Viimeistelin tänään uuden aitamme paria tolppaa ja päähäni pälkähti, että olen ollut nuorempana kovasti epävarma sälli. Treenasin hullun lailla kitaraa ja suhtauduin esimerkiksi säveltäjiin hieman ylöspäin katsoen. Ajattelin että säveltämiseen pitää olla joku ihmeellinen erikoislahja, joka on vain harvoilla. Ehkä musiikkikoulutuksellani oli osuutta tällaiseen ajatteluun. Kun sitten tein ensimmäisiä pikku kappaleitani, en kehdannut esittää niitä kellekään. Kerran sitten sattui kun olin Prahan konservatoriossa opiskelemassa, niin sinne tuli kai Stepan Rakin vieraaksi joitain englantilaisia kitaramiehiä, mitä lie olleet, ja Stepan halusi paikallisten kitaristien soittavan niille ja eiköhän pyytänyt minuakin. No, minä menin ja kun sitten mietin, että mitähän soittaisin, niin Stepan sanoi että soita se oma kappaleesi. Minä ajattelin että nyt se myrkyn lykkäsi ja häpesin niin helvetisti sen soittamista. Muistelen pyytäneeni vielä ennen aloittamista etteivät he naureskelisi minun tekeleelleni. Voi taivas kuinka minä olinkaan arka sävellykseni suhteen!

No, se meni hyvin ja sitten vasta myöhemmin aloin tajuta että keksimisestähän se säveltäminen on kiinni: ei mistään ihmeellisestä, salaperäisestä mysteeristä, vaan yksinkertaisesti keksimisestä. Kun sitten menin Kuosmasen Karin sävellysoppilaaksi niin aloin tajuta enemmän ja estoni alkoivat hävitä, kiitos Karille. Kun ne estot hävisivät niin ennen pitkää minulle tuli sitten hinku maalata ja sehän se vasta kivaa olikin, pelkkää keksimistä, samaten kuvanveisto, vitsi kun ne tuntuivatkaan mukavilta hommilta. Sitten tuli se teatterihommakin mukaan kun kerta pyydettiin ja sehän se vasta mukavaa olikin. Siinähän ei niinkään itse keksitä vuorosanoja mutta kyllä siinä luovuutta siinäkin tarvitaan. Kirjoitushommiahan minä olin aina tehnyt ja uskoin osaavani tehdä sitäkin.

Pointtini, mitä päivällä tajusin, oli se, että me ihmiset ollaan luovia olentoja ja osataan tehdä vaikka mitä kunhan ensin päästetään peloistamme ja estoistamme irti. Tajusin olevani luova olento. Tajusin, että me kaikki ollaan luovia olentoja.  Jokainen on luova. Paljon meidän asenteistamme, ennakkoluuloistamme, peloistamme ja estoistamme on opittuja asioita, olemme ohjelmoineet itsemme tai meidät on ohjelmoitu samaa rataa kulkeviksi roboteiksi.

Eilinen päivä sujui hienosti tanssiryhmä Korpikomppanian kanssa. Tarkoituksemme oli kuvata pari videon pätkää ja kyllähän sitä materiaalia tuli muistikortille ihan riittävästi – ainakin sen verran, että pari pätkää pyöräyttää.

Jännitin hieman etukäteen, koska kuusihenkisen ryhmän saaminen mukaan ei välttämättä ole ihan yksinkertainen homma, mutta kiitos Martikaisen Outin, oli se  yksinkertaisempaa kuin osasin kuvitellakaan. Meillä oli sovittu kuvaus keskiviikolle ja minulle nousi tiistaina korkea kuume, ihan yhtäkkiä tuosta vaan. En edes muista milloin olisin ollut viimeksi sairaana ja nyt yhtäkkiä eikun sänkyyn pitkälleen. Aamulla nostelin vanhoja puuaidan pätkiä peräkärryyn ja ihmettelin, että mitenkä ne niin painavia ovat ja mitenkä mulla joitain lihaksia särkee. Eikun sisälle huilaamaan. Sen verran äly pelasi että tajusin mitata kuumeen ja sitähän oli: ei muuta kuin sohvalle lepäämään. Siinä sitten nukuin koko päivän ja kuume vain nousi. Illalla menin sänkyyn nukkumaan ja olin ollut kuuma kuin lämpöpatteri pakkasella. Aamulla kuume oli poissa – noin vaan. Olin nukkunut käytännössä vajaan vuorokauden yhteen pötköön. Vähän oli lihakset vielä kipeinä, sen verran että tunsi itsensä toipilaaksi.Onneksi ihme-Outi oli saanut siirrettyä kuvaukset torstaille. Torstaina sitten kuvattiin.

Tyttärelläni Sointulla oli valokuvakamera, josta vasta ladatut paristot tekivät tenän heti virtaa kytkiessä, alku kuvattiin siis pelkästään videokuvaa minun kamerallani. Ajattelin, että hyvinpä alkoi tämä homma: tarkoituksella jätettiin toinen videokamera kotiin, että saataisiin paljon valokuviakin. Kuvausten puolessa välissä ostettiin sitten uudet paristot ja saatiin valokuvamateriaaliakin, hyvä.

Nuorena olisin ollut niin täpinöissäni, että olisi purkanut materiaalia koko viime yön ja vielä tämän päivänkin, nyt en ole tehnyt niille vielä mitään. Olen vain rauhassa pohtinut niitä pätkiä mitä kuvattiin. Tätä on kai vanheneminen.

Ajattelin huomenna siirtää ne läppärille ja alkaa valikoimaan, siitä se sitten pikku hiljaa alkaa musiikkikin hahmottumaan. Toivottavasti tulee vaivansa väärti. Yksi video on jo valmiina, siinä olen yksin hääräämässä, näissä kahdessa muussa ovat tytöt pyörimässä.

http://www.oulunjuhlaviikot.fi/ai1ec_event/oulun-juhlaviikot-esittaa-taidelinjat?instance_id

Kaupunki on hiljainen. On juhannus. Nälkä. Lounasravintolat ovat kiinni, ainakin suurin osa.

Mukavaa kun on hiljaista ja rauhallista. Äsken käytiin pitkällä kävelylenkillä, tai ainakin minun mittapuuni mukaan pitkällä. Matkanteko oli hitaanpuoleista kun minulla oli kamera mukana ja välillä huomasin mielenkiintoisia kuvauskohteita.

Nyt taas tuulee. Netin mukaan sateen mahdollisuus tänään menee näin: klo 14:00 0%, klo 17:00 30%, klo 20:00 60%, klo 23:00 30%. Olisi siis jo kannattanut käydä lounaalla sateen mahdollisuutta ajatellen, mutta paskaako tuosta, on sitä ennenkin kastuttu.

Tekisi mieli Amarillon Chevreburgeria kasvispihvillä, mutta siellä aukeaa keittiö tänään vasta klo 16:00 ja nyt on vasta 14:10. Intialaisessa on myös hyvä se pinaattiannos, jonka nimeä en nyt muista, enkä ole varma onko se auki tänään. Ei tullut käytyä kaupoissa kun oltiin mökillä torstai-iltaan ja nukuttiin perjantaina niin pitkään, että ei viitsitty kiirehtiä kauppaan. Rauhallinen aamiainen on tärkeämpi kuin kiireinen kauppareissu.

Mukava rauhallinen juhannus, alkoholia 0%, krapulaa 0%.

Säilöttyjä unelmia –elokuvassa vilahti teksti ”Älä elä tehdäksesi työtä vaan tee työtä elääksesi”. Oivalsin, että monilla taiteilijoillahan asia on juuri päinvastoin: he elävät luodakseen, eivätkä niinkään luo elääkseen. Luominen on sisäinen pakko. En minä ainakaan tee taidetta elääkseni, ei minulle kukaan siitä maksa rahaa, vaikka taideteoksen syntyminen joskus suuria ponnistuksia vaatisikin. Eipä silti, en minä pahakseni panisi jos joku siitä minulle maksaisikin.

Meidät kasvatetaan irtaantumaan itsestämme, kasvatetaan pelkästään toisen aivopuoliskomme käyttäjiksi , painostetaan lopettamaan lapselliset luovat leikit ja kehotetaan panostamaan aivojen tietopuoliskon valitettavan rajoitettuun päättelykykyyn. Luovuus ja fantasia leimataan huuhaaksi. Suuri osa aivokapasiteetistämme jää harjoitusta vaille, sääli.

Ihmettelin jo lapsena kun älysin, etteivät vanhemmat nauttineet työstään vaan tekivät sitä rahan vuoksi.  Masennuin ajatuksesta. Äiti sanoi aina, että kyllä sitä sitten eläkkeellä on aikaa harrastaa. Eläkkeellä, voi jumantsukkeli! Nyt jo tuntuu askel hidastuvan ja ryhti kumartuvan ja vielä pitäisi muka vuosia odottaa! Ei kiitos, ajattelin jo silloin. Minulla on kylläkin ollut onnea, kun olen repinyt leipää musiikilla, joka oli minun harrastukseni nuorena. Minulla on ollut onnea, vaikka elämäni ei aina niin ruusuilla tanssimista ole ollutkaan. Kaikesta olen kuitenkin yrittänyt ottaa opikseni, koska uskon, että kaikella on tarkoituksensa.

Palatakseni alun teemaan ”Älä elä tehdäksesi työtä vaan tee työtä elääksesi”, olen sitä mieltä, että taiteilijoiden aivot ja sydän ovat ohjelmoituneet ”Elä tehdäksesi taidetta”-moodiin. Ovathan naisilla ja miehilläkin aivopuoliskot jotensakin toisinpäin (en ole neurologi, joten en voi tarkentaa asiaa tuon paremmin), mikseivät sitten taviksilla ja taiteilijoilla? Tästä syystä pitäisinkin itsestään selvyytenä, että taiteilijoille kuuluisi maksaa kuukausipalkkaa luomistyöstä. Elämä pitää olla elämistä varten, eikä se saa tuntua rangaistukselta ”otsasi hiessä tulee sinun leipäsi ansaitseman”-huutojen kaikuessa takaraivossa.

Kuulin tänään radiossa mielenkiintoisen ajatuksen. En nyt muista sitä sanatarkasti mutta se oli mielenkiintoinen. Valehtelematta.

Siinä puhuttiin jostain meditaatiotekniikasta tai vastaavasta henkisestä meiningistä ja esitettiin ajatus, että eikös se ole itsekästä toimintaa kun meditaatiolla, joogalla tai vastaavalla muulla menetelmällä saavutetaan parempi olotila, jotta kestetään paremmin ympäristöä?

En ole ikinä ajatellut asiaa tuolta kantilta, mutta onhan siinä ajatusta, itseähän siinä pyritään kehittämään ja saavuttamaan itselle parempi olo ja mielenrauha, ympäristöstä viis. Ajatuksena oli siis se, ettei pyritä kehittämään maailmaa vaan itseä. Niin, voihan sen noinkin ajatella. Toisaalta taas, eikös muutos lähde aina itsestä, jos on tasapainossa itsensä kanssa ja säteilee ympäristöön positiivista energiaa, niin tuskin siitä haittaakaan on?

Tuolta kantilta ajateltuna kaikki toimintahan voitaneen luokitella itsekkääksi, taloudellisen menestyksen tavoittelu, urheilu, ja niin poispäin. Nyt ajattelen itsekkäästi ja tunnen väsymystä, enkä jaksa enää parantaa maailmaa eli kirjoittaa tätä juttua. Heippa.

Nyt olen nukkunut yön yli, käynyt lääkärissäkin ja virkistäytynyt. Nopeaa se aika menee.

Itsekästä itsekästä itsekästä, niinpä niin. Lähdetäänpäs liikkeelle ihan alusta, eli jos Jumala loi maailman niin kuin kristinusko väittää, niin olivatko hänen tarkoitusperänsä itsekkäät vai epäitsekkäät? Kas, siinäpä pulma. Kirjoitanko minä tätä tekstiä itsekkäistä tarkoitusperistä johtuen? Olipa siinä kieliopillisesti kömpelö lause. Lienee yksinkertaisempaa tuomita minut itsekkääksi ja kömpelöksi kirjoittelijaksi kuin Jumala itsekkääksi maailman luojaksi, eikö vaan? Eihän Jumalaa saa soimata, eihän? Näinhän meille on opetettu.

Entä onko itsekkyys sitten negatiivista? Jos Suomen jääkiekkopelaajat ovat katkeria hävittyään mitalin, niin eikös siinä ole selvästi nähtävissä itsekkyyttä puhtaimmillaan? Voidaanko yleistää ja sanoa, että kilpaurheilijat ovat voimakkaan kilpailuviettinsä vallassa erittäin itsekkäitä? Onko se paha jos haluaa voittaa kultaa itselleen? Haluavatko he voittaa kultaa Suomelle vai itselleen? Kas, siinäpä pulma.

Nyt lounasaika lähestyy, enkä viitsi enää kirjoittaa, luovun tästä urakasta itsekkäistä tarkoitusperistä johtuen. Taas kieliopillisesti kömpelö lause. Revi siitä.

Kesä tuli. Huomenna on hellepäivä ja televisiosta tulee jääkiekkoa, saattavat suomalaiset olla humalassa. Kalja maistuu ja jännättävää piisaa: Suomi pelaa Ruotsia vastaan ja Sveitsin vastaan asettuu USA. Piti muotoilla edellinen lause tuolla tavoin, kun en tiennyt miten USA taivutetaan: USAa vastaan vai USA:a vastaan, USA:ta vastaan vai USAta vastaan? Nuo kaksoispiste-vaihtoehdot (yhdyssana?) tuntuvat kyllä paremmilta, mutta mistäpä sen tietäisi kun ei ne kielioppissäännöt koulussa kiinnostaneet. Vallan muut asiat pyörivät silloin nuoren Jorman mielessä.

Ammattikoulun nuoret ovat olleet koko viikon taloa maalaamassa. Oikein mukavaa porukkaa ja tekevät tarkkaa työtä. Ei muuta tänään. Stop.

Iltapäivä työpaikkapalaverissa. Tunsin oloni ulkopuoliseksi. Pyöräillessäni kotiin olin nälkäinen ja ärtynyt. Valmistin pika-aterian ja alkaessani syödä tunsin itseni hyvin surulliseksi, ulkopuolisen surulliseksi, turhaksi. Vaikka tiedän osaavani työn johon minut palkattu, tunsin itseni silti turhanpäiväiseksi joukon jatkeeksi. Ruoan jälkeen oloni hieman parani.

Olen usein pohtinut työn merkitystä. Oscar Wilde on sanonut sattuvasti, että työ on niitä varten joilla ei ole parempaa tekemistä. Se on minusta syvällisemmin sanottu kuin äkikseltään luulisi. Siinä ei ole mitään halveeraavaa niitä kohtaan, jotka joutuvat raatamaan työssä josta eivät pidä, koska mielestäni ei ole millään lailla halveeraavaa todeta että heillä ei ole muutakaan. Se on totuus. On onni saada tehdä kutsumustyötä.

Wikipedia sanoo hakusanalla ”työ” seuraavaa:

”Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö) tai yksilön omien taikka hänen lähipiirinsä aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen (kotityö). Muunlaista työtä kutsutaan vapaaehtoistyöksi. On ollut tapana puhua ruumiillisesta ja henkisestä työstä, mutta tämä jako on harhaanjohtava, koska kaikessa ihmisen työssä ovat olennaisina edellytyksinä älykkyys sekä kokemuksen opettamat seikat ja siihen liittyvä harjaantuneisuus.”

Mielenkiintoista. Tuossa määritelmässä ei mainita sanaa ”onnellisuus” kertaakaan, miksikähän?

Sama artikkeli sanoo työn psykologiasta ja sosiologiasta seuraavaa:

”Työssä vaikuttavat moninaiset psyykkiset tekijät, joista vain osa on tietoisia. Työn rasittavuuteen vaikuttavat ruumiillinen ja henkinen ponnistus, kyllästyminen (varsinkin samanlaisina toistuvissa suorituksissa), liiallinen pitkäjänteisyys (esim. tavoitteen ollessa ehkä vasta vuosien päässä) sekä vieraantuminen (varsinkin työn välittömän tuloksen eli työsuorituksen ollessa liian kaukana työn motiiveista, esim. ansaitun palkan avulla hankittavista esineistä tai palveluksista). Parhaiten henkilö viihtyy työssä, jonka antama tulos ei jää suhteettoman paljon alle vaatimusten ja joka ei ole liian helppoa eikä liian vaikeaa sekä toisaalta tyydyttää sekä yksilön psyykkisiä toimintavirikkeitä että sosiaalisen ympäristön asettamia vaatimuksia. Työn saattaminen yksilöä joka suhteessa tyydyttäväksi on vaikeata nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa koneellistuminen ja työnjako ovat pitkälle kehittyneitä.Daniel Pink on tutkinut uuden sukupolven motivaatioon vaikuttavia tekijöitä ja nostaa esille kolme merkittävää asiaa: Työn täytyy olla merkityksellistä (purpose), Työssä pitää voida kehittyä (mastery) ja työntekijän pitää saada päättää siitä miten työ tehdään (autonomy).”

Mielenkiintoista. Edelleenkään ei mainita sanaa ”onnellisuus” kertaakaan, miksikähän?

Autoillessani kuuntelen usein radiota, mielellään puheohjelmia tai konserttimusiikkia, saa olla uutta tai vanhaa, kaikki kelpaa. Tänään satuin aukaisemaan Yle 1:n ja sieltä tuli Iltahartaus. Kuuntelin pastori Markku Tynkkysen puhetta ja vaikutuin.

http://areena.yle.fi/radio/1912358

Pastori puhui miehen vaikeudesta rakastaa ilman pelkoa, vilpittömästi ja pyyteettömästi. Pastori puhui viisaita sanoja. Hämmästyin kun pastori puhui seksistäkin. Huomasin olleeni ennakkoluuloinen. Pastori piti hienon puheen. Olen iloinen, että kuuntelin sen.

Tänään on ollut kiire päivä, pastorin puhe rauhoitti kiireistä rytmiä. Kävin Limingassakin, ennätin myös piipahtaa taidekoulun kevätnäyttelyssä. Lasse Nissilän pienet veistokset ja Liana Potilan keltainen taulu ja öljypastelleilla tehty piirros olivat mainioita. Oli siellä muitakin kivoja, mutten muista nimiä. Lassen ja Lianan nimet muistan kun ne ovat entuudestaan tuttuja 🙂

Pelosta tuli mieleen kuinka paljon se ohjaa elämäämme, siis se pelko. Olemme kasvaneet kilpailuyhteiskuntaan, pelkäämme epäonnistumista, häpeää, häviämistä, toiseksi jäämistä, naurun alaiseksi joutumista, huomiotta jäämistä, rakkaudetta jäämistä. Kaipaamme rakkautta, pelkäämme yksin oloa. Kaipaamme rauhaa, pelkäämme sotaa. Varustaudumme sodan varalle, emmekä varustaudu rakkauden varalle. Emme varustaudu sellaisen maailman varalle, jonka ihmiset eläisivät yltäkylläisessä rakkauden ja onnellisuuden tunteessa.

Onko sellainen mahdollista? Sellainen maailma, jonka asukkaat olisivat vapaita ennakkoluuloista ja peloista, vapaita vihasta ja väkivallasta, sellainen maailma, jonka asukkaat rakastaisivat toisiaan, tukisivat toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä, iloitsisivat toisten onnesta, eivätkä tuntisi kateutta? Onko?

Kun tätä kirjoitta tässä tietokoneen ääressä tuntuu siltä, että kaikki on mahdollista. Kannattaisihan se yrittää. Mieluummin yrittää tavoitella sellaista maailmaa kuin varustautua sotiin. David Lynch ainakin yrittää.

http://www.youtube.com/watch?v=MYBWbGs9t18

Olen tänään ilmoittautunut Vedic Art -peruskurssille, vaikka tunsin aluksi suurta epäluuloa moista touhua kohtaan, koska en tiennyt koko hommasta mitään ja lisäksi kurssittajat eivät ole mitään maankuuluja  mestarimaalareita, joiden nimet loistavat taiteen merkkihenkilöiden plakaateissa, eivätkä he myöskään ole mitään suuren maailman ihmeitä tekeviä guruja, vaan ihan tavallisia mukavia ihmisiä, jotka satun kaiken lisäksi tuntemaankin. Voiko olla herkullisempaa ennakkoluulojen kasvualustaa?

Voi minua poloista tavistolloa, kun moiseen ennakkoluuloiluun sorruin, oikein hävettää tunnustaakin, mutta minkäs teet kun on lapsena ollut pipo liian tiukalla. No niin, nyt vieritin ennakkoluuloilun syyt vanhempieni niskoille liian pientä pipoa hyväksi käyttäen. Itse asiassa pipot ja karvalakit olivat oikein sopivia, mutta toisaalta muistan kyllä, että yksi lippalakki puristi kun olin 7-vuotias. Minusta se oli hieno lakki, samanlainen kuin isällä oli, ja kaiken lisäksi koulussa joku yläluokan jätkä sanoi siitä jotain pilkallista. Pahoitin mieleni.

Minua kiinnostaa ajatus, että Vedic Art -opettajat eivät puutu opiskelijoiden töihin millään lailla, jokainen siis vaan tuhertaa omiaan. Käsitykseni mukaan opettajat antavat opiskelijoille taiteen prinsiippejä, mitä ne sitten lienevätkään. Niiden olisi kai tarkoitus auttaa jokaista löytämään oma tiensä ja auttaa omalla luovuuden polulla. Jos näin on, että luovuuteni lisääntyy entisestään, niin täytyy olla tarkkana ettei pipo päästä lennä.

Elän toivossa, että kurssi on antoisa ja minulle sopiva tällä ajan hetkellä.

Olen usein kävellyt koirani kanssa karjasillan puistojen läpi. Hillapuisto ja Mätäspuisto jaksavat hämmästyttää minua kävelykerta kävelykerran jälkeen. Molempiin  on asennettu roskapöntöt viime kesänä, mutta puistot ovat silti paskaa täynnä. Mikä se siinä on, että ne paskat eivät löydä tietään sinne roskapönttöön?
Tosin uskon ja luulen että puistot olisivat paskaa täynnä vaikka roskiksia olisi niissä metrin väleinkin. Ihminen on mukavuuden haluinen ja pelottavan itsekäs.

Eilen minä tympäännyin siihen paskan määrään sen verran, että otin ja kävelin Mätäspuiston lyhyen puistopolun läpi kamerani kanssa ja kuvasin jokaisen paskaläjän joka nyt sattui silmiini. Tuli paljon paskakuvia.

En sano, että ne olivat koiranpaskoja, koska voivathan ne olla vaikka koirien omistajien tai kissojen tai oravien paskoja tai mitä niitä nyt onkaan…, sitä minun on vain vaikea ymmärtää, että miksi ne paskat sinne luontoon pitää jättää kun kerta on laitettu nätit roskakoritkin niitä varten.

Kotieläimissähän ei ole mitään vikaa, ne ovat luontokappaleita ja paskovat minne huvittaa ja niin täytyykin olla, mutta omistajien tehtävä on noukkia niiden paskat roskikseen. Jos ei siihen kykene, kannattaa luopua lemmikin hankkimisajatuksesta. Ovathan ne ihania mutta täytyy muistaa että ne paskantavat myös.

Eilen kirjoittelin henkisen kehityksen ja tasapainon merkityksestä. Ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen ei minun käsitykseni mukaan heittele roskiaan maahan, eikä jätä omia tai lemmikkinsä paskoja luontoon. Ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen ottaa huomioon toiset ihmiset ja tekee parhaansa toistenkin viihtyvyyden ja hyvän olon puolesta. Näin minä uskon.