Pyöräilin töihin, karjasillalta linnanmaalle. Näin olen tehnyt joka päivä parin viikon ajan, mukavaa hommaa. Välillä se tuntuu kyllä vaaralliselta kun jotkut kääntyilevät minne sattuu ilman ennakkovaroituksia ja suhahtelevat eteen milloin minkäkin mutkan ja kulman takaa. Säikähdyttää ja pelottaakin. Suuntamerkki tuntuu olevan useimmille vieras käsite. Niin se oli minullekin ennen. Ja kypärä myös. En käyttänyt kypärää vaikka olin jo kerran käynyt kuoleman porteilla kallovamman takia. Eihän sitä nyt pyöräillessä kypärää, näyttää tyhmältä ja menee tukka lyttyyn. Sitten tapasin vaimoni. Hän jaksoi naisellisen lempeästi muistuttaa kypärän tärkeydestä ja niinhän siinä kävi, että ennen pitkää minunkin päässä tökötti pyöräilykypärä. Ja myös lastemme päässä, vaikkakin luonnollisesti vain teini-ikään asti, ymmärrettävistä syistä. Nyt ajelen kypärä päässä ja viittelöin suuntamerkkejä suuntaan ja toiseen. Luonnollisesti pyörässäni on myös valot, siltä varalta että kaikki oululaiset hankkisivat samanlaiset esimerkistäni (tämä oli tunnelmaa keventävä kasku jos joku ei hoksannut).

No, nyt kun olen tällainen lainkuuliainen ja toiset kulkijat huomioon ottava pyöräilijä niin luonnollisesti tarkkailen muita, itseäni  huolettomampia pyöräteiden kuluttajia, ollen muka huolissaan heidän turvallisuudestaan vaikka piilotajuisesti nostan itseni jalustalle kypäröineni, valoineni ja suuntamerkkeineni arvostellen ja tuomiten heitä sieltä käsin.

Tänä aamuna pyöräillessäni töihin sanoin hiljaa mielessäni ”i” nähdessäni kypärättömän pyöräilijän ja ”k” nähdessäni kypärällisen pyöräilijän. Matkantekoni oli tällaista: i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-k-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-k-k-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-hh (=huopahattu)-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-k-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-i-…

Yhdellä koululaisella oli kypärä ohjaustangossa roikkumassa, varmaan vanhempien ostama. Pari teiniä tuli vastaan t-paitasillaan, eihän tyyliin nyt sovi syyskuun loppupuolella takkia pitää. Sormia heillä näytti palelevan. Muistan kyllä kun itseänikin paleli teini-ikäisenä kesätakissa syyskolealla ilmalla, myönnettäköön se, koska sen verran pitää vanhalta köpöltäkin ymmärrystä löytyä.

Mutta minä, pyöräteiden ritari, töröttelin kypärä päässä suuntamerkkejä näytellen ja i-kirjaimia hokien eteenpäin. Voi kuinka tunsinkaan itseni muita paremmaksi.

Tiistai. Syntymäpäiväni. Paljon onnea minulle. Kiitos.

Syksy on ollut kaunis ja pyöräily töihin sujunut ilman ongelmia. Renkaissa on ollut tarpeeksi ilmaa ja töissä on ollut ihan mukavaa. Kaikki on sujunut siis mainiosti.

Tänään töistä kotiin pyöräillessäni ajattelin meitä suomalaisia (tai siis lähinnä kai itseäni mutta yleistin itseni koskemaan koko Suomen kansaa). TV:ssä eräs kehitysmaatyöntekijä, lääkäri sellainen, kertoi olleensa useissa kymmenissä kohteissa ulkomailla ja vaikka niissä kaikissa olivat olosuhteet olleet mitä järkyttävimmät, niin kaikkein kovimpia valittajia olivat hänen mukaansa suomalaiset. Sen voin uskoa. Omalla kohdallanikin minulla on hyvä perhe ja koti, mitä mainioin työpaikka, mukavat oppilaat, pitkät lomat ja luovuutta on riittänyt eri taiteen aloille, mutta silti olen aina välillä kehdannut valittaa. Risuja minulle.

Ihminen on kai sellainen, haluaa enemmän ja enemmän. Pohjimmiltaan kaikki etsivät onnellisuutta kukin omalta suunnaltaan, joku materiasta, joku rahasta, joku pullosta, joku huumeista, joku omasta itsestään, kuka mistäkin. Lottohan se lienee se, mistä enemmistö meistä luulee onnen löytyvän. Minullakin on ollut kestolotto vetämässä jo vuosikausia, mutta eipä ole päävoittoja pasahdellut meikäläiselle. Tuommoisesta 12 miljoonan  voitosta menisi kai sekaisin. Olisi siinä miettiminen kun itsellä on asiat hyvin ja maailmalla kuolee lapsia ja aikuisia nälkään, janoon ja sairauksiin joka sekunti. Olisihan se hienoa jos päävoiton sattuessa kohdalle ei ahneus iskisi, vaan riittäisi hyväsydämisyyttä hyväntekeväisyyden suuntaankin. Jos 12 miljoonaa sattuisi kohdalle, niin kyllä siitä luulisi riittävän muillekin.

Syksy saapuu. Taidelinjat on purettu, käsky tuli kai ylemmältä taholta:

https://www.youtube.com/watch?v=YRG2vBJ5aGU

Opetustyö alkaa. Työpaikkamme on muuttanut linnanmaalle ja yritän pyöräillä työmatkat ainakin alkuun. Olen nyt pyöräillyt muutamana päivänä kovastikin, takapuoli on kipeänä. On minulla penkin pehmentäjä, sellainen siihen kiinnitettävä, mutta kipeytyy se takapuoli silti. Mulla on kai niukasti läskipehmoketta takapuolessa, läski on kertynyt vartalon muihin osiin.

Olisi mukava saada jatkaa tätä rauhallista eloa ilman opetusvelvollisuuksia, mutta jonkun kai se sitäkin hommaa on tehtävä.

Radiossa joku puhui hetkessä olemisen/elämisen inniydestä, eli siitä että se on nyt in. Puhuja oli oikeassa, mutta ainahan se on ollut in. Ennen hetkessä olemisen tilaa haettiin vain eri keinoin, ei niinkään huumeista tai mistä lie extremehommista, sitä haettiin viinasta tai vaikkapa itsensä henkihieveriin vetämisestä urheilun tai työn teon kautta. Huumeet, urheilu, ja parhaimmillaan seksikin voivat tarjota tässä ja nyt –tilan, jolloin ulkomaailmaa ei ole, on vain sen hetkinen ainutlaatuinen ajan hetki, jonka sisällä kokija on sataprosenttisesti.

Muistan kun nuorena poikana selitin toiselle ravintolassa istuvalle ilmeisesti samanhenkiselle miehelle, miksi juon viinaa. Muistan selittäneeni, että kun on kunnon kännissä niin tuntuu että on täysin vapaa kaikesta ja tuntuu että sielu lentää. Toinen nyökytteli että just niin, just niin. Siinä se oli, hetkessä eläminen sikakännin avulla.

Samaa tässä ja nyt–tilaa voi hienommin kuvata flow–tilaksi, jollaisen esim. taiteilija saa parhaina hetkinä luodessaan uutta; kaikki sujuu kuin itsestään ilmaan tietoista yrittämistä ja ajattelemista, on vain hyvä olo, luomisen tila. Samalla tilalle voi antaa vaikka kuinka hienoja nimiä tahansa, mutta samasta asiasta on kyse joka tapauksessa, tässä ja nyt.

Ajatellaanpa koiria, joista minä niin pidän. Ne eivät suunnittele huomista vaan elävät hetkessä, tässä ja nyt. Voisiko olla niin, että meillä olisi opittavaa näiltä nelijalkaiselta, jotka eivät piittaa ulkoisista olosuhteista kakkahädän sattuessa, eivätkä hakeudu hotelliin toisten katseilta suojaan sopivan kumppanin herättäessä eroottisen uteliaisuuden? Koira ei kanna kaunaa, ei mökötä, rakastaa isäntäänsä/emäntäänsä varauksetta, se elää hetkessä, tässä ja nyt. Ne vaistoavat sinusta säteilevän energian ja toimivat sen mukaisesti; hyväntuulisen isännän/emännän lähellä viihtyy paremmin kuin vihaisen. Uroskoira haistaa kaukaa kiimaisen nartun tuoksun ja siinä silmän räpäyksessä se alkaa elää vain sille tuoksulle. Nartun asuessa lähistöllä leikkaamaton uros istuu ja odottaa rakastaan syömättä ja juomatta vaikka vuorokausia, se elää hetkessä, huumaavassa hetkessä, eikä voi sille mitään.

Tuon saman hetken tavoittelun vuoksi viina myy, huumeet myy, seksi myy. Sen saman hetken tavoittelun vuoksi myös taide myy, vaikkakin vähemmän kuin edellä mainitut. Tässä ja nyt, hetkessä elämisen huuma.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Julisteeni, jollainen tuossa keskivartalolihavana matolla möllöttää, on nyt viety bussilinjan 20 reitille OYS- keskusta – OYS. Siellä niitä tököttää katoksellisilla pysäkeillä.

Qr-koodit ovat tällaiset:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja itse videot tällaiset:

http://youtu.be/O-fa-1m3QaQ

http://youtu.be/jV_cOVO48wI

http://youtu.be/1CqlmZr6B5w

Sellainen on projekti ollut. Toivottavasti siitä koituu iloa jollekulle. Muilla Taidelinjat -taiteilijoilla on puolestaan omanlaisiaan töitä, mainioita kaikki.

 

 

Vein tänään yhden polkupyörän huoltoon, kello oli kai kolmen pinnassa. Radio oli auki vissiin yle ykkösellä. Siellä oli niin mielenkiintoinen keskustelu, että ajoin vielä jäätelökioskille ja vaikka supertiikeri oli kioskilta loppu, niin istuin silti autossa tötterön (kinuski/pähkinä) kanssa keskustelua kuuntelemassa. Siellä puhuttiin nuorista ja aikuisista ja maailman menosta muutenkin. Puhuttiin viisaita. Puhuttiin esmees niin, että kun sanotaan vaikka että ”te ette kykene siihen ja siihen vaikka pitäisi ja ette pysy siinä ja siinä mukana…”, niin me niin väittäjät/haukkujat samalla irrotamme itsemme vastuusta ja edellytämme kypsyyttä ja vastuunkantoa ihmisiltä, jotka ovat vasta kehittymässä kypsiksi, vastuullisiksi ja toisetkin huomioiviksi. Sattuvasti sanottu. Sehän on selvää ihmisten jakamista parempiin ja huonompiin: me kehittyneet ja te kehittymättömät. Kuinka paljon me syyllistymmekään moiseen lastemme kasvatuksessa.

Muistan kuinka mieleni pahoitin lapsena kun minua verrattiin toisten lapsiin, jotka osasivat sitä ja tätä ja minultahan ne asiat eivät tietenkään muka onnistuneet. Minä olen, ja ehkä sinäkin, kyllä itsekin syyllistynyt samaan, omien lasteni vähättelyyn ja heidän osaamisensa epäilyyn, mutta onneksi lapseni ovat olleet sen verran jääräpäisiä, että ovat topakasti sanoneet suoraan päin naamaa, että ”ei kun minä ite”, eivätkä ole antaneet minun riistää heiltä onnistumisen riemua. Kiitos heille siitä. Hyvinhän nuo ovat kaikki tarpeelliset asiat oppineet ja tähän asti selvinneet hengissä, josta olen tavattoman kiitollinen.

Kävin tänään taidekaupassa. Siellä oli kaikkea ihanaa, kaikkea sellaista mitä piti juuri sillä hetkellä saada, sinne saisi omaisuuden upotettua helposti. Onneksi minulla oli muistilappu mukana etten ostanut koko kauppaa tyhjäksi. Nyt ei huvita enää kirjoittaa. Moro.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantaina olisi avajaiset. Pysäkit kiertävä taidebussi lähtee taidemuseolta klo 19.00. Minä menen siihen. Alunperin ei ollut tarkoitus mennä bussiin kun meillä piti olla Korpikomppanian kanssa musiikki/tanssi -esitys taidemuseon takana bussin palattua kierrokselta. Korpikomppania olisi vetänyt suomen mestaruus tanssinsa koreografian minun musaani sovitettuna.

Aamulla sain puhelun, että esitys on peruttu koska kukaan tanssimaton omistaja ei suostu lainaamaan tanssimattoa ulkokäyttöön. Paska juttu. Tässä oltiin itse kukin jo harjoiteltukin ja joku tytöistä oli kaiketi perunut keikan takia työvuoronsakin. No, tällaista sattuu, kaikella on kai tarkoituksensa. Harmittaa vain tyttöjen puolesta.

Lauantaina olen menossa Vedic Art -jatkokurssille. Minua jollain lailla viehättää siinä se opetustapa, että oletetaan kaiken tiedon jo olevan opiskelijassa itsessään, eikä opettaja puutu opiskelijan työhön millään lailla, antaa vaan aika ajoin jonkun ns. taiteen prinsiipin opiskelijalle. Minua on monen asian opiskelussa mättänyt asioiden liika teoretisointi. Muistan koulussakin kun olin lukion kielilinjalla ja ruotsia, ranskaa, englantia ja saksaa yritettiin opettaa kieliopin kautta. Hemmetti minä sillä lailla mitään oppinut. Englantia opin lukemalla ulkolaisia musiikkilehtiä, kuuntelemalla levyjä ja katsomalla elokuvia, muiden kielten taito jäi sitten vähän heikommalle.

Kyllä se luonto tikan pojan puuhun ajaa, eihän rakasteluakaan opeteta murrosikäisille teorian kautta, kyllä se tietotaito on niillä jo sisällään, ainoastaan pelko saattaa olla esteenä.

 

 

Nyt ovat minun teokseni, 3 videota, valmiina Oulun juhlaviikkojen ”Taidelinjat”-ympäristötaidetapahtumaan. On tässä saanutkin istua tietokoneen ääressä. Ensin sain videot valmiiksi, mutta kuvan laatu jäi sen verran heikoksi, että tänään tein niistä kaksi uusiksi. Olisin tehnyt sen kolmannenkin, mutta olin vissiin deletoinut kamerasta pari tärkeää tiedostoa kun ei niitä löytynyt. No, se kolmas oli muutenkin suht siedettävään laatuinen. Harmi vain, että vaikka kuinka laadukkaita videot ovat, tarkoitan siis kuvan osalta, niin ne heikkenevät heti kun ne laittaa youtubeen. Kai niillä on joku raja kuinka suuria tiedostoja voi ottaa, ja jos on liian suuri niin pienennetään. Mahtuu se isokin video pienestä rööristä kun supistetaan.

Nyt ne saavat olla, enkä enää niihin kajoa. Huomenna (=tänään) käyn enää teetättämässä uudet julisteet yliopistopainossa ja siinä se sitten on. 15.8 käyn sitten ripustamassa julisteet tietyille bussipysäkeille (linja 20, OYS – keskusta –OYS) ja 31.8 käyn ottamassa pois. Julisteissa on videoiden internet-linkit qr -koodeina ja normaaleina nettiosoitteina. Sellainen taideteos. Kaikkea sitä.

http://ots.artoulu.fi/taidelinjat/

Olen lukenut suunnitelmista nosta eläkeikiä. Olen jutellut ihmisten kanssa ajan riittämättömyydestä. Olen jutellut ihmisten kanssa ajan riittämättömyydestä harrastusten, elämän sisällön, suhteen. Olen saanut kuulla ”Eläkkeellä sitten on aikaa harrastaa”-kommentteja. Olen eri mieltä. Olen tehnyt ansiotyötä elääkseni, en ole elänyt tehdäkseni ansiotyötä.

Kesäisin tunnen olevani onnellinen, koska minulla on aikaa tehdä haluamiani asioita, joihin ei kuulu uimarannalla lököttäminen. Olen sitä mieltä, että eläkeikiä voisi pikemminkin laskea, vaikkapa 60 vuoteen, tai mikäli työvuosia olisi kertynyt tarpeeksi, niin mikseipä vaikka 55 vuoteen. Toki ansiotyössä saisi minun puolestani käydä vaikka kuolemaansa saakka, mutta en hyväksy sitä, että se olisi pakko. Ihmisen ei pidä elää koko elämäänsä toisten (=palkan maksajien) alaisuudessa ja komennuksessa. Tästä minä olen aina jaksanut jauhaa. Ei ole mikään silti muuttunut. Kumma juttu.

Muistan kun olin koulussa, niin ajattelin, että voiko olla mitään tylsempää. Kai sieltä jotain oppikin, mutta opetus ei todellakaan ollut mitään motivoivaa. Luin läksyjä sängyssä selällään ja tuppasin nukahtaa suhteellisen usein. Eräänä keväänä luokanvalvoja sanoi minua tasapainotaiteilijaksi, kun todistuksessa oli sen verran vitosia, eikä yhtään nelosta. Sellainen innokas läksyjen lukija minä olin. Monilla ihmisillä työntekokaan ei ole kovin motivoivaa. Ei liiemmin oma-aloitteisuutta vaativaa ja luovaa. Harmin paikka. Perustulo 1000€ kuussa voisi olla kaikille nasta juttu.

Nyt lähden pyörähtämään kaupassa. Ei tänään muuta, perinteistä narinaa vain. Stop. Hyvää kesää. On ilmoja pidellyt.

Nyt on jo seuraava päivä, su 28.7.2013. En minä niin pitkään siellä kaupassa ollut, mutta oli vähän muuta ohjelmaa. Käytiin velipojan kanssa Hailuodon teatterifestivaaleilla. Katsottiin Smeds ensemblen Villin lännen show, jossa olivat esiintyjinä kuvanveistäjät Tapani Kokko ja Juha Menna. Jumankekka että oli kovaa menoa, nauroin aivan kippurassa. Aivan erilaista teatteria mihin olen tottunut, vakuutuin aivan totaalisesti. Tuollaista tekisin itsekin mielellään, ehkä mieluumminkin kuin läpikirjoitettua teatteria.

Nyt pitää taas lopettaa, on tarkoitus lähteä Kajaaniin kylään. On ilmoja pidellyt.

 

 

Taide on ihmeellinen asia. En ota kantaa siihen, mikä on taidetta ja mikä ei, koska voisihan ajatella että kaikki on taidetta. Taide on katsojan silmässä. Jokainen näkee raollaan olevan aitan oven eri tavalla; joku näkee auki unohtuneen oven, joku taas suurenmoisen kauniin valojen, varjojen ja värien yhdistelmän, joka juuri sillä ajan hetkellä paljastuu kokijalleen kaunistakin kauniimpana taideteoksena. Yritäpä siinä sitten selittää suurenmoinen kokemuksesi auki unohtuneen oven nähneelle, niin pääset vähällä jos saat vain kummastuneita katseita, suorasanaisimmat saattavat jopa töksäyttää jotain kylmän viileää mielenpahoitusta.

Tarvitseeko taiteen olla kaunista? Tarvitseeko kaikkien ihmisten olla kauniita? Eläinten kauniita? Kukkien kauniita? Rakennusten kauniita? Lapsien kauniita? Lasten kakkojen kauniita? Nytkö tökkäsi? Epäasiallinen kysymys?

Rumakin on kaunista, väitän. Riippuu aika paljolti siitä, millaiseen näkö-/kuulo-/maku-/tunto-/hajukokemukseen olet totuttanut ja ohjelmoinut itsesi. Minäkin syön nykyään salaattia vaikka nuorempana en olisi syönyt edes kirveellä uhaten. Siinä tieteellinen todiste.

Niels Hafstein (”Islantilaisen kansantaiteen historia”, Arktinen Ite –lehti):
”Kuten kokeileva nykytaide, myös kansantaide on suora elämän ilmaus. Sen ydin on muotoiltu selvästi. Se on henkilökohtainen näkemys, joka syttyy syvällä sisimmässä, missä valo palaa hiljaisella liekillä. Toisinaan valo kirkastuu niin, että inspiraatio ottaa vallan ja käynnistää monimutkaisen prosessin, joka pyrkii löytämään leimahtaneelle kirkkaudelle muodon ja suunnan. Kun teos on valmis, se esitetään ympäröivälle maailmalle, mihin liittyy usein epävarmuutta ja pelkoa oman sisimmän paljastamisesta. Prosessin lopuksi voi julistaa ylpeästi: Tämän minä osaan! Taiteen myötä vanhakin ihminen löytää sisältään pienen lapsen; luomisen lahjan, onnen ja ilon – elämän loppuun asti.”

Taide on hieno asia. Minun mielestä.