Facebookissa oli video, jossa joku nainen puhui rakkaudesta. Sanoi, että ihmiset rakastuvat sinuun ja sitten rakkaus loppuu ja tyypit lähtee, mutta jos rakastaa itseä, niin se itse ei koskaan lähde. Niin kai se on, että olis hyvä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja ois hyvä osata rakastaa itseä sellaisena kuin on, niin elämä vois olla helpompaa. Se ois kyllä tärkeää osata hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kaikkene vikoine ja puutteineen, osata hyväksyä ja rakastaa itseä sellaisena kuin on ja sallia itselle ne kaikki asiat, jotka nyt näkee ”puutteina” ja ”vikoina”, jotka pitäis muka korjata. Toisen ihmisen rakastamisessakin on tärkeä hyväksyä toinen sellaisena kuin toinen on ja rakastaa häntä kokonaisuutena, eikä yrittää muuttaa häntä toisenlaiseksi. Sama kai pätee itseen, eli on tärkeä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja rakastaa itseä kokonaisuutena, eikä yrittää olla toisenlainen.

Huomasin kirjoittaneeni masennuksesta usein tänne. Varmasti on tullut toistoa aika lailla, samoja asioita uudestaam ja uudestaan. Paskaakos siitä, ne asiat ovat askarruttaneet viime aikoina. Mitäpä noita enää jauhamaan.

Tytär tuli poikavauvansa kanssa Suomeen. Mukava pikku epeli, täyttää 19 päivä jo 4 kuukautta. Pojan poika täyttä jo yhden vuoden 24 päivä. Niin se aika kuluu. Itse vaan vanhenee päivä päivältä. Itse kyllä en ajattele ikääni ollenkaan, tunnen itseni mieleltäni yhtä nuoreksi kuin ennenkin. Sama juttu on minun sairauksistani, vaikka on kaikenlaisia diagnooseja, niin terveeksi minä ajattelen itseni. Välillä tuntuu, että se oikeanlainen positiivinen ajattelu pitää hyvässä kunnossa. Että semmosta tuli mieleen. Kirjotin sen takia vissiin, etten jankuttais uudestaan ja uudestaan masennuksesta.

Luulin ennen, että masennus on vain sellainen vähän surullisempi olo kuin normaali olo. Olin todella väärässä. Se on aivan hirveä tila. Black Dog video selittää asian hyvin: https://www.youtube.com/watch?v=XiCrniLQGYc

Tuntui, että menen aivan sekaisin, mieleni oli todella musta. Olin aivan järkyttävä piru vaimolleni, ihme, että hän kesti kaiken sen paskan, mutta syydin hänen päälleensä. Kaikki vika oli tietysti hänessä ja paha oloni johtui tietysti hänestä, kuvittelin ja uskottelin itselleni. Jos hän vain muuttuisi toisenlaiseksi, kaikki muuttuisi paremmaksi. Uskoin oikeasti niin. Lopulta tajusin, että apua on haettava. Kävimme kaksi kertaa yksityisellä avioliittoneuvojalla. Tila ei parantunut. Lopulta menin yksityislääkärille ja sain mielialalääkettä. Ei auttanut. Pyysin lääkäriltä vielä vahvempaa. Ei auttanut. Lopulta ajattelin meneväni lopullisesti sekaisin ja menin Kontinkankaan päivystykseen. Siellä hoitaja kuunteli minua kauan ja antoi lääkäriajan. Lääkäri kuunteli minua 1,5 tuntia. Terapiaan en päässyt, tänä vuonna ei otettu yhtään uutta, siksi, että saataisiin jonoja purettua. Psykiatrinen hoitaja soitti 2 kertaa. Ne oliva aivan turhia juttuja, ainoa hyöty oli, että sain vahvemmat lääkkeet. Ne tuntuivat auttavan. Lopulta kävin yksityisellä terapeutilla 3 kertaa, ratkaisukeskeistä psykoterapiaa. Se tuntui auttavan. Nyt syön mielialalääkkeitä ja tuntuu menevän ihan regulaaristi, ikan ok vointi. Jospa sitä joku päivä saisi jotain maalattua, veistettyä tai peräti sävellettyä. Tein kyllä yhden lastenlaulun, eli tein sanat ja soinnut yhteen melodiaan, mikä mulla on ollut mielessä jo kymmeniä vuosia.

Masennus on todella vittumainen (sori ruma sana) kumppani, ilkeämpi kuin osasi kuvitellakaan, onneksi älysin itse hakea apua. Täytyy olla tyytyväinen.

Kaikki kondiksessa. Sain mielialalääkityksen ja sillä näyttää pärjäävän mukavasti. Ei ole tullut maalattua, veistettyä, soitettua, sävellettyä, on vain tullut otettua rennosti. Mikäs tässä on ollessa näinkin, no problems. Tai teinhän minä yhden lastenlaulun, pitäis muistaa laittaa siitä teostoilmoitus, jospa sitä joku joskus vaikka jossain esittäis. Tai oonhan minä sen melodian keksinyt jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja se on jäänyt mieleen pyörimään, nyt vain äkkiä väsäsin sanat siihen. Muistan sen hetken kun tein sen melodian. Oltiin Jyväskylässä ja asuttiin jätkien kanssa porukalla siinä rivitalokämpässä, 5 jätkää. Muistan kun istuin siinä sohvalla, vai mikä futon se oli, otin kitaran ja soitin sen melodian, ja se on pyörinyt alitajunnassa nämä vuosikymmenet. Nyt laitoin sille sanat ja aattelin, että se vois olla ok lastenlaulu. Semmonen tarina sillä. Tänään tulee HIFK – Kärpät telkkarista. Tämä on jo kolmas Kärppien matsi telkasta lyhyen ajan sisällä, ihme juttu.

Ajattelin ennen, että masennus on aika lailla sama kuin surumielisyys tai alakuloisuus, mutta ei todellakaan ole. Masennus on mielen sairaus. Se ei ole mielisairaus, joka on todella leimaava tautinimike. Winston Churchill on aikanaan antanut omalle masennukselleen nimen Black Dog, joka on todella osuva nimike. Black Dog ottaa sinusta koko ajan isomman palan valtaansa ja pahimmassa tapauksessa lopulta ottaa sinut kokonaan valtaansa. Se puree sinua perseelle ja saa olemaan todella vittumainen, käyttäytymään kuin piru, lähiomaisille, minun tapauksessa vaimolleni, ja olemaan normaali ja hauska heppu ulkopuolisille. Masennus voi vaikka tappaa, jos saa liian suuren vallan. Kuulin vasta kahdesta ihmisestä, jotka masennus on tappanut ja muistin samalla yhden, jonka itse hyvin tunsin.

Lääkäri antoi minulle lääkityksen masennukseeni, se tuntuu auttavan, vielä kun saisi aikaiseksi hakea jonkun psykologin terapiaan. Täytyisi kai olla alle 65-vuotias, jotta voisi päästä Kelan korvaamaan juttuun, johonkin vertaisryhmään voisi kai päästä, mutta lääkäri arveli, ettei niistä olisi minulle mitään hyötyä. Tympeää mennä terkkariin ruinaamaan terapiaa tai psykologin vastaanottoa, mutta pakko kai se on, jos ei muu auta. Lääkäri sanoi kirjoittavansa lähetteen, mutta en oikein tiedä kenelle ja mille hän sen kirjoitti ja lähetti.

Minulla on koira, nimeltään masennus. Se on ottanut minut aika lailla haltuunsa. En tunne iloa ja mielenkiintoa mitään tekemistä kohtaan, en sävellä, en soita, en maalaa, en veistä. Möin vihkisormuksemme. Tekee mieli myydä kesämökki, tekee mieli myydä talo, tekee mieli lähettää avioerohakemus, mutta en saa aikaiseksi mitään. Jos saisin aikaiseksi, katuisin tekojani varmasti myöhemmin, koska minulla on ennen ollut kaikki hyvin, Black Dog on pannut kaiken mullin mallin. Black Dog on koiran nimi, se kävi ensin vain silloin tällöin kylässä, nyt se asuu minussa. Olen järkyttävä aviopuoliso, räkätän ja mäkätän puolisolleni, ulkopuolisille olen ystävällinen. Kaikki vittumainen teksti mitä suustani päästän, on sen mustan koiran puhetta. Kaikki sen puhe on valetta, se minun täytyisi muistaa. Olen mukava mies, Black Dog on vittumainen ja terävähampainen. Lääkäri antoi lääkettä. Välillä tuntuu, että se auttaa, mutta ainakin näin aluksi se saa ilon tunteen ja raivon tunteet tuntumaan 50% voimakkaammilta kuin ennen. Ehkä ilon tunteita tulee kuitenkin enemmän kuin ennen, en tiedä, toivottavasti. Vittumainen koira. Se on meillä kaikilla, mutta yleensä hallinnassa. Minun täytyy saada oma koira hallintaani, saada se tottelemaan ja kiinni valjaisiin, saada se hiljaiseksi, silloin kun sillä ei ole puheenvuoro.

Minulla taitaa olla vähän masennuksen tynkää. Ei oikein mikään tahdo huvittaa ja ajatukset tahtovat pyöriä negatiivisen sorttisina. Kun mietin vaimoani, niin en mieti hänen hyviä puoliaan ja ominaisuuksiaan, vaan ajatukset takertuvat niihin puoliin ja piirteisiin, mitkä ärsyttää. Niitä miettimällä sitä vain ruokkii omaa ärsytystään. Kaadoin eilen männyn, siitä sai polttopuuta ja kaksi veistopuuta, oli kova homma saada sahatut pölkyt liiteriin ja ne kaksi veistopuuta pois metsästä. Jostain varastosta löytyi vielä sen verran lisää voimaa, että niiden siirtäminen ilman laitteita ja apua onnistui. Nyt olisi veistämisen vuoro, mutta into, halu ja mielenkiinto puuttuu. Ei oikein huvita tehdä mitään.En ole pitkään aikaan soittanut, laulanut, säveltänyt, maalannut, veistänyt, ei oikein huvita, aloittaminen ei innosta. Yhden taulun vein sentään kehystettäväksi. Sekin maksaa satasen. Perhana. Rahat tuntuvat olevan aina vähissä. Tunsin se masennusta poistaisi vaikka olisi miljoona taskussa. Tekisi mieli kirjoittaa tähän loppuun kirosana, mutta enpä kirjoita.

Taide, filosofia ja rakkaus tarjoavat hetkiä, jotka ylittävät maailman epäoikeudenmukaisuuden ja hulluuden.Taide, filosofia ja rakkaus ovat asioita, jotka tarjoavat ihmismielelle mahdollisuuden kehittyä ja kypsyä, laajentaa ajattelukykyä, oivaltaa syvempiä merkityksiä. Taide, filosofia ja rakkaus saavat nykyisessä maailmassa liian pienen huomion ja ovat aliarvostetussa asemassa. Tuntuu että emme näe metsää puilta.

Joku viisas on sanonut, että uskonnot ovat syntyneet kuoleman pelon vuoksi. Tuntemattoman pelon vuoksi on tarvittu usko siitä, että on joku, joka huolehtii pelottavan kuoleman jälkeen, joku paikka, jossa on hyvä olla, joku paikka, jossa ei ole pahaa, jossa ei tarvitse pelätä, jossa on hyvä olla. Varteenotettava ajatus. Uskoja on erilaisia, jokainen lupaa hyvää oloa, kunhan vain noudattaa tietynlaisia elämänohjeita.
Kuolema on useille täysin tuntematon ja siksi pelottava asia. Rajakokemuksia kokeneet eivät useinkaan koe kuolemaa pelottavana, vaan pikemminkin kauniina ja miellyttävänä asiana. Olen usein ajatellut sitä, että rajakokemuksen kokeneet ovat olleet toisessa todellisuudessa (tai miten sitä nyt nimitetäänkin) vain jonkin aikaa ja suurin osa kertoo kokemuksen olleen hyvin miellyttävä. Kukaan ei vielä ole ollut esim. paria vuotta kliinisesti kuolleena ja tullut sitten takaisin kertomaan tuonpuoleisesta. Ehkä parempi niin, ajatellen niitä, jotka ovat olleet pitkään kliinisesti kuolleita.
Kaikki eivät ole kertoneet rajakokemuksistaan, kuka mistäkin syystä. Voi olla vaikea löytää oikeita sanoja normaalista poikkeavan kokemuksen kertomiseen, eikä kuulijoiden reaktioista ole aina takeita, saattavat olla tyrmääviäkin.
Kuoleman pelko on vain yksi niistä peloista, jotka hallitsevat elämäämme. Sodan pelko, hylätyksi tulemisen pelko, tuntemattoman pelko, naurunalaiseksi joutumisen pelko, epäonnistumisen pelko, jne. Epävarmuus ottaa myös energiansa pelosta. Me pelkäämme.

Olenko liian vaativa, kun kohtaan päivittäin tyytymättömyyttä, parisuhdeväsymystä, puhumattomuutta, yksinäisyyttä suhteessa, kosketuksen puutetta, intohimon puutetta, rakastamisen kaipuuta, seikkailun kaipuuta ja läheisyyden puutetta? Enkö huomioi elämäni hyviä puolia? Enkö osaa olla tyytyväinen siihen, mitä on? Olenko liian saamaton ja laiska tekemään mitään tilanteen parantamiseksi? Haenko syytä tyytymätyömyyteeni itseni ulkopuolelta?
Vaadinko ja odotanko liikaa?

SIinäpä sitä on miettimistä itse kullekin. Jokainenhan on tietysti täydellinen ja syy tyytymättömyyteen löytyy itsen ulkopuolelta. Niinpä.

Katja Kärki kirjoitti kolumnissaan (Kaleva 15.2) tärkeästä, välillä tuntuu, että unohdetusta taidosta, nimittäin kuuntelemisen taidosta. On helppoa kuunnella kuuntelematta, yrittämättäkään ymmärtää mitä toinen tarkoittaa, olla kohteliaasti hiljaa ja nyökkäillä, oman mielen vaeltaessa toisaalla. Se näyttää ulospäin siltä kuin keskittyisit toisen sanomaan ja yrittäisit jopa samaistua keskustelukumppanisi tunteisiin ja ajatuksiin. Vaikeampaa on kuunnella ja oikeasti koettaa samaistua toisen asemaan, yrittää ajatella asiaa toisen ihmisen kannalta.

Kuunteleminen tarkoittaa kuuntelemista, jotta todella kuulisimme, mitä toinen sanoo, jotta koettaisimme samaistua toisen asemaan, jotta yrittäisimme ymmärtää toisen näkökulman ja yrittäisimme ymmärtää tämän tunteet ja ajatuksen juoksun syyt ja tarkoitukset. Ihanteellista olisi, jos vielä osaisimme pohtia asiaa ja keskustella siitä toisen näkökulmasta käsin.

Liian usein kuuntelemme vastataksemme toiselle, emmekä kuullaksemme mitä toinen tarkoittaa. Kuuntelemme vastataksemme tavalla, joka kumoaa toisen esittämän ajatuksen. Kuuntelemme vastataksemme tavalla, jonka tarkoituksena on esittää viisaampaa, nokkelampaa ja kekseliäämpää kuin toinen, ylentääksemme itsemme toisen yläpuolelle.  

Somessa on helppoa hyökkäillä toista kohtaan, ajatella vastustajaksi, haukkua tyhmäksi kasvotonta vastustajaa. Keskustelupalstoilla näkee tyrmääviä vastauksia asiallisiin kysymyksiin. Kasvottomana ja nimettömänä on tavattoman helppo haukkua kaikki muut planeettamme asukkaat tyhmiksi idiooteiksi, koska nimettömänä siitä ei joudu vastuuseen. Naamatusten se on vaikeampaa.

Kommunikaatiossa on tunteilla merkittävä rooli. Vihaisella mielellä ja naamalla on vaikea lausua rakastavia sanoja sydämensä valitulle ja kuulostaa uskottavalta. Oma reagointi toisen sanoihin on tärkeää hallita. Toisen ladellessa vihaista tekstiä päin naamaa, tuppaamme imaista toisen ärtymyksen itseemme ja antaa palaa samalla mitalla, lopputuloksena kaksi ärsyyntynyttä huutajaa, joista kumpikaan ei hallitse omaa mieltään. Desmond Tutu sanoi ajattelevansa, että toisella on varmaan huono päivä, kuullessaan ikäviä kommentteja. Kunpa kykenisimme kaikki samaan.