eivät piittaa ulkoisista olosuhteista kakkahädän sattuessa, eivätkä hakeudu hotelliin toisten katseilta suojaan sopivan kumppanin herättäessä eroottisen uteliaisuuden? Koira ei kanna kaunaa, ei mökötä, rakastaa isäntäänsä/emäntäänsä varauksetta, se elää hetkessä, tässä ja nyt. Ne vaistoavat sinusta säteilevän energian ja toimivat sen mukaisesti; hyväntuulisen isännän/emännän lähellä viihtyy paremmin kuin vihaisen. Uroskoira haistaa kaukaa kiimaisen nartun tuoksun ja siinä silmän räpäyksessä se alkaa elää vain sille tuoksulle. Nartun asuessa lähistöllä leikkaamaton uros istuu ja odottaa rakastaan syömättä ja juomatta vaikka vuorokausia, se elää hetkessä, huumaavassa hetkessä, eikä voi sille mitään.

Tuon saman hetken tavoittelun vuoksi viina myy, huumeet myy, seksi myy. Sen saman hetken tavoittelun vuoksi myös taide myy, vaikkakin vähemmän kuin edellä mainitut. Tässä ja nyt, hetkessä elämisen huuma.