Ajattelin ennen, että masennus on aika lailla sama kuin surumielisyys tai alakuloisuus, mutta ei todellakaan ole. Masennus on mielen sairaus. Se ei ole mielisairaus, joka on todella leimaava tautinimike. Winston Churchill on aikanaan antanut omalle masennukselleen nimen Black Dog, joka on todella osuva nimike. Black Dog ottaa sinusta koko ajan isomman palan valtaansa ja pahimmassa tapauksessa lopulta ottaa sinut kokonaan valtaansa. Se puree sinua perseelle ja saa olemaan todella vittumainen, käyttäytymään kuin piru, lähiomaisille, minun tapauksessa vaimolleni, ja olemaan normaali ja hauska heppu ulkopuolisille. Masennus voi vaikka tappaa, jos saa liian suuren vallan. Kuulin vasta kahdesta ihmisestä, jotka masennus on tappanut ja muistin samalla yhden, jonka itse hyvin tunsin.

Lääkäri antoi minulle lääkityksen masennukseeni, se tuntuu auttavan, vielä kun saisi aikaiseksi hakea jonkun psykologin terapiaan. Täytyisi kai olla alle 65-vuotias, jotta voisi päästä Kelan korvaamaan juttuun, johonkin vertaisryhmään voisi kai päästä, mutta lääkäri arveli, ettei niistä olisi minulle mitään hyötyä. Tympeää mennä terkkariin ruinaamaan terapiaa tai psykologin vastaanottoa, mutta pakko kai se on, jos ei muu auta. Lääkäri sanoi kirjoittavansa lähetteen, mutta en oikein tiedä kenelle ja mille hän sen kirjoitti ja lähetti.

Minulla on koira, nimeltään masennus. Se on ottanut minut aika lailla haltuunsa. En tunne iloa ja mielenkiintoa mitään tekemistä kohtaan, en sävellä, en soita, en maalaa, en veistä. Möin vihkisormuksemme. Tekee mieli myydä kesämökki, tekee mieli myydä talo, tekee mieli lähettää avioerohakemus, mutta en saa aikaiseksi mitään. Jos saisin aikaiseksi, katuisin tekojani varmasti myöhemmin, koska minulla on ennen ollut kaikki hyvin, Black Dog on pannut kaiken mullin mallin. Black Dog on koiran nimi, se kävi ensin vain silloin tällöin kylässä, nyt se asuu minussa. Olen järkyttävä aviopuoliso, räkätän ja mäkätän puolisolleni, ulkopuolisille olen ystävällinen. Kaikki vittumainen teksti mitä suustani päästän, on sen mustan koiran puhetta. Kaikki sen puhe on valetta, se minun täytyisi muistaa. Olen mukava mies, Black Dog on vittumainen ja terävähampainen. Lääkäri antoi lääkettä. Välillä tuntuu, että se auttaa, mutta ainakin näin aluksi se saa ilon tunteen ja raivon tunteet tuntumaan 50% voimakkaammilta kuin ennen. Ehkä ilon tunteita tulee kuitenkin enemmän kuin ennen, en tiedä, toivottavasti. Vittumainen koira. Se on meillä kaikilla, mutta yleensä hallinnassa. Minun täytyy saada oma koira hallintaani, saada se tottelemaan ja kiinni valjaisiin, saada se hiljaiseksi, silloin kun sillä ei ole puheenvuoro.

Minulla taitaa olla vähän masennuksen tynkää. Ei oikein mikään tahdo huvittaa ja ajatukset tahtovat pyöriä negatiivisen sorttisina. Kun mietin vaimoani, niin en mieti hänen hyviä puoliaan ja ominaisuuksiaan, vaan ajatukset takertuvat niihin puoliin ja piirteisiin, mitkä ärsyttää. Niitä miettimällä sitä vain ruokkii omaa ärsytystään. Kaadoin eilen männyn, siitä sai polttopuuta ja kaksi veistopuuta, oli kova homma saada sahatut pölkyt liiteriin ja ne kaksi veistopuuta pois metsästä. Jostain varastosta löytyi vielä sen verran lisää voimaa, että niiden siirtäminen ilman laitteita ja apua onnistui. Nyt olisi veistämisen vuoro, mutta into, halu ja mielenkiinto puuttuu. Ei oikein huvita tehdä mitään.En ole pitkään aikaan soittanut, laulanut, säveltänyt, maalannut, veistänyt, ei oikein huvita, aloittaminen ei innosta. Yhden taulun vein sentään kehystettäväksi. Sekin maksaa satasen. Perhana. Rahat tuntuvat olevan aina vähissä. Tunsin se masennusta poistaisi vaikka olisi miljoona taskussa. Tekisi mieli kirjoittaa tähän loppuun kirosana, mutta enpä kirjoita.

Taide, filosofia ja rakkaus tarjoavat hetkiä, jotka ylittävät maailman epäoikeudenmukaisuuden ja hulluuden.Taide, filosofia ja rakkaus ovat asioita, jotka tarjoavat ihmismielelle mahdollisuuden kehittyä ja kypsyä, laajentaa ajattelukykyä, oivaltaa syvempiä merkityksiä. Taide, filosofia ja rakkaus saavat nykyisessä maailmassa liian pienen huomion ja ovat aliarvostetussa asemassa. Tuntuu että emme näe metsää puilta.

Joku viisas on sanonut, että uskonnot ovat syntyneet kuoleman pelon vuoksi. Tuntemattoman pelon vuoksi on tarvittu usko siitä, että on joku, joka huolehtii pelottavan kuoleman jälkeen, joku paikka, jossa on hyvä olla, joku paikka, jossa ei ole pahaa, jossa ei tarvitse pelätä, jossa on hyvä olla. Varteenotettava ajatus. Uskoja on erilaisia, jokainen lupaa hyvää oloa, kunhan vain noudattaa tietynlaisia elämänohjeita.
Kuolema on useille täysin tuntematon ja siksi pelottava asia. Rajakokemuksia kokeneet eivät useinkaan koe kuolemaa pelottavana, vaan pikemminkin kauniina ja miellyttävänä asiana. Olen usein ajatellut sitä, että rajakokemuksen kokeneet ovat olleet toisessa todellisuudessa (tai miten sitä nyt nimitetäänkin) vain jonkin aikaa ja suurin osa kertoo kokemuksen olleen hyvin miellyttävä. Kukaan ei vielä ole ollut esim. paria vuotta kliinisesti kuolleena ja tullut sitten takaisin kertomaan tuonpuoleisesta. Ehkä parempi niin, ajatellen niitä, jotka ovat olleet pitkään kliinisesti kuolleita.
Kaikki eivät ole kertoneet rajakokemuksistaan, kuka mistäkin syystä. Voi olla vaikea löytää oikeita sanoja normaalista poikkeavan kokemuksen kertomiseen, eikä kuulijoiden reaktioista ole aina takeita, saattavat olla tyrmääviäkin.
Kuoleman pelko on vain yksi niistä peloista, jotka hallitsevat elämäämme. Sodan pelko, hylätyksi tulemisen pelko, tuntemattoman pelko, naurunalaiseksi joutumisen pelko, epäonnistumisen pelko, jne. Epävarmuus ottaa myös energiansa pelosta. Me pelkäämme.

Olenko liian vaativa, kun kohtaan päivittäin tyytymättömyyttä, parisuhdeväsymystä, puhumattomuutta, yksinäisyyttä suhteessa, kosketuksen puutetta, intohimon puutetta, rakastamisen kaipuuta, seikkailun kaipuuta ja läheisyyden puutetta? Enkö huomioi elämäni hyviä puolia? Enkö osaa olla tyytyväinen siihen, mitä on? Olenko liian saamaton ja laiska tekemään mitään tilanteen parantamiseksi? Haenko syytä tyytymätyömyyteeni itseni ulkopuolelta?
Vaadinko ja odotanko liikaa?

SIinäpä sitä on miettimistä itse kullekin. Jokainenhan on tietysti täydellinen ja syy tyytymättömyyteen löytyy itsen ulkopuolelta. Niinpä.

Katja Kärki kirjoitti kolumnissaan (Kaleva 15.2) tärkeästä, välillä tuntuu, että unohdetusta taidosta, nimittäin kuuntelemisen taidosta. On helppoa kuunnella kuuntelematta, yrittämättäkään ymmärtää mitä toinen tarkoittaa, olla kohteliaasti hiljaa ja nyökkäillä, oman mielen vaeltaessa toisaalla. Se näyttää ulospäin siltä kuin keskittyisit toisen sanomaan ja yrittäisit jopa samaistua keskustelukumppanisi tunteisiin ja ajatuksiin. Vaikeampaa on kuunnella ja oikeasti koettaa samaistua toisen asemaan, yrittää ajatella asiaa toisen ihmisen kannalta.

Kuunteleminen tarkoittaa kuuntelemista, jotta todella kuulisimme, mitä toinen sanoo, jotta koettaisimme samaistua toisen asemaan, jotta yrittäisimme ymmärtää toisen näkökulman ja yrittäisimme ymmärtää tämän tunteet ja ajatuksen juoksun syyt ja tarkoitukset. Ihanteellista olisi, jos vielä osaisimme pohtia asiaa ja keskustella siitä toisen näkökulmasta käsin.

Liian usein kuuntelemme vastataksemme toiselle, emmekä kuullaksemme mitä toinen tarkoittaa. Kuuntelemme vastataksemme tavalla, joka kumoaa toisen esittämän ajatuksen. Kuuntelemme vastataksemme tavalla, jonka tarkoituksena on esittää viisaampaa, nokkelampaa ja kekseliäämpää kuin toinen, ylentääksemme itsemme toisen yläpuolelle.  

Somessa on helppoa hyökkäillä toista kohtaan, ajatella vastustajaksi, haukkua tyhmäksi kasvotonta vastustajaa. Keskustelupalstoilla näkee tyrmääviä vastauksia asiallisiin kysymyksiin. Kasvottomana ja nimettömänä on tavattoman helppo haukkua kaikki muut planeettamme asukkaat tyhmiksi idiooteiksi, koska nimettömänä siitä ei joudu vastuuseen. Naamatusten se on vaikeampaa.

Kommunikaatiossa on tunteilla merkittävä rooli. Vihaisella mielellä ja naamalla on vaikea lausua rakastavia sanoja sydämensä valitulle ja kuulostaa uskottavalta. Oma reagointi toisen sanoihin on tärkeää hallita. Toisen ladellessa vihaista tekstiä päin naamaa, tuppaamme imaista toisen ärtymyksen itseemme ja antaa palaa samalla mitalla, lopputuloksena kaksi ärsyyntynyttä huutajaa, joista kumpikaan ei hallitse omaa mieltään. Desmond Tutu sanoi ajattelevansa, että toisella on varmaan huono päivä, kuullessaan ikäviä kommentteja. Kunpa kykenisimme kaikki samaan.   

Kaikki maailman uskonnot pyrkivät samaan lopputulokseen, rauhaan. rakkauteen, myötätuntoon, onnellisuuteen. Ongelmia syntyy, kun lokeroidutaan omaan lokeroon, joita voidaan lahkoiksikin kai nimittää. Syntyy ajattelua omasta, ainoasta oikeasta uskosta ja muista, vääristä uskoista. Kasvaa ajatus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Sama ilmiö näkyy valitettavasti myös politiikassa. Kaikki ajavat samaa asiaa, oman maan ja maailman tilanteen parantamisesta, tasapainoisen, rauhallisen ja onnellisen elämän saavuttamisesta. Koska keinot ovat erilaiset, muodostuu lokeroita, lahkoja, puolueita. Kasvaa ajatus hyvistä puolueista, joilla on oikeat menetelmät ja syntyy ajatus huonoista puolueista, joilla on väärät menetelmät. Syntyy oikea/väärä, hyvä/paha-asetelma. Kielenkäyttö on raaistunut, muuttunut syyttäväksi. Kaksipuoluejärjestelmä synnyttää helpoimmin oikea/väärä-, hyvä/paha-ajattelua, ollaan joko oikeassa tai väärässä.

Maailmassa on uskonsotia, vääräuskoiset halutaan hävittää. Politiikan alueella on mielenosoituksia ja kapinoita.

Ihminen hallitsee avaruusteknologian, neurokirurgian, luo suurenmoista taidetta, mutta ei osaa elää sovussa kanssaihmisten kanssa. Ihminen luo asetekniikan, jolla voi tappaa kanssaihmisiä ja tarvittaessa tuhota koko maapallon. Ihminen saastuttaa maapallon, tuhoa luonnon, aiheuttaa ilmastonmuutoksen, tappaa eläimet ja järjestelmällisesti tappaa myös kanssaihmisiään. Ihminen, joka pitää itseään luomakunnan viisaimpana.

Kulttuuri on luksuspalvelu, johon tällä hetkellä Suomessa menee liikaa rahaa. Jos ja kun näin sanotaan, olisi kai syytä määritellä, mitä kulttuurilla tarkoitetaan, koska kulttuurilla on monia toisiinsa liittyviä merkityksiä. Ihmeellisestä internetistä löytyy tarkempia määritelmiä kulttuurikäsitteelle. Ilmeisesti luksuspalveluksi kutsuvan henkilön ajatusmaailmaan kulttuuri on hahmottunut niinä kulttuurin osa-alueina, joihin Suomen valtio tarjoaa avustuksia. Avustustahan jaetaan yksityisille eri alojen taiteilijoille, yhdistyksille, järjestöille jne. jne.

Jos luksuspalveluksi nimittävän mielestä kulttuurille menee Suomessa liikaa rahaa, niin olisi mielenkiintoista tietää, paljonko on hänen mielestään liikaa rahaa ja paljonko olisi sopiva määrä, jonka kyseinen henkilö soisi kulttuurille menevän. Vai olisiko toivottavaa, ettei kulttuurille tarvitsisi antaa lainkaan avustuksia?

Luksuspalvelu määritelmä kaipaisi myös tarkempaa määrittelyä. En tiedä, mutta pelkään, että termillä tarkoitetaan niitä taidemuotoja, joille valtio jakaa avustuksia. Kaupallisesti menestyvät tapahtumat eivät ilmeisesti kuulu luksuspalvelun kategoriaan.

Jos kulttuuriavustukset lakkautettaisiin kokonaan, niin mihin tarkoitukseen niistä säästetyt rahat olisi tarkoitus sijoittaa? Urheiluun? Velkojen maksuihin? Jos niillä maksettaisiin velat pois, niin mitä sitten tapahtuisi, otettaisiin uutta velkaa?   

Herään aamulla aikaisin, puolisoni vielä nukkuu. Nousen ylös, peseydyn, pukeudun, otan päivän ensimmäisen lääketabletin, siirryn työhuoneeseeni meditoimaan. Vajaan tunnin kuluttua siirryn alakertaan ja laitan puuron kiehumaan. Vetelen kuminauhaa fysioterapeutin ohjeiden mukaan ja haen Kalevan postilaatikosta. Syön puuroa, luen Kalevaa, juon kahvit ja nappaan loput aamulääkkeet. Luen tekstarit ja mietin ihmisten pahaa oloa, joka purkautuu valituksina, milloin on mikäkin asia huonosti ja joku on pahasti väärässä tai on sanonut mieltä pahoittavan ikävästi.
Joskus olen ajatellut, että kun alkaa etsimällä etsimään epäkohtia, joista tahtoisi valittaa, niin niitähän löytyy. Se on itseään ruokkiva polku, joka vain kasvaa koko ajan. Ajatukset alkavat keskittyä epäkohtien ympärille ja puhe alkaa olla sen mukaista. Keho reagoi omalla tavallaan negatiiviseen mielenlaatuun ja ilmoittelee omilla keinoillaan. Miltä sellainen elämä tuntuu? Miellyttävältä vai epämiellyttävältä?
Jos keskittäisi ajatuksensa niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja niihin itsestään selvyyksinä pitämiinsä asioihin, joista ei ole huomannut olla kiitollinen, niin voisi ajatella, että miksei sekin voisi olla itseään ruokkiva polku, joka kasvaisi ja saisi ajatukset ja teot keskittymään positiivisiin asioihin valituksen aiheiden sijaan. Uskoisin, että maailmaa voi parantaa miettimällä, miten asiat voidaan tehdä paremmin, sen sijaan, että märehtii sillä, kuinka huonosti ne tehdään. Se ei varmasti olekaan helppo juttu, koska pielessä olevat asiat ovat helpommin huomattavissa kuin positiiviset asiat, koska niihin reagoidaan tunteella ja negatiivinen mieliala puskee voimakkaammin puskurin takaa esiin kuin kiitollinen mieli. Mielenhallinta olisi erinomainen opiskeluaihe kaikille, niin nuorille kuin aikuisillekin. Se olisi ja on minullekin hyödyllistä.